”Harvoin kirjan takakansiteksti pystyy pelkistämään tekijän johtoajatuksen ja pyrkimyksen niin täydellisesti kuin Markku Eskelisen 600-sivuisessa opus magnumissa: ’Raukoilla rajoilla käsittelee kaikkea sitä mitä ei ole koskaan haluttu kertoa suomenkielisestä kirjallisuudesta.’
Siinä kaikki, yhdessä itsevarmassa lauseessa. Kyllähän sen kiinnostuksen herättää.
Takakannen nurjalla puolella sisällönkuvaus laventuu: ’Yhdestä kielestä ja lajista avautuu ennennäkemättömiä yhteyksiä toisiin kieliin ja lajeihin, kertomuksiin ja kuvitelmiin, ja siinä sivussa ilmaisunvapauden kulloisinkiin ehtoihin ja rajoituksiin.’
Sensuuria ja itsesensuuria Eskelinen käsitteleekin paikka paikoin, mutta mitään ennennäkemättömiä avauksia toisiin kieliin, lajeihin tai kertomuksiin hän ei lupauksistaan huolimatta tee.”
(Juhani Sipilä: "Kirjallisuushistoriaa ylipitkänä esseenä", Parnasso 5/2016, 60)
Kommentti 35. Jopa Sipilän kaltaisen kevyttutkijan tulisi tietää perusasiat paratekstuaalisuudesta ja tekstin suhteesta takakansi- ja lieveteksteihin. Koska näin ei ole, suosittelen Sipilälle suorastaan vimmaisesti Gérard Genetten vuosikymmeniä sitten luonnostelemaan transtekstuaalisuuteen perehtymistä, jotta hänen ei enää tarvitsisi lyödä päätään kynnystekstiin. Suosittelen lämpimästi myös arvosteltavien teosten lukemista niiden takakansi- ja lievetekstien lisäksi.
Kommentti 36. Jopa Sipilän kaltaisen tuuritutkijan tulisi, niin vaikeaa ja nöyryyttävää kuin se varmaan onkin, tunnistaa mahdollisen tietämyksensä mahdolliset rajat. Sipilä ei tiedä eikä voi tietää pyrkimyksistäni ja "johtoajatuksistani" yhtään mitään eikä edes sitä kuka tai ketkä lievetekstin kirjoittivat. Pyrkimyksiini kohdistuva tunkkaista biograafista tutkimusotetta muistuttava spekulointi paljastaa sen sijaan Sipilän odotushorisontin perimmäisen yksinkertaisuuden ja itsevarman yksiulotteisuuden: kirjoilla ja tekijöillä on yksi ja aina vain yksi johtoajatus ja pyrkimys. Kaikenlainen moneus ja moniulotteisuus tuntuu olevan Sipilälle kauhistus, ellei peräti iljetys ja leegio. Kaiken lisäksi jo pelkkä sana ”johtoajatus” johtaa ajatukset 1970-luvulle, jolta Sipilän ajatukset tuntuvat olevan peräisin raamatullisesta pintasilauksestaan huolimatta. Myönteisesti ajatellen Sipilän kritiikkiyritelmä tarjoaa minulle räätälöidyn Life on Mars -kokemuksen ja siitä johtuvan ongelman: miten selittää 2000-luvun kirjallisuudentutkimuksen peruskuviot 70-luvun matalan resoluution reliikki-imitaatiolle? Valitettavasti kokemus (siitä, ettei littiö ymmärrä puhetta ja kirjoitusta, mutta reagoi paineeseen) ei ole ainutkertainen.
Kommentti 37. Opus magnumikseni on jo olemassa ainakin kaksi muuta ehdokasta: vuonna 2016 ilmestynyt Ihmiskokeita, 4200-sivuinen proseduraalinen kollektiiviromaani, jonka kirjoitin yhdessä 13 muun kirjailijan kanssa sekä vuonna 2012 julkaistu liki 500-sivuinen monografia Cybertext Poetics. The Critical Landscape of New Media Literary Theory. Nekin ovat sellaisia magnum opuksia, jotka eivät avaudu takakansitekstejä tavaamalla.
Kommentti 38. Laput silmillä kulkiessaan ei voi nähdä mitään ennenäkemätöntä. Sipilä siteeraa tapansa mukaan vain pientä osaa lievetekstistä. Jos hän olisi malttanut lukea koko lievetekstin (ja pysähtynyt ajattelemaan sitä), niin hän olisi ehkä ymmärtänyt ennennäkemättömyyden olevan suhteessa myös tekstin lajiin eli kirjallisuushistoriaan. On mahdollisuuksien rajoissa, että hän olisi siinä tapauksessa ymmärtänyt verrata arvostelemaansa teosta edeltäviin kirjallisuushistorioihin, jotka eivät mm. näytä kirjallisten virtausten eri kiertonopeutta pienillä ja suurilla kielialueilla, fennomaaniprojektin, kansallisen historiankirjoituksen ja populaarikirjallisuuden liittoa, (kansan)runouden yliarvostusta ja sen fiktiivistä proosaa helpompaa taipumista propagandan välineeksi autonomian ja ensimmäisen tasavallan aikana jne. jne.
(jatkuu)
(jatkuu)
