”Jälkikäteen on helppo nähdä, että 1940-luku antoi ainutkertaisen tilaisuuden modernia maailmankirjallisuutta harrastavalle kustantajalle. Saattoi kaikessa rauhassa, kenenkään hätyyttämättä, poimia monenkirjavalta niityltä korean kukan toisensa jälkeen. Maailmankuulujen kirjailijoiden teoksia voi valita loputtomasta tarjonnasta – oman kauteni varhaisia poimintoja olivat Joyce, Faulkner, Greene, Malraux, Moravia. Uuden kustantamon kirjailijaluettelo komistui noina vuosina nopeasti.
On vaikea kuvitella, että tällainen tilanne voisi kaunokirjallisuuden kentällä enää toistua Suomessa. Lähtökohta on toinen kuin 1930-luvun käännöslaman jälkeen, ja nyt on kannattavuuttaan vaalivien suurkustantajien laiminlyöntejä paikkaamassa joukko pienempiä, joiden toimintaa ohjaa idealismi ja laatutietoisuus eikä pelkkä rahan ansaitsemisen halu, niin kuin sotavuosien spekulanttien.
Suomalaisten kustantajien passiivisuus maailmankirjallisuuden suuntien seuraamisessa sotaa edeltäneellä kymmenvuotiskaudella ei johtunut tietämättömyydestä tai ammattitaidon puutteesta, niin kuin olin viattomuudessani olettanut. Omat mielikirjani oli 30-luvun alusta lähtien luettu ja hylätty useaankin otteeseen eri kustantamoissa. Kahden hallitsevan suurkustantajan akateemiset keulakuvat, professorit Koskenniemi ja Koskimies, saattoivat kirjoittaa omissa lehdissään hyvinkin myönteisesti Huxleysta ja muista ajan ilmiöistä, mutta johtokunnan kokouksissa he eivät niitä kannattaneet, sillä kirjan julkaiseminen kaiken kansan luettavaksi oli eri asia. Kustannusjohtajien penseydellä oli painavat syyt, niin taloudelliset kuin maailmankatsomuksellisetkin. Vanhan polven vankka käsitys oli että käännöskirjallisuus oli Suomessa kannattamatonta, ja sitä paitsi toisen luokan kysymys kotimaisen kirjallisuuden ja oppikirjojen rinnalla. Ja ennen kaikkea, uudet radikaalit kirjailijat, varsinkin amerikkalaiset, olivat vaarana yhteiskuntarauhalle ja moraalille.
Nuoreen kokemattomaan kustantajaveljeen muuten ymmärtävästi suhtautuvat vanhat herrat joskus huomauttivat epäilyttävistä kirjavalinnoista. Faulknerin Villipalmut oli kuohuttanut professori Reenpää senioria ’pornografisuudellaan’, ja Steinbeckin Vihan hedelmät, johon Otava oli sodan aattona hankkinut käännösoikeudet mutta antanut niiden yleisen saksalaissuuntauksen takia raueta, oli toisen pääkustantamon WSOY:n silloisen pääjohtajan Yrjö Jäntin mielestä kommunistista propagandaa. Jyrkät mielipiteet muuttuivat vasta kun nuorempi polvi sai sananvaltaa suurissa perheyhtiöissä.” (Jarl Hellemann: Lukemisen alkeet ja muita kirjoituksia kustantajan elämästä. Otava, 1996, 124–125)
Näin siis Keltaisen kirjaston ”isä” muisteli menneitä runsas puoli vuosisataa Tammen perustamisen jälkeen. Tällä kertaa en jätä valitsemaani sitaattia silleen, koska siihen sisältyy sekä herkullinen perspektiiviharha että kirjallisuushistoriallinen perusongelma. Lukijoiden koulutustason noususta ja valppaista pien- ja erikoiskustantamoista huolimatta Hellemannin kuvaama historiallinen tilanne oli kaikkea muuta kuin ainutkertainen, sillä yhä vielä voisi helposti listata muun muassa suomentamattomia postmodernismin klassikkoja globaalin romaanihistorian helmistä puhumattakaan. Esimerkiksi Christine Brooke-Rosen kokeellisista 1960- ja 1980-luvun romaaneista ei tietääkseni ole suomennettu vielä yhtäkään ja Carlos Fuentesin Terra Nostran julkaisemisista tuli tänä vuonna kuluneeksi 41 vuotta. Viiveetkään eivät tunnu olennaisesti lyhentyneen: Ulysses kääntyi suomeksi 42 (tai toisesta näkökulmasta 90) vuoden viiveellä ja Gravity’s Rainbow 41 vuoden, Musilin pääteokselta aikaa kului puoli vuosisataa, mutta Pereciltä jostain syystä vain 28. Hellemanin muistelmatrilogian ensimmäinen osa ilmestyi samana vuonna kuin David Foster Wallacen Infinite Jest ja viimeinen osa samana vuonna (2002) kuin Tomasulan ja Farrellin VAS. Niidenkin osalta löisin vetoa 40 vuoden ajallisesta välimatkasta alkuteoksen ja suomennoksen välillä. Joskus tulevaisuudessa jokin kustantajan muistelmateos tai kustantamon historia saattaa kertoa millaisia keskusteluja Pynchonin, Perecin, Brooke-Rosen tai Fuentesin pääteosten suomentamisesta on vuosikymmenten saatossa kustantamoissa käyty ja missä vaiheessa oikeuksia on hankittu tai niistä luovuttu. Sitä ennen ne ovat vain osa sitä "hiljaista" tietoa, joka ei kirjallisuushistorioita ravitse. Perspektiiviharhan kova ydin on taas siinä, että samalla kun ensimmäisen tasavallan luomaa kulttuurivajetta paikattiin kirjallisuudessa modernismia kääntämällä, unohtui tai jäi jopa huomaamatta, ettei "maailmankirjallisuus" suinkaan pysähtynyt modernismiin vaan jatkoi matkaansa modernismin tuolle puolen.
