136. Älä lyö Löyttyä, osa 6

(jatkoa postauksiin nro 124-126 ja 131-132)

Löytty kuvittelee ja väittää, että tapa tai strategia, jolla oion edeltäjieni ja tutkijakollegoideni mielestäni virheellisiä käsityksiä, ”suorastaan edellyttää vihollisia.”

Kommentti 23. Löytyltä jää huomaamatta, että käsittelen monia kirjailijoita ja historiallisia konstellaatioita ja konfiguraatioita, jotka ovat jääneet edeltäjiltäni ja kollegoiltani huomaamatta ja hahmottamatta. Löytyn viholliskuvaprojektioon sovitettuna tämä tarkoittaa sitä, että suurimman osan kirjastani kuljen ei-kenenkään-maalla kohtaamatta ainoatakaan ”vihollista”.

Löytty huipentaa vihollisjeremiadinsa hupaisaan hyperbolaan: ”Valitettavasti vihollinen saa myös kasvot aina silloin, kun Eskelinen mainitsee nimeltä tutkijakollegoitaan. Niinpä erään yhä virassa olevan professorin – jätän nimen mainitsematta – esittämät väitteet 'edustavat juuri sitä vastenmielistä tutkimuksellista perinnettä, joka arvovaltaisten instituution edustajien suulla pitää yllä liioittelevaa, harhaista ja epätarkkaa kuvaa suomalaisesta kirjallisuudesta ja sen historiasta.” (Olli Löytty: ”Kirjallisuushistoriaa vahvasti mansplainaten”. Kritiikki XV [Syksy 2016], 80)

Kommenti 24. Löytty siteeraa tässäkin minua asiayhteydestä irrallaan eli tyypilliseen tapaansa. Tässä pitkä virke kokonaisuudessaan: ”Lyytikäisen maallikkoyleisölle suunnatut katteettomat väitteet voivat tuntua harmittomilta, mutta ne edustavat juuri sitä vastenmielistä perinnettä, joka arvovaltaisten instituution edustajien suulla pitää yllä liioittelevaa, harhaista ja epätarkkaa kuvaa suomalaisesta kirjallisuudesta ja sen historiasta.” (Raukoilla rajoilla, 194) Löytyn siteeraamassa kohdassa kritiikin kohteena ovat siis professori Pirjo Lyytikäisen maallikkoyleisölle suunnatut L. Onervan Mirdja-romaania koskevat väitteet. Mirdja-luentaani liittyvä lyhyehkö Lyytikäis-kommentti on luettavissa tämän postauksen p.s.-osuudesta. Siihen sisältyy myös suosikki-idiomini, ”hajoava muoto”, tutkijan muotopuhtaan avuttomuuden kavaltava suomalaisen korvikenarratologian klassikko.    

Kommentti 25. Löytyn mukaan ”vihollinen saa myös kasvot aina silloin, kun Eskelinen mainitsee nimeltä tutkijakollegoitaan.” Katsotaanpa, tässä muutama sitaatti: ”Kirjallisuudentutkijana on helppo olla samaa mieltä kuin Kai Laitinen (...)” (Raukoilla rajoilla, 11); ”Nummi vertailee Ahon syntaksia tajunnanvirtakirjallisuuden klassikkoteoksen, Edouard Dujardinin romaanin Les lauriers sont coupés (1887), syntaksiin ja toteaa lopulta sen mikä on jo kertalukemalla itsestään selvää (...)” (Raukoilla rajoilla, 154); ”H.K. Riikosen tulkinta romaanista köyhän miehen Odysseuksena on osuva (...)” (Raukoilla rajoilla, 458); ”Saresma ja hänen siteeraamansa tutkijat ehdottavat monia uskottavia ja yhdessä vaikuttavia syitä suomalaisen lukemisen realismiin tai realistisuuteen painottuville arvostuksille.” (Raukoilla rajoilla, 583)         

Kommentti 26. On mielenkiintoista, että Löytty ei uskaltaudu mainitsemaan Lyytikäisen nimeä. En tiedä, onko syynä Lyytikäisen vaikutus- ja rahoitusvallan tai persoonallisuuden pelko, mielistely vai jokin muu alhainen motiivi, mutta Löytyn koominen korrektius (asiayhteyden piilottamiseen ja väärentämiseen yhdistettynä) herättää paitsi huomiota myös ikäviä kysymyksiä ja vielä ikävämpiä vastausvaihtoehtoja. 

… (spekulatiivinen jakso poistettu ja siirretty toiseen kirjoitukseen)...

”Yksittäisistä romaaneista esitetyt luonnehdinnat ovat kuitenkin useimmiten osuvia ja oivaltavia, mutta niiden esitystyylissä häiritsee arvoarvostelmien ehdottomuus. (…) Ilahduin esimerkiksi Teuvo Pakkalan arvon nostamisesta, osasihan tämä yhdistää 'sisäisen ja ulkoisen todellisuuden paremmin kuin edeltäjänsä tai aikalaisensa'.” (Löytty, 81)

Kommentti 27. Arvoarvostelmien ajoittainen ”ehdottomuus” ei näytä Löyttyä kuitenkaan häiritsevän silloin kun hän sattuu olemaan arvostelmasta samaa mieltä.  

Palaan vielä lopuksi Löytyn kompurointiin suomenkielisyyteen ja suomalaisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Monien Löytyn ristiriitaisten kommenttien takaa pilkottaa hänen orastava kiinnostuksensa transnationalistiseen (ylirajaiseen) ajatteluun, joka pyrkii kyseenalaistamaan kansallisten ja nationalististen lähtökohtien ensisijaisuutta kirjallisuudentutkimuksessa ja -historiassa. Pahaksi onneksi tämä on jo tehty ja kenties vielä pahemmaksi onneksi pelkällä ideologisella transnationaalisuudella ei pitkälle päästä kirjallisuushistoriassa ja kirjallisuudentutkimuksessa, koska vaarana on jäädä helposti tai kätevästi jumiin, kiertämään tutkimusresursseja tuhlaten kehää ”kansalliseksi” suotta oletetun kirjallisuuden ympärille – vaikkapa tähän tapaan:

”Tekstissä ilmenevän jännitteisen dynamiikan avulla voi kuvata myös yleisemmin kirjallisuudentutkimuksen näkökulmia kirjallisuuden ja kansallisen väliseen suhteeseen, mikä ilmenee myös tämän kirjan kysymyksenasetteluissa. Kirjamme on osa kirjallisuuden ja kansakunnan välisistä kytköksistä käydyn neuvottelun pitkää jatkumoa, joka ei edelleenkään ole menettänyt ajankohtaisuuttaan. Tavoitteemme on etsiä ja esitellä tapoja irtautua suomalaisen kirjallisuuden kansallisesta tulkintakehyksestä, eli hahmotella keinoja kansalliset rajaukset kyseenalaistavan – ylirajaisen – kirjallisuudentutkimuksen tekemiseen. Samalla jo kansallisen sisältyminen kirjamme nimeen, Kansallisen katveesta – Suomen kirjallisuuden ylirajaisuudesta, paljastaa, että kansallinen on väistämättä elimellinen osa myös meidän lähestymistapaamme. Laurilan tavoin olemme kansallisessa kiinni sitä kyseenalaistaessammekin.” (Heidi Grönstrand, Ralf Kauranen, Olli Löytty, Kukku Melkas, Hanna-Leena Nissilä & Mikko Pollari: ”Johdanto.” Teoksessa Kansallisen katveessa – Suomen kirjallisuuden ylirajaisuudesta. SKS, 2016, 9)

Täytyy kuitenkin myöntää, että Löytyllä on hetkensä. Ehkä suurimman vaikutuksen minuun tekee Löytyn nöyristelevä epärehellisyys. Hänen täytyy väittää suomenkielisen proosan historiaani suomalaisen kirjallisuuden historiaksi, jotta voisi oman keppihevosensa selästä osoittaa ainoaa (itselleen) sallittua eli transnationalistista pakoreittiä muka-nationalistisesta kirjallisuushistoriasta. Tässä Löytty näyttäytyy ironiattomana oulipolaisen vitsin todentumana eli rottana, joka rakentaa itselleen käsitteellisen vankilan ja yrittää sitten avuttomasti vapauttaa itsensä sieltä. Toisin sanoen yksi monista eroistamme on siinä, että minua (sekä tutkijana että kirjailijana)  kiinnostaa kieli ilmaisullisena systeeminä ja kirjallisuus yleisinhimillisenä toimintana ja Löyttyä spekulatiivinen suomalaisuus ja siitä vapautuminen ylirajaisen ”kirjallisuudentutkimuksen” kautta. Lähemmäksi ikiliikkujan keksimistä lienee vaikea päästä.

P.S. "Vuonna 2012 Onervan Mirdjasta otettiin pokkaripainos. Romaania esittelevässä johdannossa professori Pirjo Lyytikäinen kirjoittaa: 'Mikä sitten on Mirdja, L. Onervan ensimmäinen ja  tunnetuin romaani? Sekin on rakenteeltaan ja kerronnaltaan häilyvä, katkelmallinen ja kokeileva.  Niin päähenkilö kuin kerrontakin tuntuvat pyristelevän irti vanhoista kahleista. Onervan moderni tapa kertoa tarina on yhtä lailla merkki nykyaikaistumisen kasvukivuista kuin Mirdjan henkilöhahmokin. Ehkä juuri siksi romaani puhuttelee jälleen: jälkimoderni tai postmoderni aika, jota nyt eletään, on monenlaisen epävarmuuden aikaa eikä naisen asemakaan, vaikka onkin muuttunut, välttämättä ole ongelmattomampi nykyään.' Mirdja on jossain määrin katkelmallinen romaani, mutta rakenteeltaan ja kerronnaltaan häilyvä ja kokeileva se ei kuitenkaan ole – ei sen enempää 2000-luvun kuin 1900-luvunkaan perspektiivistä, eikä tutkija, jonka kerrontaa, kompositiota ja fiktiota koskeva tietämys on vähänkään ajan tasalla, voi tuollaista vuonna 2012 väittää.

Lyytikäinen ei tarkenna teoksen rakennetta ja kerrontaa koskevia väitteitään ja palaa niihin vain kymmensivuisen johdantonsa lopussa: 'Romaanissa modernin ihmisen problematiikkaa pohditaan niin henkilöiden puheenvuoroissa kuin päähenkilön ja muiden henkilöiden hahmojen ja elämän kautta sekä itse romaanin hajoavan muodon kautta.” Romaanin muoto ei kuitenkaan hajoa vaikka päähenkilön mieli teoksen lopussa romahtaakin. Lyytikäisen väitteet ovat ikävän tavallisia esimerkkejä yksipuolisen temaattisesta lukutavasta, jonka jalkoihin jäävät niin romaanin kompositio kuin historiallisten yhteyksien ymmärtäminen. Vaikka Mirdjan henkilöiden identiteetti on häilyvä ja toisiinsa herkästi ja muuntuvasti peilautuva ja heidän elämänsä monenlaisten epävarmuuksien täyttämää, identiteettien häilyvyys ja epävarmuus leimaavat koko 1900-lukua siinä määrin, että rinnastus 1900-luvun alun kotikutoisen dekadenttiuden ja ”jälkimodernin ajan” epävarmuuksien välillä  on  historiallisesti  ja  esteettisesti  ontto  ja  ontuva.' (Raukoilla rajoilla, 192–193)

134. Lyhytkestoisen historian pitkäkestoinen tutkimattomuus (Tutkimuksen murros, osa 4)

Suomenkielistä fiktiivistä proosaa on kirjoitettu ja julkaistu noin 200 vuoden ajan. Tämä tarkoittaa vain noin kahdeksaa sukupolvea (jos yhden sukupolven mitoittaa 25 vuodeksi), ja jos ajanlaskun aloittaa ensimmäisestä aikaa kestäneestä klassikosta eli Seitsemästä veljeksestä, niin ajallinen etäisyys nykyhetkeen supistuu enää kuudeksi sukupolveksi. Seitsemän sukupolvea sitten sanomalehdet alkoivat tarvita fiktiivistä proosaa palstantäytteeksi ja samalla vapauttaa kirjailijoita omakustantamisen ikeestä. Viisi sukupolvea sitten realismin kanonisoidut edustajat olivat jo kirjoittaneet realistiset pääteoksensa ja joko kuolemassa tai siirtymässä eteenpäin tai toisaalle. Ja vain neljä sukupolvea sitten suomenkielistä proosakirjallisuutta monipuolistanut ”nousukausi” katkesi veriseen sisällissotaan, jonka jälkeen Suomi kääntyi yhden sukupolven ajaksi sisäänpäin ja yhteydet eurooppalaiseen kulttuurikehitykseen alkoivat katkeilla (niin että jäljet näkyvät vieläkin – hieman kuin perheväkivallan aiheuttama turvotus satavuotisjuhlameikin alla). Modernismin väärinkäsittämisen traditio alkoi toden teolla vasta kolme sukupolvea sitten, viimeisten kahden sukupolven aikana kirjoitetut vaikeat tai ”vaikeat” proosateokset ovat edelleen tutkimuksellisessa katveessa, ja noin yhden sukupolven aikana internetin yleistyminen ja digitaalinen painotekniikka ovat luoneet perusedellytykset suomenkielisen proosakirjallisuuden nykyiselle nousukaudelle.

Koska historia on noinkin lyhyt, on mahdollista kysyä, kuinka monta kiinnostavaa ja olennaisen tärkeää tutkimuskysymystä on enää avaamatta vaikkapa autonomian ajan suomenkielisessä kirjallisuudessa. Tähän liittyy metakysymys yhä niukentuvien tutkimusresurssien suuntaamisesta yksittäisen tutkijan ajallisten ja taloudellisten resurssien ulottumattomissa oleviin tutkimuskohteisiin, joihin keskittymällä saataisiin yhtäältä vastauksia kirjallisuushistoriallisiin peruskysymyksiin ja toisaalta luotua tarvittava perusta sellaiselle jatkotutkimukselle, jota aikaisemmin ei ole voinut (ainakaan uskottavasti) tehdä.

Neljä tällaista kohdetta nousee etsimättä mieleen. Jos halutaan saada jokseenkin lopullinen vastaus kysymykseen esiintyikö suomenkielisessä proosassa modernismia jo autonomian ajalla, niin viimeiset oljenkorret tai kääntämättömät kivet löytyvät Algot Untolan julkaisemattomasta tuotannosta. Jos halutaan selvittää suomenkielisen novellistiikan alkuvaiheet ja mm. sen genrejärjestelmän muotoutuminen, niin vastausta ei löydy, ellei noin vuosina 1845–1885 sanomalehdissä julkaistua lyhytproosaa oteta huomioon ja läpivalaista sekä laadullisen että määrällisen tutkimuksen keinoin. Ja jos esimerkiksi Franco Morettin harrastama määrällinen tutkimus saataisiin vähitellen otettua haltuun nykyisin jo digitoitua 1800-luvun sanoma- ja aikakauslehtiproosaa tutkimalla, niin hankitulla ammattitaidolla saattaisi saada nostettua näkyviin kiinnostavia kuvioita muistakin digitoiduista aineistoista. Ja jos valtiottoman ajan suomalaisen tai suomenkielisen kirjallisuuden kokonaiskuva kiinnostaa, niin siirtolaiskirjallisuus (etenkin amerikansuomalainen kirjallisuus) muodostaa kolmannen laajahkon tutkimuskohteen. Neljäs peruskysymys liittyy autonomian ajalla Suomen suuriruhtinaskunnassa vallinneen kehitysmaatasoisen luku- ja kirjoitustaidon ja suomenkielisen kirjallisuuden lyhyt- ja pitkäkestoisiin keskinäisriippuvuuksiin.  

Proosahistoriani julkistamisesta on kohta kulunut seitsemän kuukautta ja käytännössä jokaisessa siihen liittyvässä puhe- tai keskustelutilaisuudessa (joista viimeinen on näillä näkymin lokakuussa 2017) osa näistä avoimista kysymyksistä on noussut esille. On ollut mielenkiintoista havaita, että edellä luonnostellut tutkimattomuudet hämmästyttävät sekä kiinnostuneita lukijoita että sellaisia kirjallisuudentutkijoita, joiden tausta on yleisessä kirjallisuustieteessä tai fokus kotimaisen kirjallisuuden valtavirran ulkopuolella, mutta tavallisemman kirjallisuuden tutkija hätääntyy helposti esittämään tekosyitä, puolustuspuheita tai projektioita ikään kuin tällainen jaettu sokeus olisi juuri hänen syynsä (ja rahoituksen hankkiminen juuri hänen vallassaan).

.                   

129. Propagandan suurvalta

”Keväällä 1941 huhut tulevasta sodasta Neuvostoliittoa vastaan levisivät Suomessa entistä huomattavasti laajempiin piireihin. Saksan nopeaa voittoa pidettiin mm. talvisodan kokemusten jälkeen selvänä, ja samalla lisääntyivät tietenkin myös spekulaatiot Karjalan takaisin saamisesta. Suomen poliittisessa ja sotilaallisessa johdossa spekulaatiot olivat jo muuttuneet sotavalmisteluiksi. Lisävarmuutta saatiin toukokuussa 1941, kun saksalaiset pyysivät etnografisesti ja sotilaallisesti perustellun salaisen mietinnön Suomen toivomuksista tulevan itärajan suhteen. Presidentti Risto Ryti suhtautui tehtävään vakavasti ja pyysi mietinnön kirjoittajaksi Suomen historian professoria Jalmari Jaakkolaa, joka oli 1930-luvulla julkaissut WSOY:n kustannuksella uusia historiantulkintojaan. Kirjoittajaa valittaessa ’suursuomihenkisyyttä’ pidettiin tärkeänä, ja Jaakkola tekikin työtä käskettyä. 

Jaakkolan omista mieltymyksistä ei ollut epäilyksiä, sillä WSOY:n edellisenä vuonna julkaisemassa yleisesityksessä Suomen historian ääriviivat hänen johtoteemansa oli suomalaisten ikiaikainen etuvartioasema idän suuntaan. Teoksensa alussa Jaakkola katsoi inspiroitunein silmin pohjoisen Euroopan karttaa ja onnistui näkemään Skandinavian ilmiselvänä leijonana, jonka itään päin suuntautuva etukäpälä ja rinta oli tietenkin Suomi. Jaakkolan tulkinta otettiin innostuneesti vastaan. Arvosteluissa mm. ihmeteltiin, kuinka vasta nyt Suomen historiaa tulkittiin oikeassa valossa; lukuisia koululaispolvia oli "petetty" mm. ruotsalaisväritteisellä ja vähemmän sotaisalla historiantulkinnalla. 

Jaakkolan saksalaisia varten tekemän muistion tekoon osallistui myös eräitä AKS:n heimoasiantuntijoita. Varsinainen kuuma peruna oli tietenkin tulevaisuutta koskeva osuus: mikä olisi Suomelle sopiva raja uudessa Euroopassa? Tätä tulevaa ratkaisua hahmotellessaan Jaakkola tietenkin kuunteli maan korkeinta poliittista ja sotilaallista johtoa, ja mm. Ryti osallistui tekoprosessiin aktiivisesti. Selvitystyö valmistui hieman ennen jatkosodan syttymistä. Sodan sytyttyä poliittinen johto halusi tehdä uusista linjauksista myös julkisia ja salaisesta muistiosta muokattiin kirja. Suomen johtavien piirien viestittämät laajentumispyrkimykset kätkettiin yksityisen professorin ja yksityisen kustannusyhtiön nimissä julkaistuun tieteellissävyiseen teokseen. Ryti halusi teoksen ilmestyvän paitsi saksaksi myös ruotsiksi, englanniksi ja ranskaksi. Kysymys ei enää ollut vain kotimaisesta propagandasta ja Saksan johdon informoimisesta, vaan maailmanlaajuisesta mielipiteen muokkauksesta. 

Asioiden tärkeysjärjestystä kuvastaa se, että saksankielinen laitos Die Ostfrage Finlands valmistui ensin, elokuussa 1941. Suomenkielinen Suomen idänkysymys ilmestyi myöhemmin syksyllä, ja englantilainen, ruotsalainen ja ranskalainen laitos vuonna 1942. Suomen sodanaikaisen propagandakirjallisuuden tärkein teos ilmestyi WSOY:n nimissä, mutta työn todellinen teettäjä ja julkaisija oli ulkoministeriö, joka ei kuitenkaan missään vaiheessa tunnustanut hanketta omakseen. WSOY:n hinnoittelukortistot paljastavat, että kyseessä oli puhdas peiteoperaatio, sillä esimerkiksi valtaosa englanninkielisestä laitoksesta toimitettiin kirjapainosta suoraan ulkoministeriöön. Teoksen sisältö oli joka tapauksessa niin raju, ettei sille haluttu antaa virallisen ulkopolitiikan arvovaltaa. 

Käytännössä Jaakkolan teokseen oli kuitenkin kirjattu myös Suomen poliittisen ja sotilaallisen johdon rajakaavailut. Jaakkolan ratkaisuehdotus oli yksinkertainen. Uudessa Euroopassa Suomen tehtävänä oli vartioida Itämeren alueen turvallisuutta itää vastaan, eikä se onnistuisi, ellei aluetta samalla merkittävästi laajennettaisi. Tämä tarkoitti paitsi pakkorauhassa ryöstettyjen alueiden takaisin ottamista myös koko Itä-Karjalan alueen liittämistä ’vanhaan emämaahansa’. Myös Kuolan niemimaa oli Jaakkolan (ja Rytin) mukaan ’elimellistä jatkoa’ Suomelle, ja sellaisena se oli myös valtakuntaan liitettävä. Alueliitoksiin liittyisi perusteellinen väestönsiirto: noin 600 000 venäläistä ja venäläistynyttä karjalaista siirrettäisiin uuden rajan toiselle puolen, ja tilalle tulisi noin 400 000 suomalaista ja suomensukuista siirtolaista. Huomattavasti massiivisempaankin järjestelyyn saatettiin tarpeen tullen varautua, sillä kirjaan liitetyn sopivan pienen ja tuhruisen kartan mukaan Suomen itäiset äärialueet tulivat käsittämään myös Leningradin kaupungin.

Kesällä ja syksyllä 1941 samanlaisia ja suorasukaisempiakin ajatuksia esittivät monet muut, mm. maalaisliiton nuorena dynamona tunnettu Urho Kekkonen, joka vaati koko kaupungin hävittämistä. Jatkosodan ensimmäisten kuukausien tunnelmia kuvaa että aiemmin myös liberaalina anglofiilinä tunnettu Elsa Enäjärvi-Haavio innostui julkisuudessa ylistämään Jaakkolan suursuomalaisia visioita ja historiannäkemystä. Enäjärven mukaan myös kaikki historian oppikirjat ja koko kouluopetus oli uusittava Jaakkolan viitoittamille linjoille.

Jaakkolan ja WSOY:n nimissä julkaistu propagandistinen tutkielma täytti tarkoituksensa ilmeisen hyvin. Osa suomalaisista päättäjistä osasi ja uskalsi toki ilmankin varautua Neuvostoliiton hajoamiseen ja Suur-Suomen luomiseen, mutta professoritason perustelut antoivat hieman epämääräisille suunnitelmille enemmän uskottavuutta. Kuolan ’tieteellisellä suomalaistamisella’ ennakoitiin tietenkin myös sitä, että norjalaiset saattaisivat sodan jälkeen olla kiinnostuneita alueesta.” (Kai Häggman: Werner Söderström Osakeyhtiö 2: 1940-2003: Avarammille aloille, väljemmille vesille. WSOY , 2003, 40-42)

128. Kustantamisen tähtihetkiä 7: SKS:n 1890-luku

”SKS:n taloudellinen ja poliittinen kytkös senaattiin on malliesimerkki fennomaaneille tyypillisestä järjestötoiminnan ja kansallisen liikkeen tukeutumisesta valtioon. Seuran piirissä luotiin uutta isänmaallisuutta, mutta samalla oltiin hyvin tarkkoja siitä, ettei suomalainen isänmaallisuus saanut keisarin tai hallituksen vastaisia piirteitä. Näkyvin ilmaus seuran ja senaatin rinnakkaiselosta oli seuran 1890 valmistunut oma talo, jolle maan hallitus oli lahjoittanut tontin naapuristaan, pääkaupungin paraatipaikalta. Hallituskatu 1 oli osoitteena hieno, mutta sillä oli myös oma symbolinen ja miksei myös käytännöllinen merkityksensä. Vinosti vastapäätä sijaitsevasta senaatin talosta tiede- ja sivistysseuraa oli helppo pitää silmällä. Tärkeintä oli kuitenkin se, että seura yhdistettiin talonsa ja toimintansa kautta senaatintorin muihin hallinnon ja tieteen tyyssijoihin. Dosentti K. N. Keckmanin asunnossa 60 vuotta aiemmin perustetusta nuorten radikaalien epämuodollisesta yhteenliittymästä oli viimeistään 1890-luvulla tullut osa vakiintunutta järjestystä.

Seuran saama vuosittainen valtionapu oli kaksi kertaa suurempi kuin sen vuosittaiset palkkakustannukset. Valtionapua voi suhteuttaa myös siihen, että seuran oman talon rakentaminen ja sisustaminen maksoi 156 000 markkaa. Vastaavasti Helsingin suurin, noin 100 henkeä työllistävä kirjapaino vaihtoi 1890-luvulla omistajaa 130 000 markalla. Talon rakentaminen tai kirjapainon hankkiminen oli tähän aikaan suhteellisen halpaa puuhaa kunnianhimoiseen kustannustoimintaan verrattuna, sillä seuran kustannustoiminnan kulut olivat vuosina 1895–1895 yhteensä 186 000 markkaa. Oman talon, kansanrunouskokoelmien sekä kirjaston ylläpito oli kirjojen julkaisemiseen verrattuna varsin vähäinen menoerä. Kustannustoiminnan menot olivat noin 80 prosenttia seuran kokonaismenoista, eikä suuria kuluja saatu kateltua kirjojenmyyntituloilla. Kustannustoiminta oli tässä vaiheessa jatkuvasti tappiollista ja vuosittaiset tappiot olivat hätkähdyttävän suuria. Esimerkiksi 1893 tappioksi laskettiin noin 36 000 markkaa ja seuraavina vuosina luvut olivat vielä synkempiä (39 000 ja 48 000 markkaa).

Syy tappioihin oli seuran tinkimättömän epäkaupallisessa ja yleiseen hyötyyn tähtäävässä kustannuspoliittisessa linjassa. Kustannustoiminnasta vastanneen A.A. Granfeltin mukaan seura siirsi kaikki kaupallisesti kannattavan tuntuiset kirjahankkeet yksityisille kustantajille: ’Seura ylipäänsä ei katso asiaksensa kustantaa teoksia, joita yhtä hyvin saataisiin julkisuuteen melkein kenenkä kustantajan kautta hyvänsä’.” (Kai Häggman:  Sanojen talossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1890-luvulta talvisotaan. SKS, 2012, 52-54)

Käytännössä hankkeita ei kuitenkaan siirretty kenelle kustantajalle hyvänsä vaan niille, joiden johdossa SKS:n napamiehillä oli kaksoisrooli, mikä nykynenään tuoksahtaa hyvä veli -verkostolta, jääviydeltä ja korruptiolta, mutta anakronismit sikseen:   

”Seurassa oltiin 1890-luvun alussa valmiita luovuttamaan oppikirjojen kustantaminen vastaperustetuille kansallishenkisille yksityisille kustannusyhtiöille.  Seuran keskeiset vaikuttajat ymmärsivät asian niin, että yksityiset suomenmieliset kustantajat eivät olleet kilpailijoita vaan tulivat jakamaan vanhan emon taakkaa.  Eliel Aspelin ja Kaarle Krohn olivat 1890 näkyvästi mukana perustamassa Otavaa ja E. N. Setälästä tuli saman vastaperustetun nuorsuomalaisuuteen kallistuvan kustannusyhtiön keskeinen taustavaikuttaja vuosisadan vaihteessa. Kaarle Krohn taas oli ystävänsä Werner Söderströmin tärkeimpiä kirjallisia neuvonantajia ja istui WSOY:n leimallisesti vanhasuomalaisessa johtokunnassa vuosikymmeniä. Seurassa oli jo pääosin luovuttu kaunokirjallisuuden julkaisemisesta ja uuden vuosisadan myötä luovuttiin vähitellen myös hyvin kannattavista suomenkielisistä oppikirjoista. Uusia oppikirjoja saatettiin edelleen julkaista, mutta mieluusti vain huonosti kannattavia ja vähälevikkisiä aikuisten käsi- ja oppikirjoja, jotka eivät kaupallisille yrittäjille kelvanneet.  Vapaaehtoinen väistyminen koululaisille suunnattujen oppikirjojen kustantamisesta oli taloudellisessa mielessä järjetöntä, mutta seuran piirissä katsottiin jo pitkälle seuraavalle vuosisadalle. Kansanrunouden ja kielitieteen alalla suunniteltiin mittavia julkaisuhankkeita, joille oli tavalla tai toisella raivattava kustannusohjelmasta tilaa ja resursseja.”  (emt., 73) 

119. Menneisyyden hallintaa 5

Euroopan Kirjailijaliiton 43 tiedetystä suomalaisjäsenestä massiiviseen kymmenosaiseen Suomen kansallisbiografiaan (SKS, 2003-2007) on kelpuutettu kaikkiaan 16. Ei ole yllätys, että heidän kohdallaan ei kyseisen liiton jäsenyydestä mainita sanallakaan. Sellaisten aktiivijäsenten kuin Arvi Kivimaan, V.A. Koskenniemen ja Maila Talvion kohdalla kirjoitetaan joko vaimeasti tai puolustellen heidän Saksaan tai Italiaan kohdistuvista sympatioistaan.  Muutaman muun jäsenen kohdalla nostetaan esiin jotakin muuta sotaan tai kansainväliseen yhteistyöhön liittyvää:    

”Kivimaan suhteesta kansallissosialistiseen Saksaan on keskusteltu sodan jälkeen, ja eräissä arvioissa hänet on liitetty sen politiikan kiihkeisiin kannattajiin. Kivimaan kiinnostusta saksalaiseen kulttuuriin ei voi väheksyä, mutta sen rinnalle ja kenties edellekin nousi kiintymys Ranskaan. Kivimaa tuskin asettui maiden välisessä sodassa Saksan kannattajaksi; poliittista hänen suhtautumisessaan oli kommunismin pelko. Kansanteatterin sotavuosien ohjelmisto sisälsi silmiinpistävän vähän klassillistakaan saksalaista dramatiikkaa ja uutta saksalaista draamaa sitäkin vähemmän. Kivimaan toiminnasta löytyy jopa suoranaista kansallissosialismin vastustusta. Teatterin ohjelmistoon valittiin keväällä 1944 Kaj Munkin näytelmä, ja sen yhteydessä järjestettiin muistonäyttely saksalaisten muutamaa viikkoa aikaisemmin murhaaman kirjailijan kunniaksi. Saamiinsa varoituksiin johtaja oli vastannut ottavansa vastaan määräyksiä  vain oman maansa edustajilta.” (Pirkko Koski: "Arvi Kivimaa". Suomen kansallisbiografia, osa 5, 218)

   V.A. Koskenniemeä käsittelevässä pitkässä artikkelissa todetaan vain, että ”Muuttuessaan intohimoksi politikoinnista tuli Koskenniemen heikkous: hänen kiihkeimpiä kannanottojaan on vaikea ymmärtää saati puolustella, vaikkei nimittäisikään häntä suoraan fasistiksi Johannes Salmisen tavoin.” Lisäksi Koskenniemen ”varauksetonta suuntautumista ’kolmanteen valtakuntaan’ päin” kommentoidaan artikkelissa Lauri Viljasen ylen varovaisella arviolla, jonka mukaan ”vähempikin olisi eurooppalaisen tradition tuntijalle riittänyt.” (Pirkko Alhoniemi: "V.A. Koskenniemi." Suomen kansallisbiografia, osa 5, 370)

   Maila Talviosta Liisi Huhtala kirjoittaa näin: ”Maila Talvio ja hänelle uskollisena pysynyt V.A. Koskenniemi koettiin Leinon linjan vastapuoleksi, siis konservatiiveiksi. Kummankin mainetta mustasivat sittemmin saksalais- ja fasistiyhteydet. 1930-luvulla Maila Talvio kirjoitti ihaillen niin Saksan kuin Italiankin uudesta järjestyksestä, joka ammensi antiikista.” Sitten siirrytäänkin Talvion elämänvaiheissa jo toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan ja ennen hänen tuotantonsa esittelyä Huhtala tiivistää Talvion toiminnan tähän tapaan: ”Voidaan jopa sanoa, että Maila Talvio eli viisikymmentä vuotta itselleen vihamielisessä julkisuudessa. Toisaalta häntä ihailtiin ja arvostettiin, mitä Helsingin yliopiston hyvin harvinainen filosofian kunniatohtorin arvo ensimmäisessä sodanjälkeisessä promootiossa 1950 osoitti.” (Suomen kansallisbiografia, osa 9, 614)    

   Yrjö Soinista Suomen kansallisbiografiassa todetaan, että ”kielitaitoinen Soini osallistui paljon myös kirjailijoiden pohjoismaiseen yhteistyöhön” ja Kaarlo Sarkiasta, että ”kaikkialla riehunut maailmanpalo, toinen maailmansota, oli lyyrikolle järkytys”. Aaro Hellaakoskea käsittelevään artikkeliin sisältyy tällainen sitaatti runoilijan Italia Bella -artikkelista vuodelta 1938: ”Fascismi on minusta tuntuvasti fantastinen plastillis-koristeellinen ele. Mitä siinä on muutakin, se nähdään lähiaikoina.”

Näin siis mennyttä sokeroi eliitin ystäväkirja vielä noin vuosikymmen sitten.  

109. Kustantamisen tähtihetkiä 6: aitoa ja alkuperäistä piratismia

”Setälä viittasi samalla siihen epäkohtaan, että Suomi ei edelleenkään kuulunut ’Bernin liittoon’ eli 1886 tehtyyn kansainväliseen sopimukseen kirjallisten ja taiteellisten teosten tekijänoikeuksien suojaamisesta. Setälän mukaan koko tekijänoikeuslaki oli säädetty Bernin sopimukseen liittymistä silmällä pitäen. Kansainvälisten tekijänoikeuksien tunnustaminen oli Setälälle ja asiaa ajaneille suomalaisille kirjailijoille ennen muuta kunniakysymys. Sivistysvaltio ei yksinkertaisesti voinut pysytellä sopimuksen ulkopuolella. 

   Ruotsi oli sikäläisten kustantajien vastustuksesta huolimatta liittynyt jo 1904 Bernin sopimukseen, ja ruotsalaiset kirjallisuuspiirit jaksoivat päivitellä ’puolibarbaarisen’ Suomen pysyttelemistä liiton ulkopuolella. Bernin sopimuksen allekirjoittaminen oli tästä syystä erityisen tärkeää suomenruotsalaiselle kulttuuriväelle. Ruotsinkielinen kirjailijaliiton (Finlands Svenska Författareförening) puheenjohtaja professori Gunnar Castrén sijoitti Suomen 1926 paikalleen. Haitin ja Liberian kaltaiset ’korkeammat neekerivaltiot’ olivat allekirjoittaneet Bernin sopimuksen, mutta Suomi oli tässä suhteessa ’alempien neekerivaltioiden’ tasolla. Jopa bolsevistinen Neuvostovenäjä oli tekijänoikeusasiassa Suomea valveutuneempi! (…) Kustannusyhdistys oli jo 1920 tekijänoikeuslain valmistelun yhteydessä antanut lausunnon, jossa ennakoitiin suomennoskirjallisuuden (ja etenkin suomennetun tietokirjallisuuden) Bernin sopimukseen liittymisen myötä kallistuvan ja harventuvan. Samalla myönnettiin epäsuorasti, että tietokirjallisuuden puolella tekijänoikeuskorvaukset ulkomaisille tekijöille olivat harvinaisia. Ulkomaisten valokuvien tekijänoikeuksien suojaa kustannusyhdistys (so. aikakauslehtikustantajat WSOY, Otava ja Karisto) vastusti kategorisesti. Kuvalehdet tarvitsivat viikoittaiset kuvansa, eikä valokuvia mielletty tekijänoikeuksien piiriin kuuluvaksi taiteeksi. Toisaalta kustannusyhdistys vakuutti ironiseen sävyyn, ettei suomalaisten kirjailijoiden tarvinnut pelätä oman tuotantonsa laitonta julkaisemista ulkomailla. (…)

   E.N. Setälän, Juhani Ahon ja Gunnar Castrénin kaltaiset kulttuurivaikuttajat saivat kustantajat vähitellen vakuuttuneiksi siitä, ettei kansainvälisten tekijänoikeuksien tunnustamiselle ollut vaihtoehtoja. Suomen ulko- ja kulttuuripoliittinen uskottavuus oli kustantajien etuja tärkeämpää. Ulkoministeriö pyysi (…) 1927 Suomen Kustannusyhdistykseltä uutta lausuntoa Bernin sopimukseen liittymisestä. Kustantajat totesivat lausuntonsa happamassa johdannossa, että liittyminen sopimukseen toi ’Suomelle melkoisia aineellisia uhrauksia’ eikä paljoakaan hyödyttänyt kotimaisia kirjailijoita ja taiteilijoita. Kustantajat kertoivat ’yleensä’ maksaneensa ulkomaisille kirjailijoille tekijänpalkkioita, mutta kun palkkioiden maksaminen ei ollut pakollista, olivat korvaukset olleet vähäisiä. Kustannusyhdistys myönsi näiden epäilyjen jälkeen, että se ei kuitenkaan vastustanut Bernin sopimukseen liittymistä; ’Suomi ei tietenkään voi olla sitä tekemättä, kun se kerran tahtoo lukeutua kulttuurivaltioihin’.

   Bernin sopimus jätti yksittäiselle valtiolle paljon liikkumatilaa. Yksittäinen valtio saattoi soveltaa alkuperäisen sopimuksen, lisäsopimusten ja täydennysten (1886, 1896, 1904, 1908, 1914) eri kohtia mielensä mukaan (…) Suomen Kustannusyhdistys suositteli ulkoministeriölle, että Suomi allekirjoittaisi suomennoskirjallisuuden kohdalla alkuperäisen vuoden 1886 sopimuksen artiklat. Tämän alkuperäisen artiklan nojalla kaikki ennen Bernin sopimukseen liittymistä (Suomen tapauksessa 1928) tehdyt käännökset olivat edelleen ilman tekijän lupaa vapaasti julkaistavissa. Kustantajat perustelivat lakiteknistä kikkailua oikeudella ja kohtuudella. Kustantajien omaisuudesta merkittävä osa oli vanhoissa suomennoksissa, ja Bernin sopimuksen uusimman version allekirjoituksella olisi yhdellä kynänliikkeellä pyyhkäisty näistä suurista omaisuuksista ’miltei kaikki arvo’. 

   Ulkoministeriö otti kustantajien toiveet huomioon, ja ennen vuotta 1928 suomennetuista teoksista ei edelleenkään tarvinnut maksaa tekijälle korvauksia. Kysymys ei ollut aivan pienistä summista, sillä kustantajat kierrättivät vielä 1940-luvulla erilaisissa halpasarjoissaan vuosisadan alkupuolella suomennettua Ruckin, Curwoodin ja Conan Doylen tapaista viihdekirjallisuutta.”

(Kai Häggman: Paras tawara maailmassa. Suomalainen kustannustoiminta 1800-luvulta 2000-luvulle. Otava 2008, 367–370)                                                     

107. Laki vastaan oikeus ja kohtuus

Topeliuksen nöyryyttä ja kuuliaisuutta painottavaa satusetäilyä kannattaa verrata vaikkapa Arvid Järnefeltin ajatteluun, jossa oikeus ja kohtuus ovat lain kirjainta tärkeämpiä (kuten jo vanhoissa tuomarinohjeissa). Järnefeltin Maa kuuluu kaikille! Matkoiltani Laukon lakkomailla (1907) on suomenkielisen kirjallisuuden loistokkaimpia pamfletteja. Teos käsittelee suurta kohua ja kiistaa herättäneitä Laukon kartanon torpparihäätöjä ja niiden kautta paljon suurempia yhteiskunnallisia kysymyksiä, jotka ratkaistiin raaimmalla mahdollisella tavalla vuoden 1918 sisällissodassa. Tässä kolme näytettä:      

”Suuri osa vapaamielistä yleisöä, joka muuten olisi myötätuntoinen lakon tehneille torppareille, on siinä luulossa, että häätöjä ei käynyt välttäminen, koska torpparit olivat lakon kautta muka rikkoneet kontrahtinsa ja muodollinen laki siis oli heitä vastaan. Niinpä Juhani Aho kirjottaa äskettäin Helsingin Sanomiin mietteitä Laukon asiassa (H. S. N:o 194), lausuen muun muassa: ’Keskinäiseen välipuheeseen perustuu kaikki yksityinen ja yhteiskunnallinen toiminta ja sitä ei saa rankaisematta ja vahinkoa korvaamatta rikkoa missään, ei kaikkein vapaimmissakaan yhteiskunnissa. Oikeus lain turvaan tässä kohden on niin suuri, että se on suurempi ja kalliimpi kuin viljelyksen oikeus, kuin ihmisen oikeus maahan, kalliimpi kuin kodinkaan oikeus.’ Roomalainen oikeus, josta meidän oikeutemme on lainattu, ei rajottunut edes kodinkaan oikeuteen, vaan sääsi, että velkojan oikeus oli kalliimpi kuin velallisen henki, joten velkojalla oli muun muassa oikeus myydä velallinen orjaksi tai panna hengiltä. Juhani Aho ja vapaamielinen yleisö arvelee nyt, että jos meilläkin vielä olisi voimassa roomalainen sääntö velallisen vastaamisesta ei ainoastaan maallaan ja kodillaan vaan myös hengellään, niin meidän pitäisi, ennen kuin tämä laki olisi muutettu, tyyneesti katsoa, kuinka ihmisiä mestattaisiin ja hirtettäisiin senvuoksi että ovat tehneet lakkoja. (…)

Tiedämme, että esimerkiksi suurlakon aikana tapahtui luvattomia tapauksia, joita lakimme rankaisisi mitä ankarimmin, mutta tähän lakkoon ottivat osaa myös lainsäätäjät itse ja niin on jokaiselle päivän selvää, että laki yksinkertaisesti jäi sen aikuisiin tapauksiin nähden voimattomaksi, viskaalit, asianajajat, nimismiehet, sanomalehdet, tuomarit, poliisimestarit kaikki vaikenevat kuin yhteisestä suostumuksesta. Eikä ole ketään niin sokeaa, joka vaatisi lain noudattamista tässäkin tapauksessa. Mikä syy on siis siihen, että Laukon jutussa lakia ei voitu mitenkään välttää. Miksi hallitus ei keksinyt mitään keinoa, miksi paroonin ei tarvinnut pelätä tulevansa ristiriitaan yleisen mielipiteen kanssa, miksi kruununvoudit ja nimismiehet tinkimättä muuttuivat lainkoneiksi ja miksi tuomarit eivät tunnustaneet mitään lieventäviä asianhaaroja? Eikö isänmaa ollut vaarassa, eikö noista joukkohäädöistä olisi voinut ja vieläkin voi syntyä yleistä sekasortoa ja maallemme häpeää, eikö se voinut olla kuin kekäle kuivaan havumetsään, josta yleinen kulovalkea alkunsa saa? Siis kysymys tässä ei ollutkaan lain puustavin noudattamisesta tai syrjäyttämisestä. Ei tässäkään tapauksessa ole kukaan ollut oman lakinsa narri, vaan kyllä lain puustavi pantiin täytäntöön hyvin harkitun ja punnitun laskun jälkeen. Miksi ei hallitus toimi?  Hallitus ei saa ostaa Laukon kartanoa, sillä jos hallitus ostaisi ja tarjoisi maat palstatiloina lakon tehneille torppareille, niin julistaisi hallitus hyväksyvänsä maalaislakkoja ja avaisi portit selkoselälleen juuri sille yhteiskunnalliselle mullistukselle, jonka estämisessä koko hallituksen merkitys vallassa-olijain mielestä on. Miksi parooni ei tee sovintoa? Parooni ei saa tehdä sovintoa lakkolaisten kanssa, sillä mukautumalla heidän vaatimuksiinsa hän menettelisi vastoin koko maanomistajaluokan etuja. (…)

Suureen vuosisataiseen tyytymättömyyteensä ei maalaisköyhälistö ole todellakaan mitään opastusta sosialisteilta tarvinnut. Minun nähdäkseni sosialisteja pitäisi vallassaolijain päinvastoin kiittää, he kun juuri ovat johtaneet tuon viimeisen ilmauksen maattoman väestön taistelusta itsetietoiselle passiivisen vastarinnan (aseettomuuden) tielle, sillä ellei sosialismin opit olisi levinneet juuri näihin aikoihin torppari-maailmaan, olisivat torpparit aikaa sitten ilmi kapinassa. Sosialismin opit ovat meillä olleet sinä ukkosenjohdattimena, joka on epämääräiseen tulevaisuuteen siirtänyt vallankumousuhkan, mikä oli maaköyhälistön keskuudesta jo nousemassa. Naapurimaassamme, Venäjällä, erittäinkin Tuulan, Orlovskin ja Kurskin lääneissä, eli Venäjän varsinaisissa maanviljelyspiireissä, ovat yöjunat alituisen valaistuksen alaisina. Lakkaamatta pitkin matkaa, milloin toiselta milloin toiselta puolen näkyy vaunun ikkunoista loimottavia tulipaloja: tilanhaltijain talot palavat. Yöjuna ei pääse hetkeksikään näiden kaameain valonheittäjäin piiristä.

   Mutta Laukon läänissä ei ole yhtäkään poliisia sormenpäälläkään kosketettu, ei yksikään salalaukaus ole kuulunut miltään metsänkulmalta, eikä yksikään murhapolton liekki ole vielä leimahtanut. Meillä moititaan Laukon torppareita lain halveksimisesta sen perustuksella, että he tekivät lakon. Mutta itse asiassa on luottamus samain torpparien lainkuuliaisuuteen juuri heidän nykyisen sosialisminsa vuoksi tullut niin suureksi, ettei kukaan vallassaolijoista tule ajatelleeksikaan sellaisia mahdollisuuksia kuin naapurimaassamme tapahtuvia. Rohkeasti jännitetään äärimmilleen tuon lainkuuliaisen kansan passiivisen aseettomuuden päätöstä. Koko tuo suurilukuinen väkijoukko näyttää jo olevan hallittu parilla poliisilla, jotka hyräillen kiertelevät metsiä ja ilkkuen jakelevat käskyjänsä.”

(Arvid Järnefelt: Maa kuuluu kaikille! Matkoiltani Laukon lakkomailla. Vihtori Kosonen, 1907, 23-24, 25-26 ja 39-40)

105. Valittu kansa

Suomenkielisen proosakirjallisuuden kannalta vain muutamaa 1800-luvun ruotsinkielistä prosaistia on syytä käsitellä vertailukohtana suomenkielisen proosan kehitykselle. Tärkein heistä on Topelius, joka sekä historiallisissa romaaneissaan että Maamme-kirjassa (Boken om vårt land, 1875) kirjoittaa kansaan tai ainakin sivistyneistöön uppoavan helppolukuisen synteesin Suomen historiasta ja tulee samalla luoneeksi paljon jäljitellyn historiallisen romaanin mallin, jonka ensimmäisenä kyseenalaisti K.A. Tavaststjerna 1860-luvun lopun nälkäkatastrofia vähemmän topeliaanisesti käsitelleessä romaanissa Hårda tider (1891; suom. Kovina aikoina, 1892). Ei-topeliaanisesti tarkoittaa sitä, että toisin kuin Topelius Tavaststjerna ei nähnyt vuoden 1867 nälänhätää Jumalan lähettämänä rangaistuksena, Suomen kansan synnin palkkana.

Tästä päästänkin siihen olennaiseen yksityiskohtaan, että vain muutamaa vuotta Seitsemän veljeksen ilmestymisen ja Aleksis Kiven kuoleman jälkeen Topeliuksen kahdella kielellä ilmestynyt nationalistinen bestseller hehkuttaa kansan nöyryyttä ja sen jumalaapelkäävää ja kuuliaista alistumista kuin Runebergin köyhän, nöyrän ja kärsimykseensä tyytyväisen kansankuvan jatkoksi. Topeliuksen historiallinen synteesi on sairaalloisen kristillinen ja siinä tiivistyy kirkon vuosisatoja samana säilynyt viesti rahvaalle: olipa katastrofi millainen tahansa (katovuosi, nälänhätä, rutto, sota tai Isoviha), niin se on vain Jumalan rangaistus kansan synneistä eli viime kädessä kansan oma syy, johon sen on syytä mukisematta tyytyä ja alistua, parantaa tapansa ja pysyä ehdottoman kuuliaisena esivallalle. Jos tämä tuntuu jyrkältä arviolta tai muuten uskomattomalta, niin seuraavat kaksi sitaattia Maamme-kirjan ensimmäisestä painoksesta kenties selventävät asiaa. Ensimmäinen niistä kertoo 1600-luvun lopun suurista nälkävuosista (jolloin melkein kolmannes väestöstä kuoli nälkään) ja jälkimmäinen Isovihan ajasta.

”Mutta Suomen kansalle on kunniaksi, että vaikka henki onkin rakas, kansa kuitenkin tämän suurimmankin hädän aikana piti lait pyhänä. Muissa maissa synnyttää suuri hätä aina suuria väkivallan töitä: ryöstöjä, murhia, polttoja. Täällä harvinaisena poikkeuksena tapahtui, että puolikuolleet raukat ryöstivät muutamia herrastaloja Savossa. Usein nähtiin satojen kurjain kurottavan käsiään parempiosaisten ihmisten suljettuja portteja kohti, mutta porttiin he eivät koskeneet, he kaatuivat sen eteen. Semmoista kieltäymyksen miehuutta tavataan vain harvoissa kansoissa.”

”Siihen aikaan oli puolet Suomea erämaana, jossa kylät olivat tuhkana, pellot kylvämättä, karjat ja hevoset ryöstetyt, kalanpyydykset hävitetyt, sudet lukuisammat ja rohkeammat kuin ne köyhät pakolaiset, jotka milloin missäkin olivat etsineet metsissä turvaa. Suolasta oli niin suuri puute, että sitä myytiin lusikoittain, ja kun se kokonaan loppui, koottiin merivettä tuoppiin tai keitettiin sitä siksi, kunnes vesi haihtui, jotta saataisiin vähänkin suolaa. Kaikenlainen hätä rasitti maatamme yhtä haavaa: sota, tulipalot, pakkanen, nälkä, taudit, pedot, pako, epätoivo, henkinen pimeys ja tapojen raakuus. Ja tämä ’Ison vihan aika’ on jättänyt jälkipolviin niin kauhistuttavan muiston, että myöhemmin, kun tahdottiin sen kauhuja osoittaa, sanottiin: ’Oli niin pimeä, ettei nähty aurinkoa keskellä päivää.’ Toiset sanoivat: ’Oli niin kylmä, että tuli jäätyi takassa.’ Niin, totisesti oli Suomi silloin autio, hävitetty maa, koko maailman hylkäämä, ja sen kansa oli kuoleman kanssa kamppaileva kansa, niin maahan masennettu, ettei luultu sen enää koskaan siitä virkoavan. Esi-isämme saattoivat silloin sanoa niin kuin kuningas David 141:sessä psalmissa: ’Niinkuin maata kynnetään ja kuokitaan, niin hajoitetaan luumme tuonelan kuilun partaalle. Niin sinuun, Herra, minun silmäni katsovat, sinuun minä turvaan. Älä anna sieluni kuiviin juosta!’ Ja taas he saattoivat sanoa, niinkuin 138:nnessa psalmissa sanotaan: ’Vaikka minä vaellankin ahdingon kautta, sinä minut hengissä pidät, sinä ojennat kätesi vihollisteni vihaa vastaan, ja sinun oikea kätesi pelastaa minut.’ Niin ajatteli Suomenkin kansa tässä suurimmassa hädässään, ja sen vuoksi se jäi henkiin. Mutta se kansa, joka on sellaisia koetuksiakestänyt ja kuitenkin elää ja taas on kohonnut ja kukoistaa – sellainen kansa on totisesti Jumalan valitsema välikappale täyttämään hänen tahtonsa maan päällä. Sellainen kansa ei saata kuolla, ennen kuin se on tehtävänsä suorittanut.”

97. Vuoden 1964 mania

”Olkoon sensuuri kuinka hyvänsä valvojamentaliteetin osoitus eikä todellisen demokratian arvoinen, se on kumoamaton instituutio niin kauan kuin yhteiskunta pitää sitä tarpeellisena. Ja se pitää sitä tarpeellisena tänä hetkenä vielä kaikissa maissa kansalaisten ja erityisesti nuorison suojelemiseksi vahingollisilta vaikutteilta. Mutta tokkopa kirjailijat yleensä kapinoivatkaan sensuuria vastaan sinänsä. Kritiikki on enemmänkin kohdistunut sitä tapaa vastaan, millä sensuuria on harjoitettu ja sensorien riittämätöntä taiteellista asiantuntemusta vastaan. Käsitys sensuurin tarpeettomuudesta ei ole läheskään niin yleinen kuin sen toimenpiteitä vastaan kohdistuneista hyökkäyksistä voisi päätellä. Itse asiassa meillä Suomessa tuskin on montakaan kirjailijaa, mikäli yhtään, joka olisi valmis äänestämään sensuurin täydellisen poistamisen puolesta – poliittinen sensuuri tietysti silloin mukaan luettuna. (…)

Kuta kehittyneemmällä tasolla yhteiskunta on, sitä suurempi osa vastuusta on itse hyväksyttyä, sitä pienempi määrä sitä on velvoitettua tai pakotettua. Suomen lainsäädäntö on tässä vapaaehtoisen vastuun omaksumisessa ehkä pitemmällä kuin minkään muun maan. (…)

Mikä on kirjailijan suhde sananvapauden rajoitukseen ja omakohtaisesti tunnettuun vastuuseen? Sikäli kuin valtakunnassa ei harjoiteta sortoa ja mielipiteiden lausumisen vapaus vallitsee myös maan suhteissa ulkovaltoihin, ei kirjailijalle voine kaiken järjen nimissä tuottaa vaikeuksia sopeutua sellaisiin äänensävyihin, joihin sanomalehdistökin yleensä sopeutuu. On kuitenkin luonnollista, että juuri kirjailijoiden taholta, joita sananvapauskysymyksissä on totuttu kuulemaan eräänlaisena kansallisena omanatuntona, tulee kuulua ensimmäiset huomautukset, jos valtiovalta ei tyydy holhoamaan ainoastaan kannanottoja ulkopolitiikan päämäärien suhteen, vaan pyrkii tukahduttamaan myös menettelytapoihin kohdistuvan arvostelun. Kirjailijan ainoa mahdollinen kanta on kaikkien tuontapaisten pyrkimysten tuomitseminen. Olemme siinä onnellisessa asemassa, ettei porvarillisten eikä sosiaalidemokraattisten puolueiden, toisin sanoen ei nykyisen yhteiskuntajärjestyksemme pohjalla seisovien puolueiden kesken vallitse erimielisyyksiä ulkopolitiikkamme päämääristä. Sitä vähemmän olisi näinollen aihetta rajoittaa sananvapautta myöskään silloin, kun arvostelun kohteena eivät ole ulkopolitiikan tavoitteet, vaan niiden toteuttamisessa käytetyt keinot. Ankarinkaan arvostelu ei voi olla niin turmiollista kuin se, että jonkin poliittisen tahon hyvä tahto ja pyrkimys yhteisymmärrykseen naapurivaltojen kanssa asetetaan kyseenalaiseksi. Vastuun tunteminen näissä kysymyksissä on kansalaisvelvollisuus. (…)

Tuntuu pahalta nähdä 12–14 vuotiaiden tyttöjen ja poikien empien ja salaillen kirjakaupassa selailevan ja ostavan taiteelliselta arvoltaan mitättömiä, vanhempien säädyttöminä pitämiä romaaneja, ja nähdä myyjän seisovan vieressä kykenemättä opastamaan tai haluamatta puuttua neuvoillaan asiaan. Usein avun tarjoaminen jää tekemättä vain siksi, että myyjä ei tunne kirjaa, eihän hänellä voi olla aikaa perehtyä kaikkeen, ja kustantajan ilmoitukset saattavat olla kehittyneille lukijoille tarkoitettuja ja nuorisoa harhaan johtavia. Samoin voi päivänkritiikki johtaa kirjan luo sellaisia lukijoita, joille se ei todellakaan ole tarkoitettu, ja jotka voivat saada vahinkoa henkiselle kehitykselleen.”

(Martti Santavuori: Kirjailijan vapaus ja vastuu. [1964] Teoksessa Suomen Sana. Kansallis-kirjallisuutemme valiolukemisto, osa 19, suunnitellut ja toimittanut Yrjö A. Jäntti. WSOY, 1966, 24-34)    

Martti Santavuori (1901-1972) toimi Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtajana vuosina 1958-1964.              

96. Tulenkantajat, takinkääntäjät

”Silti Zürichin historiaan kuuluu myös olosuhteiden pakosta se epäilyttävä piirre, että siellä syntyi erään asemanläheisen takakujan varrella maailmansodan aikana dadaistinen elämänkäsitys. Sinne kerääntyi nimittäin puolueettoman maan turviin koko joukko asevelvollisuuskarkureita, taiteilijoita ja maallikoita, huijareita, rauhanystäviä ja muita maailmansodan raiteiltaan suistamia yksilöitä, niin kuin myrsky viskelee lahdenpoukamaan rantaan ajelehtivaa ryönää. Yhteinen toivottomuus herätti tällöin taidevirtauksen, josta nykyisen surrealismin huippusaavutukset ovat enää vain kalpeata kajastusta. Järkyttävä totuus on, ettei maailmassa voi olla ketään niin hullua, ettei hän voisi löytää huiputettavakseen toista vielä hullumpaa. Niinpä dadaistien taideteoksia myytiin huimaaviin hintoihin, pölkkykin, jonka päähän taiteilija oli kekseliäästi sovittanut vanhan hattunsa, löysi ostajansa kuvanveistoksena. Dadaismi julisti, että kaikki koko maailmassa oli aivan yhtä järjetöntä, ja maailma, joka juuri oli kokenut maailmansodan, hyväksyi mielellään tämän julistuksen ohimenevänä henkisenä kulkutautina. Sveitsiä ei tästä voi syyttää, sillä Sveitsi lienee Euroopan puhtaimpia, terveimpiä ja rauhallisimpia maita.”

(Mika Waltari: ”Tuntematon Sveitsi” [1939]. Teoksessa Mika Waltari, Matkakertomuksia. WSOY, 1988, 110)   

”Maanpäällinen, fyysillisesti kaunis ja voimakas fascistinen nuoriso on, kuten voi odottaakin, ainoalaatuisella tavalla hedelmöittänyt Italian kuvaamataiteita. Vuosisataisen alennuksen jälkeen Italian maalaus- ja kuvanveistotaide on fascismin lyhyenä aikana elänyt uuden renessanssin. Italia on kuvaamataiteiden alalla jälleen maailman johtavia maita. Futurismin kotimaassa on modernistinen muodottomuus ja sairaalloisesti järkyttyneen eurooppalaisen hengen hysteerinen kokeiluvimma jo aikoja sitten voitettu kanta. Helleenis-roomalainen miehisyys ja Veronesen sekä Tizianin plastillisen upea naisellisuus kubismin muotokurin uudenaikaistamana elää tässä taiteessa. Onkin kuvaavaa, että demokraattisten maiden maalaustaiteen yhä edelleen tuottaessa ajatusköyhiä maisemia ja typeriä asetelmia fascistinen taide on ratkaisevasti suuntautunut henkilökuvaukseen ja monumentaalitaiteeseen. Yhteys menneisyyden suuriin mestareihin on jälleen saavutettu. Jos fascismia olisi arvosteltava vain sen kuvaamataiteellisten saavutusten perusteella, ei sen pahinkaan parjaaja voisi muuta kuin ihastua.” 

(Olavi Paavolainen: Risti ja hakaristi. Gummerus, 2003 [1938], 192) 

89. Ylhäiset ja alhaiset

Lasten oikeuksien päivän kunniaksi kaksi sitaattia: 

”Romaanin päähenkilö on eräs töllinlapsi, joka himoitsee tietoa ja kunniaa. Melkoisen pitkä osa kirjan alusta kuvaelee Johanneksen lapsuutta, josta kuvailuksesta näemme, ettei hän ole ainoastaan tiedon-haluinen, vaan myöskin sangen itsepäinen. Sen sijaan että hyvillä vitsoilla tekisi poika nulikan hyväksi ja hyödylliseksi ihmiseksi, antaa kirjantekijä hänen kehittää tätä itsepintaisuuttansa. Seuraus siitä onkin, että hänen luonteensa sitten, kun hän mieheksi ja maisteriksi joutuu, on tekijän oman kuvauksen muukaan seuraavaa latua: ’vakinaista perustetta ei hänellä ollut. Laine merellä, nyt myrskyinen, vaahtoinen, vihainen, nyt lauhkea, hyötyvä, hiljainen — on hänen kuvansa.’ Kun lisäämme, että hän sen ohessa oli sangen oikullinen ja välistä sangen hävytönkin, niin voipi syystä kysyä: kuinka voi tämmöinen sankari vaatia meitä itseensä mieltymään?” 

(J.W. Calamnius: ”Ylhäiset ja Alhaiset”. Kirjallinen Kuukauslehti 2/1870)

”Potilas on lainsuojaton olento, jonka oloa seurataan huvittunein huudoin, niin kuin katsojat eläintarhassa seuraavat sinne heidän huvikseen teljetyitä eläimiä. 

   ’Potilas, potilas!’ on merkkihuuto lasten suussa varsinkin sairaala-alueen ulkopuolella, milloin tapaavat potilaan, ja tuo huuto merkitsee, että nyt ei hyvästä käytöksestä tarvitse välittää. Onpa siten, että jokainen lapsi on mielisairaalan alueella ja sen ympäristössä potilaalle ruoskansivallus. Potilaalle uskalletaan olla millaisia vaan – pahoja. Sääntö on, että potilasta aina edes jotenkin häiritään. (…)

   Vielä kerran: siinä missä mielisairaalahoitokunta katsoo potilaan ’henkisen minän’ epäpäteväksi, siinä on kouluttamattoman henkilökunnan ja heidän perheittensä suhtautuminen potilaaseen puhdasta ihmisen halveksuntaa, vähäpätöistämistä, lakkaamatonta potilaiden häpäisemistä, heistä vastuuttomasti juoruamista, heidän loukkaamistaan ja nolaavaa leukailua.

   Suomen kansalla on kansankulttuuri ja sivistys vielä alussaan. Suhtautuminen sairaisiin, vajavaisiin, invalideihin, on usein barbaarista. Suhtautuminen mielisairaisiin on vielä monin verroin pahempaa. 

  Mainitut seikat yksityiskohtiin puuttumatta tekevät mielisairaalasta tuon kamalan laitoksen, josta muun kansan keskuudessa puhutaan enemmän tai vähemmän kammolla. 

   ’Te olette vain meidän orjiamme!’, saattaa kuulla lasten huutavan potilaille. 

  Tällainen sanonta johtunee työterapiasta, jonka tarkoitus on totuttaa potilaat vähitellen työhön ja sopeutumaan taas tavalliseen elämään.”

(Irja Salla: ”Potilaan vaikutelmia mielisairaalasta”. Teoksessa Irja Salla, Kootut teokset 5. WSOY, 1967 [1947], 292–293)  

72. Dekadenssia 3

Vuonna 2012 Onervan Mirdjasta (1908) otettiin pokkaripainos. Romaania esittelevässä johdannossa professori Pirjo Lyytikäinen kirjoittaa: ”Mikä sitten on Mirdja, L. Onervan ensimmäinen ja tunnetuin romaani? Sekin on rakenteeltaan ja kerronnaltaan häilyvä, katkelmallinen ja kokeileva. Niin päähenkilö kuin kerrontakin tuntuvat pyristelevän irti vanhoista kahleista. Onervan moderni tapa kertoa tarina on yhtä lailla merkki nykyaikaistumisen kasvukivuista kuin Mirdjan henkilöhahmokin. Ehkä juuri siksi romaani puhuttelee jälleen: jälkimoderni tai postmoderni aika, jota nyt eletään, on monenlaisen epävarmuuden aikaa eikä naisen asemakaan, vaikka onkin muuttunut, välttämättä ole ongelmattomampi nykyään.” Mirdja on jossain määrin katkelmallinen romaani, mutta rakenteeltaan ja kerronnaltaan häilyvä ja kokeileva se ei kuitenkaan ole – ei sen enempää 2000-luvun kuin 1900-luvunkaan perspektiivistä, eikä tutkija, jonka kerrontaa, kompositiota ja fiktiota koskeva tietämys on vähänkään ajan tasalla, voi tuollaista vuonna 2012 väittää.

Lyytikäinen ei tarkenna teoksen rakennetta ja kerrontaa koskevia väitteitään ja palaa niihin vain kymmensivuisen johdantonsa lopussa: ”Romaanissa modernin ihmisen problematiikkaa pohditaan niin henkilöiden puheenvuoroissa kuin päähenkilön ja muiden henkilöiden hahmojen ja elämän kautta sekä itse romaanin hajoavan muodon kautta.” Romaanin muoto ei kuitenkaan hajoa vaikka päähenkilön mieli teoksen lopussa romahtaakin. Lyytikäisen väitteet ovat ikävän tavallisia esimerkkejä yksipuolisen temaattisesta lukutavasta, jonka jalkoihin jäävät niin romaanin kompositio kuin historiallisten yhteyksien ymmärtäminen. Vaikka Mirdjan henkilöiden identiteetti on häilyvä ja toisiinsa herkästi ja muuntuvasti peilautuva ja heidän elämänsä monenlaisten epävarmuuksien täyttämää, identiteettien häilyvyys ja epävarmuus leimaavat koko 1900-lukua siinä määrin, että rinnastus 1900-luvun alun kotikutoisen dekadenttiuden ja ”jälkimodernin ajan” epävarmuuksien välillä on historiallisesti ja esteettisesti ontto ja ontuva.

Monista oman aikansa suomalaisista romaaneista Mirdja eroaa edukseen juuri moniulotteisen ja epäsovinnaisen päähenkilönsä, identiteetti-, dekadenssi- ja sukupuoliteemojensa käsittelyn ja taiteilija- ja boheemipiirien kuvauksensa ansiosta. Se on onnistunut ja harvinainen irtiotto niin ahdistuneesta, ilottomasta ja moralisoivasta kristillisestä puritanismista eroottisen ja psykologisen vapauden ja itsenäisyyden suuntaan kuin myös Canthin ja Jotunin lattean realismin ja yksiulotteisen sukupuolijaon linjalta (siitä huolimatta, että Jotunin henkilöillä on seksuaaliset halunsa ja ristiriitansa toisin kuin Canthin enimmäkseen uhriutuvilla aseksuaalisilla tyyppihahmoilla).

Mikään ei estä pitämästä Mirdjaa puuttuvana tai unohdettuna lenkkinä suomalaisten taiteilija- ja sivistyneistöromaanien vähälukuisessa historiassa ja erittäin tärkeänä sellaisena, koska siinä välähtää näkyviin kauimmas aikalaisankeudesta edenneen taiteilija- ja kirjailijasukupolven elämäntapa juuri ennen kuin ajan poliittiset ristiriidat ja maailmansota tekevät lopun myös harvalukuisen suomalaisen sivistyneistön kosmopoliittisuutta tavoitelleesta belle époquesta. Lisäksi piilomoralistisesta dekadenssileimasta on syytä luopua, koska sen avulla Mirdjaa on pidetty pitkään pimennossa jonkinlaisena epätyypillisenä kuriositeettina, vaikka se on romaani, jollaista yksikään Onervan aikalaisista ja edeltäjistä ei olisi osannut tai voinut kirjoittaa. Yhtään vähemmän tärkeää ei ole sekään, että Mirdjan naispäähenkilö ottaa itselleen ja tavoitteilleen laajimman mahdollisen liikkuma-alan sekä1900-luvun alun suomalaiseen todellisuuteen että muihin aikansa romaanihenkilöihin verrattuna.

71. Dekadenssia 2

(jatkoa eiliseen postaukseen) 

Tämäkin on silti vain yksi, tosin laajahko yksityiskohta, joka viittaa siihen, että pienten kielialueiden kirjallisuushistoriat saattavat olla dynamiikaltaan kovin toisenlaisia kuin tutkijat isompien keskusten standardihistorioihin nojautuessaan tulevat helposti ajatelleeksi. Lienee mahdollista, että pienten kielialueiden ja erityisesti ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa itsenäistyneiden kansallisvaltioiden kirjallisuushistorioiden rehellinen ja vähemmän suuruudenhullu keskinäisvertailu rikastaisi kuvaa ja käsitystä 1800-luvun jälkipuoliskon ja 1900-luvun kirjallisuushistorian kansainvälisestä dynamiikasta. Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa syntyneiden postkolonialististen kansakuntien modernismi tai sen puute erottaa ne isojen kansallisvaltioiden dynaamisemmista kulttuurisista virtauksista.

Edellä esitettyyn vertailuun ja sen vääjäämättömään lopputulokseen liittyy joitakin väärinkäsityksen mahdollisuuksia, jotka on hyvä selvittää saman tien. Lähtökohta ei ole eikä voi olla sen enempää suomenkielisen proosan pakkoliittäminen liioiteltujen ja virheellisten tulkintojen varassa kaikkiin kuviteltavissa oleviin eurooppalaisiin proosatraditioihin kuin kansallisen omaleimaisuuden tai erilaisuuden ylikorostaminen. Kumpikin näistä vaihtoehdoista näyttää vain perinteisen kansallisen projektin jatkamiselta hieman toisin keinoin eli yrityksiltä osoittaa, että suomenkielisen kirjallisuuden historia on jotakin muuta kuin mitä se on. Sekä eurooppalaisten yhteyksien liioittelu että suomalaisen jälkeenjääneisyyden ja perifeerisyyden voivottelu kumpuavat samanlaisesta arvoväritteisestä halusta olla hyväksymättä sellaisia kirjallisuushistoriamme piirteitä, jotka ovat todennäköisesti tuiki tavallisia muillakin pienillä kielialueilla.

On jokseenkin itsestään selvää, että kirjallisten virtausten kirjo on suppeampi pienellä kielialueella samoin kuin virtausten sisäinen muuntelu, ja on enemmän kuin todennäköistä, että virtaukset kantautuvat keskuksista pienille kielialueille jonkinasteisella viiveellä ja jotkin virtaukset eivät kantaudu niille lainkaan. Tästä taas seuraa, että virtausten välinen dynamiikka ja niiden pysyvyys ja vaihtuvuus ovat erilaisia pienemmillä kielialueilla kuin keskuksissa. Viimein, tämän kaiken seurauksena isompien kielialueiden kirjallisuushistoriasta lainattuja odotuksia ja lähtökohtia ei voi sellaisenaan soveltaa pienempien kielialueiden kuten Suomen kirjallisuushistoriaan – ja juuri tämä on sellaista erityisyyttä, jonka rakentuminen, toiminta ja seuraukset tekevät kirjallisuushistorian kirjoittamisen ja tutkimisen erityisen tarpeelliseksi – ja kiinnostavaksi.

(jatkuu) 

70. Dekadenssia 1

Lehtosen Mataleenan Hullujen laulussa vilahtaa ilmaus ”dekadentteja tahdomme olla”, mutta dekadenssin etsiminen suomenkielisestä proosasta on kiittämätöntä työtä. Suomalaisen dekadenssin leimaa on yritetty lyödä L. Onervan Mirdjaan ja Irmari Rantamalan Harhamaan, mutta jos vertailukohdaksi ottaa vaikkapa vain Joris-Karl Huysmansin ja Oscar Wilden 1890-luvun romaaneja (Vastahankaan; Lá-Bas; Dorian Grayn muotokuva), niin on vaikea nähdä, että niiden kohdalla olisi kyse samasta ilmiöstä ja kirjallisesta suuntauksesta. Ongelma on siis sama kuin etsittäessä symbolistisen poetiikan edellyttämiä epäsuoria viittauksia toiseen ja todempaan todellisuuteen Volter Kilven ja Joel Lehtosen 1900-luvun alkuvuosien romaaneista, joissa kaikki kuitenkin selitetään melkein kuin lukijaa kädestä pitäen ja välillä sormella silmään tökäten.

Symbolismin, dekadenssin ja naturalismin vähäisyys tai poissaolo horjuttaa yleiseurooppalaisen periodijaon selitysvoimaa ja soveltuvuutta suomenkielisen proosakirjallisuuden jaksotuksessa. Katsotaanpa suomenkielinen realismi alkaneeksi 1840-, 1870- tai 1880-luvulla, Thomas Frimanista, Pietari Päivärinnasta tai Minna Canthista, niin realismin ja modernismin välille aukeaa aikamoinen railo, jota eurooppalaisista keskuksista tutut suuntaukset ja poetiikat eivät silloita eli niitä pitkin ei kuljeta modernismiin asti. Tämä ilmiö ei koske yksin kirjallisuutta vaan muodostaa laajemman kulttuurisen oireyhtymän. 1900-luvun alkupuolella myös eturivin suomalaiset kuvataiteilijat ja säveltäjät, kuten Akseli Gallen-Kallela ja Jean Sibelius, tekivät Eino Leinon tavoin opintomatkoja siihen Eurooppaan, jossa modernismia juuri muotoiltiin ja synnytettiin, mutta ei se heihin tarttunut. He olivat tai saattoivat olla tietoisia modernismista (eräänlainen sivistyneisyyden kriteeri kai sekin ja joka tapauksessa paljon käytetty alibi vielä vuosikymmeniä myöhemmin), mutta eivät joko osanneet tai halunneet toteuttaa sitä. Tämän vuoksi on mahdollista väittää, ettei suomalaisella kulttuurilla ollut edellytyksiä siirtyä modernismiin vielä silloin kun niin laajalti muualla Euroopassa tapahtui. Toisaalta tämä erityispiirre ei ole ongelma ellei siihen reagoida pienille kielialueille tyypillisen alemmuudentuntoisella tavalla ja ylitulkita joidenkin teosten joitakin piirteitä todisteeksi siitä, että meilläkin on ollut ihan samoja virtauksia melkein samaan aikaan kuin muualla. Historiallisesti kiinnostavaa on kuitenkin juuri se, ettei näin ole, ja tutkimuksellisesti kiinnostavaa on yrittää selittää mitä meillä oli ja miksi – ja myös se mitä ei silloin ollut eikä tullut myöhemminkään.

(jatkuu) 

13. Suomenkielinen vs. suomalainen

Joistakin mainos- ja markkinointitiedoista poiketen Raukoilla rajoilla on suomenkielisen eikä suomalaisen proosakirjallisuuden historiaa ja on ollut sellainen hankkeen alusta alkaen. Syy tähän rajaukseen on sangen yksinkertainen.

Suomenkielisyys on helpompi todentaa ja määritellä kuin suomalaisuus. Suomessa kirjoitetaan ja on kirjoitettu kirjallisuutta usealla kielellä, ainakin suomeksi, ruotsiksi, saameksi, englanniksi, venäjäksi, arabiaksi ja somaliaksi. Kaikki tämä monikielisyys on mielestäni suomalaista kirjallisuutta enkä ymmärrä miten voisin edes kuvitella olevani pätevä kirjoittamaan niistä kaikista. Keskityin siis kulttuurisesti omimaan vain suomenkielistä proosakirjallisuutta.      

Tulevaisuudessa, kenties Game of Thronesin tapaan talvea odottavassa postfossiilisessa Suomessa, suomalaisen kirjallisuuden historia on kirjoitettavissa kokoamalla yhteen paikallisilla kielillä kirjoitettujen kirjallisuuksien historiat. Raukoilla rajoilla ja Finlands svenka litteraturhistoria I-II (1999, 2000) ovat ilmeisesti ensimmäiset tällaiseen palapeliin sopivat osat.  

Kun suomalaisesta kirjallisuushistoriasta poistaa ensin suomenruotsalaisen kirjallisuuden tai ulkoistaa sen jo kirjoitetulle suomenruotsalaisen kirjallisuuden historialle ja sitten vielä suomenkielisen proosan, niin suomenkielisen runouden historia näyttää yllättäen hieman oudolta ja miltei epämuodostuneelta jatkumolta. Sen järkevä jaksotus olisi tästä syystä jonkin verran toisenlainen kuin se miten proosakirjallisuuden historian teoksessani jäsennän.

Suomenkielisen runouden lyhyt historia näyttäisi kai suunnilleen tältä: ensin kahmalokaupalla kerättyä, muokattua ja omaksi omaksuttua kansanrunoutta (Kalevalaan, Kantelettareen ja Aleksis Kiven Kanervalaan asti); sitten eurooppalaisten runomittojen vaivalloista opettelua Leinoon ja Manniseen asti ja kollektiivista tarrautumista näihin runomittoihin kun niiden aika on kirjallisuuden eurooppalaisissa keskusvalloissa jo ohi modernismin ja avantgarden vallatessa alaa – pienen osan tästä miltei vuosisadan mittaisesta valkoisesta kuivasta kaudesta voisi tosin pelastaa runon rytmiikkaa tutkimalla esimerkiksi Siru Kainulaisen tapaan (ja suunnilleen Lauri Viitaan asti); seuraavaksi 1900-luvun jälkipuolisko Haavikon ja Mannerin modernismista muutaman 1960-luvun kokeilijan kautta language poetryn ensiaskeliin, ja lopuksi tulisi vastaan Vastakaanonin kartoittama eli modernismin jälkeisen pluralismin aika (2000-luku), jota parhaillaan elämme.

Ehkä tarkoitin sanoa vain sen, että odotan vielä joskus lukevani suomenkielisen runouden historian. Sen kirjoittajaksi minusta ei ole.