FT Juri Joensuun vasta ilmestynyt Poesia-vihko Vuoden 1965 mania? Suomalaisen kirjallisuuden hullu vuosi kohdistaa huomionsa ”pitkän vuoden 1965” antiin suomalaiselle kokeelliselle kirjallisuudelle ja sitä kautta suomalaisen kirjallisuuden historialle. Vihko-sanan ei kannata antaa hämätä, sillä Joensuun noin 30-sivuisessa kirjoituksessa on enemmän asiaa ja heuristisen jatkotutkimuksen aiheita kuin keskimääräisessä monografiassa. Nostan esille vain viisi ansiota.
1. Lähtökohta on perusteltu ja lähestymistapa selkeä: ”Tarkemmin katsottuna huomaa, että kokeellinen toiminta julkaistun kirjallisuuden saralla ei suinkaan levittynyt tasaisesti vuosikymmenelle, vaan melkoisen suuri osa 1960-luvun kokeellisesta kirjallisuudesta ilmestyi lyhyen ajan sisällä vuosikymmenen puolivälissä. Tätä vuosikymmenen puolivälin lyhyttä, parin–kolmen vuoden aktiivista jaksoa voisi siis kutsua ”hulluksi vuodeksi 1965” lainaten historiankirjoituksessa viljeltyä metaforista ajatusta, jossa numeraalisessa ajankohdassa kiteytyy pidempi ajanjakso. Kutsun Brian McHalen (2007) vuosilukututkimuksen ja mielenterveysmetaforan innoittamana ilmiötä ”vuoden 1965 maniaksi” – tietoisena vastakohtana postmodernismiin liitetylle hermoromahduksen vertauskuvalle. Mania on lyhytkestoinen, epänormaalisti kiihtynyt vireystila.” Onkin varsin todennäköistä, että kokeellinen kirjallisuus ilmenee suomalaisen kirjallisuuden historiassa lyhytkestoisina purskahduksina, jotka ovat vaarassa hukkua myöhemmältä tutkimukselta.
2. Joensuu tietää mitä etsii, ei pelkistä kokeellisuutta vain yhteen piirteeseen (esimerkiksi kollaasiin) eikä luo vaivaannuttavaa olettamaa avantgardesta: ”Kokeellisuuden käsitteellä viittaan siis tietoisesti valittuihin muodollisiin, materiaalisiin, teknisiin tai menetelmällisiin piirteisiin, jotka nostavat kirjallisuuden tekemisen ja/tai vastaanoton valokeilaan, osaksi taiteellista kokonaisuutta. Kirjallinen kokeellisuus yhdistyy usein tiettyihin tunnistettaviin muotoperiaatteisiin, jotka toistuvat ja uusiutuvat kirjoittamisen historiassa. tällaisia ovat esimerkiksi kollaasi ja muu lähdetekstien käyttö; tekstin materiaalisuuden ja visuaalisuuden tai kirjoituksen median korostaminen; luettelointi; minimalismi; aleatorisuus eli satunnaisuuden hyödyntäminen kirjoittamisessa; kirjoittamisen rajoitteet tai kaavat; epälineaariset tai muulla tavoin ergodiset eli käyttötavaltaan lukijalähtöiset tekstit; sekä intermediaalisuus eli kirjallisuuden sekoittaminen muihin medioihin tai taiteenlajeihin. 1900-luvun avantgarde-liikkeet (futurismi, dada, surrealismi, lettrismi, situationismi, punk) hyödynsivät ja uusintivat monia näistä edellä mainituista kirjoittamisen resursseista. Tästä huolimatta lähes kaikki niistä ovat huomattavasti historiallista avantgardea vanhempia, vuosisatojen ikäisiä periaatteita.”
3. Katteettomia rinnastuksia ei tehdä: ”Annualisaation ja aineiston välinen suhde vaatii kuitenkin tarkennuksen. Suomen kirjallisuuden vuosi 1965 tutkittavana ilmiönä poikkeaa huomattavasti suurten kielialueiden perioditutkimuksesta ja massiivisista aineistoista. Toisin kuin McHalen vuosi 1966, ”vuoden 1965 mania” on historiallisessa katsannossa enemmän poikkeus kuin laajemman liikehdinnän alkuhetki. 2000-luvun alun kokeelliseen liikehdintään sen yhtäläisyydet ovat selviä, mutta vaikutussuhteet melko kaukaisia ja tulkinnanvaraisia. Se ei myöskään ole arbitraarinen, koska vuosiluku on valikoitunut aineiston perusteella, eikä päinvastoin. Runouspainotteista aineistoa voi verrata myös myöhäismodernistiseen ja kokeelliseen proosaan, jossa myös aktiivinen vaihe ja kirjallinen muutos näyttäisivät sijoittuvan 1960-luvun puoliväliin.” Katteettomia rinnastuksia ei tehdä kirjailijoidenkaan välillä - jos Joensuu kirjoittaisi kuin tutkijat, joille Hyry on Robbe-Grillet tai Mannerkorpi Joyce, niin Eino Säisä olisi varmaankin Suomen Queneau tai Saporta. Vuoden 1965 manian sivulta 24 voi lukea miksi näin ei kuitenkaan ole.
4. Tutkimuksen laajentamisen tavat ovat tiedossa: ”Ehkä Suomen 60-luvun ylivireää tilaa ja ajan odotushorisonttia olisi tarkoituksenmukaista kartoittaa annualisaatiota muistuttavalla kokonaisanalyysilla, jossa tarkat teosanalyysit liitettäisiin laajempaan kulttuuriseen ilmastoon ja mentaliteettiin. Tämä vaatisi arkistotyötä, kytkeytymistä ’1960-luvun internetiin': arvosteluihin, artikkeleihin, puheenvuoroihin, pienpainatteisiin, haastatteluihin, kirjeisiin ja muuhun aineistoon, joihin peilaamalla myös julkaistuja kirjallisia teoksia tulisi lukea. Intermediaalisuuden kontekstualisointi vaatisi myös koko taidekentän – elektronisen musiikin, kokeellisen elokuvan, osallistuvan taiteen, happeningien ja performanssien – tuomista mukaan aineistoon (…) Kokeellisen kirjallisuuden tutkimus voisi ylipäätään tuottaa uutta tietoa myös graafisen kulttuurin muutoksista. Tähän liittyvät oleellisesti Ylioppilaslehden, Teekkarin ja Klopan kaltaiset lehdet kirjallisuuden julkaisupaikkoina, joiden 60-luvun vuosikerroista löytyy hämmästyttävän paljon kokeellisia tekijöitä." Tässä oltaisiin taas kerran kirjallisuuden mediahistorian äärellä eli hyvästä syystä penkomassa kaikkea sitä kirjallisuutta, jota ei ole julkaistu kirjan kansien välissä.
5. Joensuu ei ole säästellyt vaivojaan. Tämä käy ilmi jo käsiteltävien teosten kustantajien nimistä. Tunnettujen kustantamoiden lisäksi niiden joukossa on pienempiä ja tuntemattomampia kuten esimerkiksi Tajo, Manuscript -63, Suomen Teiniliitto ry ja Stolen Paper Review Editions.
Haastattelin Juri Joensuuta Vuoden 1965 maniasta viime perjantaina Mahdollisen Kirjallisuuden Klubilla Arkadia-kirjakaupassa. Tallenne on kuultavissa täällä. (Myös illan toinen keskustelu kannattaa kuunnella - siinä Päivi Koiviston ja Sinikka Vuolan aiheena on Vuolan romaani Replika.)
