105. Valittu kansa

Suomenkielisen proosakirjallisuuden kannalta vain muutamaa 1800-luvun ruotsinkielistä prosaistia on syytä käsitellä vertailukohtana suomenkielisen proosan kehitykselle. Tärkein heistä on Topelius, joka sekä historiallisissa romaaneissaan että Maamme-kirjassa (Boken om vårt land, 1875) kirjoittaa kansaan tai ainakin sivistyneistöön uppoavan helppolukuisen synteesin Suomen historiasta ja tulee samalla luoneeksi paljon jäljitellyn historiallisen romaanin mallin, jonka ensimmäisenä kyseenalaisti K.A. Tavaststjerna 1860-luvun lopun nälkäkatastrofia vähemmän topeliaanisesti käsitelleessä romaanissa Hårda tider (1891; suom. Kovina aikoina, 1892). Ei-topeliaanisesti tarkoittaa sitä, että toisin kuin Topelius Tavaststjerna ei nähnyt vuoden 1867 nälänhätää Jumalan lähettämänä rangaistuksena, Suomen kansan synnin palkkana.

Tästä päästänkin siihen olennaiseen yksityiskohtaan, että vain muutamaa vuotta Seitsemän veljeksen ilmestymisen ja Aleksis Kiven kuoleman jälkeen Topeliuksen kahdella kielellä ilmestynyt nationalistinen bestseller hehkuttaa kansan nöyryyttä ja sen jumalaapelkäävää ja kuuliaista alistumista kuin Runebergin köyhän, nöyrän ja kärsimykseensä tyytyväisen kansankuvan jatkoksi. Topeliuksen historiallinen synteesi on sairaalloisen kristillinen ja siinä tiivistyy kirkon vuosisatoja samana säilynyt viesti rahvaalle: olipa katastrofi millainen tahansa (katovuosi, nälänhätä, rutto, sota tai Isoviha), niin se on vain Jumalan rangaistus kansan synneistä eli viime kädessä kansan oma syy, johon sen on syytä mukisematta tyytyä ja alistua, parantaa tapansa ja pysyä ehdottoman kuuliaisena esivallalle. Jos tämä tuntuu jyrkältä arviolta tai muuten uskomattomalta, niin seuraavat kaksi sitaattia Maamme-kirjan ensimmäisestä painoksesta kenties selventävät asiaa. Ensimmäinen niistä kertoo 1600-luvun lopun suurista nälkävuosista (jolloin melkein kolmannes väestöstä kuoli nälkään) ja jälkimmäinen Isovihan ajasta.

”Mutta Suomen kansalle on kunniaksi, että vaikka henki onkin rakas, kansa kuitenkin tämän suurimmankin hädän aikana piti lait pyhänä. Muissa maissa synnyttää suuri hätä aina suuria väkivallan töitä: ryöstöjä, murhia, polttoja. Täällä harvinaisena poikkeuksena tapahtui, että puolikuolleet raukat ryöstivät muutamia herrastaloja Savossa. Usein nähtiin satojen kurjain kurottavan käsiään parempiosaisten ihmisten suljettuja portteja kohti, mutta porttiin he eivät koskeneet, he kaatuivat sen eteen. Semmoista kieltäymyksen miehuutta tavataan vain harvoissa kansoissa.”

”Siihen aikaan oli puolet Suomea erämaana, jossa kylät olivat tuhkana, pellot kylvämättä, karjat ja hevoset ryöstetyt, kalanpyydykset hävitetyt, sudet lukuisammat ja rohkeammat kuin ne köyhät pakolaiset, jotka milloin missäkin olivat etsineet metsissä turvaa. Suolasta oli niin suuri puute, että sitä myytiin lusikoittain, ja kun se kokonaan loppui, koottiin merivettä tuoppiin tai keitettiin sitä siksi, kunnes vesi haihtui, jotta saataisiin vähänkin suolaa. Kaikenlainen hätä rasitti maatamme yhtä haavaa: sota, tulipalot, pakkanen, nälkä, taudit, pedot, pako, epätoivo, henkinen pimeys ja tapojen raakuus. Ja tämä ’Ison vihan aika’ on jättänyt jälkipolviin niin kauhistuttavan muiston, että myöhemmin, kun tahdottiin sen kauhuja osoittaa, sanottiin: ’Oli niin pimeä, ettei nähty aurinkoa keskellä päivää.’ Toiset sanoivat: ’Oli niin kylmä, että tuli jäätyi takassa.’ Niin, totisesti oli Suomi silloin autio, hävitetty maa, koko maailman hylkäämä, ja sen kansa oli kuoleman kanssa kamppaileva kansa, niin maahan masennettu, ettei luultu sen enää koskaan siitä virkoavan. Esi-isämme saattoivat silloin sanoa niin kuin kuningas David 141:sessä psalmissa: ’Niinkuin maata kynnetään ja kuokitaan, niin hajoitetaan luumme tuonelan kuilun partaalle. Niin sinuun, Herra, minun silmäni katsovat, sinuun minä turvaan. Älä anna sieluni kuiviin juosta!’ Ja taas he saattoivat sanoa, niinkuin 138:nnessa psalmissa sanotaan: ’Vaikka minä vaellankin ahdingon kautta, sinä minut hengissä pidät, sinä ojennat kätesi vihollisteni vihaa vastaan, ja sinun oikea kätesi pelastaa minut.’ Niin ajatteli Suomenkin kansa tässä suurimmassa hädässään, ja sen vuoksi se jäi henkiin. Mutta se kansa, joka on sellaisia koetuksiakestänyt ja kuitenkin elää ja taas on kohonnut ja kukoistaa – sellainen kansa on totisesti Jumalan valitsema välikappale täyttämään hänen tahtonsa maan päällä. Sellainen kansa ei saata kuolla, ennen kuin se on tehtävänsä suorittanut.”

88. Ideologiset oksymoronit

”Werner Söderströmin jälkeenjääneiden papereiden joukossa on sotkuinen ja päiväämätön kirjekonsepti tuntemattomaksi jäävälle ’herra professorille’. Kirjeessään Söderström tekee aloitteen julistuksesta, jossa ’tunnetut miehet ja naiset’ pyytäisivät koko Suomen kansaa jonain sunnuntaina kirkkoihin yhdessä rukoilemaan Jumalan johdatusta maalle ja kansalle. Kustantaja toivoi kansalaisten rukoilevan samalla sen puolesta, että oikeus ja kohtuus voittaisivat myös niiden venäläisten sydämissä, jotka oli asetettu päättämään suomalaisten kohtalosta. Söderströmin rukoilukehotus liittyi tietenkin niihin yhtenäistämis- ja venäläistämistoimiin, jotka varsinaisesti käynnistyivät kesäkuussa 1890 julkaistulla ns. postimanifestilla. Suomen postilaitos alistettiin tällöin keisarillisella käskyllä suoraan Venäjän postilaitoksen alaisuuteen. Venäläisten puolelta uudistus oli helposti motivoitavissa hallinnon tehostamisella. Useimpien asiasta kiinnostuneiden suomalaisten mielestä kyse oli sen sijaan Suomen valtiollisen aseman vakavasta periaatteellisesta loukkaamisesta; keisarillinen käsky syrjäytti maan perustuslaillisen järjestyksen. Juhani Aho julkaisi tuoreeltaan kirjoituksen Ennen ja nyt, jonka otsikko kuvasi suomalaisten tuntoja laajemminkin. Ahon mukaan kesäkuun 1890 jälkeen kaikki tuntui olevan toisin eikä kukaan tiennyt mitä tuleman piti.   

   Söderströmin rukouskutsu oli kuin suoraan vanhasuomalaisten johtomiehen Yrjö Koskisen suusta. Koskinen uskoi nimittäin vakaasti, että Jumala oli tässäkin asiassa suomalaisten puolella eikä voinut jättää pientä kansaa heitteille. Käytännössä Yrjö Koskisesta ja Söderströmistä tuli myös myöntyväisyysmiehiä. Kumpikin uskoi kaiken vastarinnan olevan hyödytöntä ja suomalaiskansallisen kulttuurin säilyvän, jos venäläisille tehtäisiin välttämättömiä myönnytyksiä. Sitä paitsi vanhat fennomaanit uskoivat jo vanhastaan venäläisten kanssa tehtävään yhteistyöhön: niin senaattori Yrjö Koskinen henkilökohtaisesti kuin koko suomalaisuusliike ja suomenkielisen kirjallisuuden kustantajat saivat kiittää menestyksestään myös venäläisiä. Keskusvallan tavoitteena oli ollut nostaa suomalaisuutta ja tehdä eroa ruotsalaisuuteen. Werner Söderströmin mukaan passiivinen vastarinta, esimerkiksi asevelvollisuuskutsunnoista kieltäytyminen, vain lisäsi vaikeuksia. Söderströmin tulkinnan mukaan venäläistäminen oli pohjimmiltaan Jumalan rangaistus siitä, että Suomen kansa oli hylännyt oikean uskon. Kaikki järjestyisi, jos kansa palaisi perinteisen luterilaisen uskon ’alamaisuuteen ja nöyryyteen’.” (Kai Häggman: Piispankadulta Bulevardille. Werner Söderström Osakeyhtiö 1878–1939. WSOY, 2001, 95–96)   

Vuonna 1904 Werner Söderström muuttui osakeyhtiöksi ja herra itse kirjasi yhtiöjärjestykseen määräyksen kustannustoiminnasta, joka pysyy ”kansallista edistystä tarkoittavalla, uskonnollisella pohjalla.” Kaksi vuotta myöhemmin Gummerus imitoi tätä ideologista oksymoronia omalla tarkoituspykälällään, jonka mukaan yhtiö julkaisee ”hyvää, kristillisessä hengessä toimitettua, suomalaista kirjallisuutta.” Mauno Salojärvi poisti kuolleeksi kirjaimeksi muuttuneen kristillisyyden vaatimuksen Gummeruksen tarkoituksista vuonna 1945. WSOY:lta kului aikuistumiseen yksi sukupolvi kauemmin, sillä uskonnollisuuden vaatimus pyyhittiin pois yhtiöjärjestyksestä vasta Hannu Tarmion pääjohtajakaudella vuonna 1969.   

47. Paavo Rintala ja dokumenttiromaani 2/2

Siinä vaiheessa, jota Rintalan romaanin on tarkoitus dokumentaarisesti kuvata, uskonnollinen ja muu sotapropaganda oli jo menettänyt tehonsa, sotilaat taistelivat keskinäisen solidaarisuutensa varassa ja miehityksen pelon antamin voimin selkä seinää vasten -tilanteessa (josta jo Sun Tsu on sanonut muutaman oivaltavan sanasen), Saksan sotilasapu lentokoneineen oli hidastanut neuvostoarmeijan läpimurtoa ja Stalinilla oli strategisista syistä suurempi kiire Berliiniin kuin Helsinkiin. Vuonna 1966 sivistynytkin suomalainen minä tiesi kaiken tämän. 

Kansainvälisessä vertailussa alan valioihin, Truman Capoten romaaniin Kylmäverisesti ja Norman Mailerin reportaasiin Yön armeijat, Rintala elää omassa uskonnollisessa houremaailmassaan, jonka rinnalle Capote ja Mailer olisivat päässeet vain harkitsemalla ufosieppauksen mahdollisuutta. Sinänsä ja täysin tahattomasti Rintala käväisi melkein uuden romaanityypin kynnyksellä, sellaisen, jossa olisi rakennettu tietoisesti kontrasti ja jännite haastatteluihin perustuvan sotatapahtumien rekonstruoinnin ja ”puolueettoman” dokumentaristin tarjoamien yliluonnollisten selitysmallien välille. Lisäämällä Sotilaiden ääniin Risto ja Gerda Rytin astrologisia harrastuksia, Himmlerin arjalaismytologiaa, kristallipalloja, kädestäennustajia, unissasaarnaajia, henkien manausta, Tarot-kortteja ja ehkä muutaman Päämajan kellarissa rituaalimenoin uhratun karitsan, Rintala olisi tullut luoneeksi maagisen dokumentaarirealismin tai spekulatiivis-dokumentaarisen fiktion.     

Lyhyen 1960-luvun kirjailijoiden kiinnostus vajavaisesti ymmärrettyyn kollaasitekniikkaan, dokumenttiromaaniin, reportaaseihin ja päiväkirjanomaisiin matkamuistiinpanoihin kesti vain hetken eikä johtanut kovin pitkälle, monestakin syystä, mutta myös siksi, että noiden muotojen ja lajien ymmärtämistä sääteli vielä ikikulu realismi todellisuusefekteineen.  Sen taustalla vaikutti perinteinen suomalainen epäluulo fiktiota kohtaan, koska vieläkään ei kunnolla ymmärretty valheen ja sepitteen eroa. Niinpä kollaasi toi enemmän ”todellisuutta” romaaniin, dokumentit tai dokumentaarisuus kiinnittivät romaanin lujemmin todellisuuteen, reportaasit ja dokumenttiromaanit kertoivat mitä ”todella tapahtuu”, päiväkirjamuotoon puetut arkiset ajatukset matkalta tai muualta kertoivat jotain tärkeää minusta ja maailmasta, ainakin jos kyseinen minä oli jostain syystä tai aivan syyttä kuuluisa kirjailija, jonka löysille, lonkalta vedetyille mietteille oli jo muodostunut riittävän laaja tirkistelynhaluinen ja myötätiedostava seurailijaryhmä, joka sittemmin 1970-luvulla saikin luettavakseen Ihmisen ääni -sarjan.

46. Paavo Rintala ja dokumenttiromaani 1/2

1960-luvun loppupuolella Paavo Rintala (1930–1999) työsti Yleisradion keräämien haastatteluiden perusteella kolme dokumenttiromaania, jotka seuraavat kuin saumattomasti vuonna 1965 päätökseen tullutta kollaasiromaanien aaltoa. Rintalan dokumenttiromaaneista ensimmäinen ja onnistunein, Sotilaiden äänet (1966), yrittää rakentaa väljän kronologisesti etenevän tosikertomuksen Neuvostoliiton suurhyökkäyksestä Karjalan kannaksella kesäkuussa 1944. Haastateltavia oli kaikkiaan noin 300, jokainen heistä puhui täyteen vähintään yhden 20-minuutisen ääninauhan, mutta useat olivat äänessä 40 minuuttia ja jotkut jopa yli tunnin. Valikoinnin, karsinnan, yhdistelyn ja järjestelyn varaa on siis ollut runsaasti, kun tuloksena oli noin 350-sivuinen dokumenttiromaani, jossa Rintalan oman tekstin osuus rajoittuu lyhyisiin, yleensä vajaan sivun mittaisiin johdantoihin teokseen seitsemään eri osaan, näiden osien nimeämiseen sekä parin sivun jälkilauseeseen, jossa selostetaan teoksen kokoamisen periaatteita. Joidenkin jaksojen nimissä näkyy jo Rintalan teoksille tyypillinen uskonnollinen pukinsorkka, ”JR 49:n ensimmäisen pataljoonan passio” ja ”Kenttäpapin resitatiivi”, samoin se näkyy näiden osuuksien luonnehtimisessa kärsimysnäytelmäksi, mikä saa dokumentaarisen kertomuksen yllättäen ja hieman vaivaannuttavasti resonoimaan sodanaikaisen uskonnollisen propagandan hengessä vai pitäisikö sanoa nimessä ja veressä.

Dokumenttiromaanin lukijan pitäisi pystyä uskomaan sen kokoajan eli materiaalin valitsijan, jäsentäjän ja painottajan harkintaan, arvostelukykyyn ja ”objektiivisuuteen”, mutta tämän edellytyksen ja illuusion Rintala onnistuu ikimuistoisella tavalla romuttamaan lyhyessä johdannossaan romaaninsa epilogiin, joka käsittelee suurhyökkäyksen torjumista tai pysähtymistä viimeiselle, varustamattomalle puolustuslinjalle: ”Haluaisin vielä erityisesti mainita erään vastauksen kysymykseen. Sen ovat tätä tilannetta käsittelevät teokset jättäneet yleensä mainitsematta tai sitten kokonaan vaille huomiota. Eräs Vuosalmen taisteluissa kertova (…) ääninauha mainitsee puolustuksen kestämisen syyksi myös presidentinrouva Gerda Rytin Yleisradiossa aloittaman rukoustaistelun. Tällainen peruste saattaa vaikuttaa oudolta tilannetta pelkästään sotahistoriallisesti tarkastelemalla. Mielestäni syy ei ole mitenkään outo. Kyseisenkin pataljoonan miehet kuuluivat maalaisväestöön. Suomalainen minänkehitys oli jatkunut vuoteen 1944 saakka lähes häiriytymättömänä sodistakin huolimatta. Joka tapauksessa minän kehittymisen ympäristö oli aivan toisenlaatuinen, kuin mitä se on ollut sotien jälkeen, jolloin teollistuminen ja maalaisväestön kaupunkeihin siirtyminen on vasta todella alkanut. Pidän täysin mahdollisena, että silloista suomalaista minää saatettiin yrittää ja kannatti yrittää eheyttää rukoustaistelulla, sillä UKT-linjalla nousi viime kädessä esiin kysymys suomalaisen identiteetin säilyttämisestä.” (Rintala 1966, 337-338)

(jatkuu)