72. Dekadenssia 3

Vuonna 2012 Onervan Mirdjasta (1908) otettiin pokkaripainos. Romaania esittelevässä johdannossa professori Pirjo Lyytikäinen kirjoittaa: ”Mikä sitten on Mirdja, L. Onervan ensimmäinen ja tunnetuin romaani? Sekin on rakenteeltaan ja kerronnaltaan häilyvä, katkelmallinen ja kokeileva. Niin päähenkilö kuin kerrontakin tuntuvat pyristelevän irti vanhoista kahleista. Onervan moderni tapa kertoa tarina on yhtä lailla merkki nykyaikaistumisen kasvukivuista kuin Mirdjan henkilöhahmokin. Ehkä juuri siksi romaani puhuttelee jälleen: jälkimoderni tai postmoderni aika, jota nyt eletään, on monenlaisen epävarmuuden aikaa eikä naisen asemakaan, vaikka onkin muuttunut, välttämättä ole ongelmattomampi nykyään.” Mirdja on jossain määrin katkelmallinen romaani, mutta rakenteeltaan ja kerronnaltaan häilyvä ja kokeileva se ei kuitenkaan ole – ei sen enempää 2000-luvun kuin 1900-luvunkaan perspektiivistä, eikä tutkija, jonka kerrontaa, kompositiota ja fiktiota koskeva tietämys on vähänkään ajan tasalla, voi tuollaista vuonna 2012 väittää.

Lyytikäinen ei tarkenna teoksen rakennetta ja kerrontaa koskevia väitteitään ja palaa niihin vain kymmensivuisen johdantonsa lopussa: ”Romaanissa modernin ihmisen problematiikkaa pohditaan niin henkilöiden puheenvuoroissa kuin päähenkilön ja muiden henkilöiden hahmojen ja elämän kautta sekä itse romaanin hajoavan muodon kautta.” Romaanin muoto ei kuitenkaan hajoa vaikka päähenkilön mieli teoksen lopussa romahtaakin. Lyytikäisen väitteet ovat ikävän tavallisia esimerkkejä yksipuolisen temaattisesta lukutavasta, jonka jalkoihin jäävät niin romaanin kompositio kuin historiallisten yhteyksien ymmärtäminen. Vaikka Mirdjan henkilöiden identiteetti on häilyvä ja toisiinsa herkästi ja muuntuvasti peilautuva ja heidän elämänsä monenlaisten epävarmuuksien täyttämää, identiteettien häilyvyys ja epävarmuus leimaavat koko 1900-lukua siinä määrin, että rinnastus 1900-luvun alun kotikutoisen dekadenttiuden ja ”jälkimodernin ajan” epävarmuuksien välillä on historiallisesti ja esteettisesti ontto ja ontuva.

Monista oman aikansa suomalaisista romaaneista Mirdja eroaa edukseen juuri moniulotteisen ja epäsovinnaisen päähenkilönsä, identiteetti-, dekadenssi- ja sukupuoliteemojensa käsittelyn ja taiteilija- ja boheemipiirien kuvauksensa ansiosta. Se on onnistunut ja harvinainen irtiotto niin ahdistuneesta, ilottomasta ja moralisoivasta kristillisestä puritanismista eroottisen ja psykologisen vapauden ja itsenäisyyden suuntaan kuin myös Canthin ja Jotunin lattean realismin ja yksiulotteisen sukupuolijaon linjalta (siitä huolimatta, että Jotunin henkilöillä on seksuaaliset halunsa ja ristiriitansa toisin kuin Canthin enimmäkseen uhriutuvilla aseksuaalisilla tyyppihahmoilla).

Mikään ei estä pitämästä Mirdjaa puuttuvana tai unohdettuna lenkkinä suomalaisten taiteilija- ja sivistyneistöromaanien vähälukuisessa historiassa ja erittäin tärkeänä sellaisena, koska siinä välähtää näkyviin kauimmas aikalaisankeudesta edenneen taiteilija- ja kirjailijasukupolven elämäntapa juuri ennen kuin ajan poliittiset ristiriidat ja maailmansota tekevät lopun myös harvalukuisen suomalaisen sivistyneistön kosmopoliittisuutta tavoitelleesta belle époquesta. Lisäksi piilomoralistisesta dekadenssileimasta on syytä luopua, koska sen avulla Mirdjaa on pidetty pitkään pimennossa jonkinlaisena epätyypillisenä kuriositeettina, vaikka se on romaani, jollaista yksikään Onervan aikalaisista ja edeltäjistä ei olisi osannut tai voinut kirjoittaa. Yhtään vähemmän tärkeää ei ole sekään, että Mirdjan naispäähenkilö ottaa itselleen ja tavoitteilleen laajimman mahdollisen liikkuma-alan sekä1900-luvun alun suomalaiseen todellisuuteen että muihin aikansa romaanihenkilöihin verrattuna.

71. Dekadenssia 2

(jatkoa eiliseen postaukseen) 

Tämäkin on silti vain yksi, tosin laajahko yksityiskohta, joka viittaa siihen, että pienten kielialueiden kirjallisuushistoriat saattavat olla dynamiikaltaan kovin toisenlaisia kuin tutkijat isompien keskusten standardihistorioihin nojautuessaan tulevat helposti ajatelleeksi. Lienee mahdollista, että pienten kielialueiden ja erityisesti ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa itsenäistyneiden kansallisvaltioiden kirjallisuushistorioiden rehellinen ja vähemmän suuruudenhullu keskinäisvertailu rikastaisi kuvaa ja käsitystä 1800-luvun jälkipuoliskon ja 1900-luvun kirjallisuushistorian kansainvälisestä dynamiikasta. Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa syntyneiden postkolonialististen kansakuntien modernismi tai sen puute erottaa ne isojen kansallisvaltioiden dynaamisemmista kulttuurisista virtauksista.

Edellä esitettyyn vertailuun ja sen vääjäämättömään lopputulokseen liittyy joitakin väärinkäsityksen mahdollisuuksia, jotka on hyvä selvittää saman tien. Lähtökohta ei ole eikä voi olla sen enempää suomenkielisen proosan pakkoliittäminen liioiteltujen ja virheellisten tulkintojen varassa kaikkiin kuviteltavissa oleviin eurooppalaisiin proosatraditioihin kuin kansallisen omaleimaisuuden tai erilaisuuden ylikorostaminen. Kumpikin näistä vaihtoehdoista näyttää vain perinteisen kansallisen projektin jatkamiselta hieman toisin keinoin eli yrityksiltä osoittaa, että suomenkielisen kirjallisuuden historia on jotakin muuta kuin mitä se on. Sekä eurooppalaisten yhteyksien liioittelu että suomalaisen jälkeenjääneisyyden ja perifeerisyyden voivottelu kumpuavat samanlaisesta arvoväritteisestä halusta olla hyväksymättä sellaisia kirjallisuushistoriamme piirteitä, jotka ovat todennäköisesti tuiki tavallisia muillakin pienillä kielialueilla.

On jokseenkin itsestään selvää, että kirjallisten virtausten kirjo on suppeampi pienellä kielialueella samoin kuin virtausten sisäinen muuntelu, ja on enemmän kuin todennäköistä, että virtaukset kantautuvat keskuksista pienille kielialueille jonkinasteisella viiveellä ja jotkin virtaukset eivät kantaudu niille lainkaan. Tästä taas seuraa, että virtausten välinen dynamiikka ja niiden pysyvyys ja vaihtuvuus ovat erilaisia pienemmillä kielialueilla kuin keskuksissa. Viimein, tämän kaiken seurauksena isompien kielialueiden kirjallisuushistoriasta lainattuja odotuksia ja lähtökohtia ei voi sellaisenaan soveltaa pienempien kielialueiden kuten Suomen kirjallisuushistoriaan – ja juuri tämä on sellaista erityisyyttä, jonka rakentuminen, toiminta ja seuraukset tekevät kirjallisuushistorian kirjoittamisen ja tutkimisen erityisen tarpeelliseksi – ja kiinnostavaksi.

(jatkuu) 

70. Dekadenssia 1

Lehtosen Mataleenan Hullujen laulussa vilahtaa ilmaus ”dekadentteja tahdomme olla”, mutta dekadenssin etsiminen suomenkielisestä proosasta on kiittämätöntä työtä. Suomalaisen dekadenssin leimaa on yritetty lyödä L. Onervan Mirdjaan ja Irmari Rantamalan Harhamaan, mutta jos vertailukohdaksi ottaa vaikkapa vain Joris-Karl Huysmansin ja Oscar Wilden 1890-luvun romaaneja (Vastahankaan; Lá-Bas; Dorian Grayn muotokuva), niin on vaikea nähdä, että niiden kohdalla olisi kyse samasta ilmiöstä ja kirjallisesta suuntauksesta. Ongelma on siis sama kuin etsittäessä symbolistisen poetiikan edellyttämiä epäsuoria viittauksia toiseen ja todempaan todellisuuteen Volter Kilven ja Joel Lehtosen 1900-luvun alkuvuosien romaaneista, joissa kaikki kuitenkin selitetään melkein kuin lukijaa kädestä pitäen ja välillä sormella silmään tökäten.

Symbolismin, dekadenssin ja naturalismin vähäisyys tai poissaolo horjuttaa yleiseurooppalaisen periodijaon selitysvoimaa ja soveltuvuutta suomenkielisen proosakirjallisuuden jaksotuksessa. Katsotaanpa suomenkielinen realismi alkaneeksi 1840-, 1870- tai 1880-luvulla, Thomas Frimanista, Pietari Päivärinnasta tai Minna Canthista, niin realismin ja modernismin välille aukeaa aikamoinen railo, jota eurooppalaisista keskuksista tutut suuntaukset ja poetiikat eivät silloita eli niitä pitkin ei kuljeta modernismiin asti. Tämä ilmiö ei koske yksin kirjallisuutta vaan muodostaa laajemman kulttuurisen oireyhtymän. 1900-luvun alkupuolella myös eturivin suomalaiset kuvataiteilijat ja säveltäjät, kuten Akseli Gallen-Kallela ja Jean Sibelius, tekivät Eino Leinon tavoin opintomatkoja siihen Eurooppaan, jossa modernismia juuri muotoiltiin ja synnytettiin, mutta ei se heihin tarttunut. He olivat tai saattoivat olla tietoisia modernismista (eräänlainen sivistyneisyyden kriteeri kai sekin ja joka tapauksessa paljon käytetty alibi vielä vuosikymmeniä myöhemmin), mutta eivät joko osanneet tai halunneet toteuttaa sitä. Tämän vuoksi on mahdollista väittää, ettei suomalaisella kulttuurilla ollut edellytyksiä siirtyä modernismiin vielä silloin kun niin laajalti muualla Euroopassa tapahtui. Toisaalta tämä erityispiirre ei ole ongelma ellei siihen reagoida pienille kielialueille tyypillisen alemmuudentuntoisella tavalla ja ylitulkita joidenkin teosten joitakin piirteitä todisteeksi siitä, että meilläkin on ollut ihan samoja virtauksia melkein samaan aikaan kuin muualla. Historiallisesti kiinnostavaa on kuitenkin juuri se, ettei näin ole, ja tutkimuksellisesti kiinnostavaa on yrittää selittää mitä meillä oli ja miksi – ja myös se mitä ei silloin ollut eikä tullut myöhemminkään.

(jatkuu)