(jatkoa eiliseen kirjoitukseen)
”Olin lattialla seinää vasten puolittain istuvassa asennossa. Muistan sen hyvin, sillä takaraivoani painoi epämiellyttävästi ja kohottauduin mitä pikimmin istumaan. Jostakin tuli valoa – siinä taisi olla lyhty lähellä. Valkoista savua, pölyä leijaili ilmassa, se tuntui peittävän kaikki paksuna kerroksena – jostakin kuului kitinää, ritinää, ihmisääniä, valitusta… Muistin hautautumiset ja paahtumiset ja paistumiset, ja pelko tulvahti mieleeni, iski kuin jättiläismoukari. Mutta se oli humahdus vain. Pelko tuli ja meni. En tiedä tunsinko mitään tunteita. Ainakin minä ajattelin. Ajattelin, että nyt minä tunnustelen, kuinka paljon minusta on jäljellä, ennen sitä ei kannata ruveta liikkumaan. Totesin, että en ainakaan toistaiseksi voi huomata mitään suurempia vammoja. Totesin myös, että olkalaukkuni oli paikoillaan – ja salkkuni. Sitten pahoittelen tuota valkoista pölyä, joka teki meidät kaikki, sekä elävät että kuolleet kuin jauhovakassa piehtaroineiksi hiiriksi. Ja sitten katselin naapuriani, jonka pää oli kummallisesti tuolin päällä aivan vieressäni. Hän oli niin kovin oudon näköinen. Katselin ja sanoinkin jotakin. Lopulta ymmärsin, mikä hänet teki niin kummalliseksi – hänen silmänsä riippuivat poskilla. Ja jonkin ajan kuluttua, kun en päässyt hänen lähettyviltään pois, huomasin, että hänen suolensa olivat kaulassani – kaikkiko, en tiedä. Minun täytyi riisua ne pääni ylitse ja minä tein sen varovasti, sillä tahdoin varoa hattuani. Muita tunteita minussa ei ollut. Ja käsitin varsin hyvin, että ainakaan hän ei kaivannut muita tunteita. Pahoittelin takkianikin. Minun täytyisi nyt puhdistaa se, sillä täälläkin on oltava jotenkuten siisti sen, joka on säästynyt ja aikoo elää edelleen. Mistään en saisi uutta takkia.”
