”Suomalaisten kustantajien aktiivisuus Saksan suuntaan väheni selvästi vuoden 1942 jälkeen, kun taas saksalaisten into sijoittaa Suomeen käännösoikeuksia ja painatustöitä lisääntyi. (…) Kustantajilla oli onneksi sotatilanteesta johtuvia hylkäysperiaatteita pitkä rivi, ja niitä käytettiin ahkerasti – ’niukat valmistusmahdollisuudet’, ’tekniset syyt’, ’työvoimapula’, ’paperin puute’ tekivät hankalien kirjaehdotuksien torjumisen helpoksi. Sodanaikaiseen työvoimapulaan vedoten Otava sai keväällä 1942 torjutuksi myös Signal-lehden suomenkielisen version painatuksen. Tarjouspyyntö koski kaksi kertaa kuussa valmistettavaa, osaksi neliväristä lehteä vähintään 30 000 kappaleen painoksena. Loppujen lopuksi kustantaja ei löytänyt Suomesta painajaa paljon luetulle propagandalehdelle, vaan molemmat suomenkieliset vuosikerrat, 1942 ja 1943, painettiin Saksassa.
WSOY sen sijaan löysi alkuvuodesta 1942 syväpainossaan kapasiteettia puolentoista miljoonan kappaleen painokseen kuvateoksesta, jonka kustansi Nordland Verlag. Kyseessä oli 48-sivuinen aikakauslehden kokoinen vihko, jolla oli epäilyttävä nimi Der Untermensch. 3,5 miljoonan markan kauppaan vedoten Yrjö Jäntti sai saksalaisten avulla yhden painajansa vapautetuksi sotapalveluksesta – pieni välähdys siitä minkälaisten käytännön vaikeuksien kanssa kustantajat joutuivat sodan aikana kamppailemaan.
Vuonna 1942 pääkustantajat kilpailivat vielä kertaalleen Adolf Hitlerin nimestä, tällä kertaa Johtajan kaksiosaisesta puhekokoelmasta Der grossdeutsche Freiheitskampf. Kun Otava marraskuussa tiedusteli oikeuksia, Franz Eher ilmoitti toisen suomalaisen kustantajan jo pyytäneen optiota. Asialla oli jälleen WSOY, joka saikin sopimuksen allekirjoitettavaksi 20.toukokuuta 1943.
Silloin oli kuitenkin sotatilanteessa tapahtunut ratkaiseva käänne. Stalingradin katastrofin jälkeen saksalaiset olivat aloittaneet ’strategisen vetäytymisen’, mikä sanonta jo Suomessakin osattiin tulkita oikein. Saksalaisessa propagandassa alettiin ’Uuden suuren Euroopan’ sijasta puhua ’Euroopan linnoituksesta’, ja mielialat Suomessa painuivat yhä matalammalle. Julkaisutarkastustoimisto suositteli ’aseveli’-sanan korvaamista ilmaisulla ’kanssasotija’. Kustantajakaan ei pitänyt Hitlerin puheiden kanssa samanlaista kiirettä kuin edellisellä kerralla, ja luopui syksymmällä projektista.
Joulukuussa 1943 Saksan lähetystö tarjosi kolmiosaiseksi paisuneen puhevalikoiman suomennosta Otavalle. Tämäkin oli menettänyt kiinnostuksensa, ja sai tilaisuuden kuitata edellisenä vuonna saamansa kielteisen vastauksen pisteliäästi huomauttamalla että ’toinen suomalainen kustantaja kuuluu jo hankkineen kustannusoikeudet Johtajan puheisiin’. ”
(Jarl Hellemann: Kustantajan näkökulma. Kirjoituksia kirjallisuuden reunalta. Otava, 1999, 239-241)
