118. Vuoden 1966 mania

”WSOY:n pääjohtajan huoneessa istui kuitenkin mies, jolle ’modernista’ oli lopullisesti tullut ruma sana.  Y. A. Jäntti jyrisi yhtiön uudenvuodenjuhlassa 1966 tammikuussa turhia kaartelematta: ’Niin sanottu puhdas kaunokirjallisuus (jos nyt enää on paikallaan käyttää tätä sanaparia) on joutunut luovuttamaan johtavan asemansa yleisön suosiossa asiapitoisemmalle kirjallisuudelle. Tätä ei kylläkään tarvitse ihmetellä kun ottaa lähemmin tutkiakseen viime vuonna niin runsaasti julkaistujen romaanien ja runokokoelmien laatua, sillä ovatpa ne suurelta osalta olleet sellaisia, jotka eivät ole voineet puhutella muuta kuin sangen suppeata lukijakuntaa. Tuskinpa olen väärässä kun sanon, että ostavan yleisön keskuudessa on syntynyt pahanlainen luottamuspula, jonka kohteena on moderni proosa, kulkipa se sitten runon tai romaanin nimellä, sekä ne kirjallisuuden arvostelijamme, jotka ovat ottaneet urakakseen tämän tavalliselle yleisölle tuiki oudoksi jäävän kirjoituskannan kehumisen.’Jäntin mukaan puhuminen uudemman koti- ja ulkomaisen kaunokirjallisuuden kriisistä oli vähättelyä, kyse oli jo jonkinlaisesta sairaudesta.  Y. A. Jäntti oli aiempina vuosikymmeninä itse mieluusti avannut kustantamon ovea vähäisemmillekin kotimaisille kyvyille, mutta nyt hän oli sitä mieltä, että kaikkien kustantajien oli mentävä itseensä ja korotettava kotimaisen proosan julkaisukynnystä huomattavasti. Muussa tapauksessa ostava suomalainen yleisö karkotettaisiin kirjakaupoista lopullisesti.” (Kai Häggman: Werner Söderström osakeyhtiö. 2: 1940-2003: Avarimmille aloille, väljemmille vesille. WSOY, 2003, 245)

Ajat kuitenkin muuttuivat: 

”Joskus 1960-luvun loppupuolella WSOY:n hallintoneuvosto asetti erityisen ’WSOY:n vastaisen toiminnan suunnitteluvaliokunnan’. Valiokuntaan kuuluivat Keijo Ahti, Raimo Nordström, Esko Palmu, Hannu Tarmio ja Rauno Velling, ja sen tehtävänä oli hahmotella WSOY:n luovien osastojen tulevaisuutta sekä Y. A. Jäntin jälkeistä kirjallista elämää.

   Nuoret miehet jyräsivät yhtiön siihenastisen kirjallisen linjan niin matalaksi kuin vain nuoruuden suomalla ylemmyydentunnolla voi tehdä: ’Ihmetystämme herättävät nykyisen arvostuksen mukaan kolmannen luokan kotimaisten kirjailijoiden valitut ja kootut teokset, kolmannen luokan kirjailijain esikoisteokset, ikääntyvien kirjailijoiden seniilit myöhäistuotteet, eläkeläisprofessorien muistelmat ja heikot esseekokoelmat, kvasikulttuurihenkilöiden elämäkerrat ja muistelmat, runsaasti työtä vaativien curiosa-väitöskirjojen ja väitöskirjaksi kelpaamattomien tutkielmien runsas määrä, viimeiseen epistolaansa päässeiden pappien ja piispojen paimenkirjeet, kiinnostamattomiin erityiskysymyksiin pureutuvat historiakirjat...’ Yhtiön julkista kuvaa he luonnehtivat mm. korkeakirkolliseksi. oikeistolaiseksi, varovaiseksi, kitsaaksi ja kaikkia uudistuspyrkimyksiä vastustavaksi. Johtopäätös oli murskaava: ’Jos kaunokirjallisuuden tuomareiksi hyväksytään tuomarit ja kirkkoisät ja vuosikymmeniä sitten kirjoitettujen yhtiöjärjestysten vanhentuneet sanamuodot, on syytä vakavasti harkita koko kaunokirjallisen tuotannon lopettamista.’ ” (emt., 440) 

88. Ideologiset oksymoronit

”Werner Söderströmin jälkeenjääneiden papereiden joukossa on sotkuinen ja päiväämätön kirjekonsepti tuntemattomaksi jäävälle ’herra professorille’. Kirjeessään Söderström tekee aloitteen julistuksesta, jossa ’tunnetut miehet ja naiset’ pyytäisivät koko Suomen kansaa jonain sunnuntaina kirkkoihin yhdessä rukoilemaan Jumalan johdatusta maalle ja kansalle. Kustantaja toivoi kansalaisten rukoilevan samalla sen puolesta, että oikeus ja kohtuus voittaisivat myös niiden venäläisten sydämissä, jotka oli asetettu päättämään suomalaisten kohtalosta. Söderströmin rukoilukehotus liittyi tietenkin niihin yhtenäistämis- ja venäläistämistoimiin, jotka varsinaisesti käynnistyivät kesäkuussa 1890 julkaistulla ns. postimanifestilla. Suomen postilaitos alistettiin tällöin keisarillisella käskyllä suoraan Venäjän postilaitoksen alaisuuteen. Venäläisten puolelta uudistus oli helposti motivoitavissa hallinnon tehostamisella. Useimpien asiasta kiinnostuneiden suomalaisten mielestä kyse oli sen sijaan Suomen valtiollisen aseman vakavasta periaatteellisesta loukkaamisesta; keisarillinen käsky syrjäytti maan perustuslaillisen järjestyksen. Juhani Aho julkaisi tuoreeltaan kirjoituksen Ennen ja nyt, jonka otsikko kuvasi suomalaisten tuntoja laajemminkin. Ahon mukaan kesäkuun 1890 jälkeen kaikki tuntui olevan toisin eikä kukaan tiennyt mitä tuleman piti.   

   Söderströmin rukouskutsu oli kuin suoraan vanhasuomalaisten johtomiehen Yrjö Koskisen suusta. Koskinen uskoi nimittäin vakaasti, että Jumala oli tässäkin asiassa suomalaisten puolella eikä voinut jättää pientä kansaa heitteille. Käytännössä Yrjö Koskisesta ja Söderströmistä tuli myös myöntyväisyysmiehiä. Kumpikin uskoi kaiken vastarinnan olevan hyödytöntä ja suomalaiskansallisen kulttuurin säilyvän, jos venäläisille tehtäisiin välttämättömiä myönnytyksiä. Sitä paitsi vanhat fennomaanit uskoivat jo vanhastaan venäläisten kanssa tehtävään yhteistyöhön: niin senaattori Yrjö Koskinen henkilökohtaisesti kuin koko suomalaisuusliike ja suomenkielisen kirjallisuuden kustantajat saivat kiittää menestyksestään myös venäläisiä. Keskusvallan tavoitteena oli ollut nostaa suomalaisuutta ja tehdä eroa ruotsalaisuuteen. Werner Söderströmin mukaan passiivinen vastarinta, esimerkiksi asevelvollisuuskutsunnoista kieltäytyminen, vain lisäsi vaikeuksia. Söderströmin tulkinnan mukaan venäläistäminen oli pohjimmiltaan Jumalan rangaistus siitä, että Suomen kansa oli hylännyt oikean uskon. Kaikki järjestyisi, jos kansa palaisi perinteisen luterilaisen uskon ’alamaisuuteen ja nöyryyteen’.” (Kai Häggman: Piispankadulta Bulevardille. Werner Söderström Osakeyhtiö 1878–1939. WSOY, 2001, 95–96)   

Vuonna 1904 Werner Söderström muuttui osakeyhtiöksi ja herra itse kirjasi yhtiöjärjestykseen määräyksen kustannustoiminnasta, joka pysyy ”kansallista edistystä tarkoittavalla, uskonnollisella pohjalla.” Kaksi vuotta myöhemmin Gummerus imitoi tätä ideologista oksymoronia omalla tarkoituspykälällään, jonka mukaan yhtiö julkaisee ”hyvää, kristillisessä hengessä toimitettua, suomalaista kirjallisuutta.” Mauno Salojärvi poisti kuolleeksi kirjaimeksi muuttuneen kristillisyyden vaatimuksen Gummeruksen tarkoituksista vuonna 1945. WSOY:lta kului aikuistumiseen yksi sukupolvi kauemmin, sillä uskonnollisuuden vaatimus pyyhittiin pois yhtiöjärjestyksestä vasta Hannu Tarmion pääjohtajakaudella vuonna 1969.   

84. Kustantamisen tähtihetkiä 5: ajoituksen taju

”Jälkikäteen on helppo nähdä, että 1940-luku antoi ainutkertaisen tilaisuuden modernia maailmankirjallisuutta harrastavalle kustantajalle. Saattoi kaikessa rauhassa, kenenkään hätyyttämättä, poimia monenkirjavalta niityltä korean kukan toisensa jälkeen. Maailmankuulujen kirjailijoiden teoksia voi valita loputtomasta tarjonnasta – oman kauteni varhaisia poimintoja olivat Joyce, Faulkner, Greene, Malraux, Moravia. Uuden kustantamon kirjailijaluettelo komistui noina vuosina nopeasti. 

   On vaikea kuvitella, että tällainen tilanne voisi kaunokirjallisuuden kentällä enää toistua Suomessa. Lähtökohta on toinen kuin 1930-luvun käännöslaman jälkeen, ja nyt on kannattavuuttaan vaalivien suurkustantajien laiminlyöntejä paikkaamassa joukko pienempiä, joiden toimintaa ohjaa idealismi ja laatutietoisuus eikä pelkkä rahan ansaitsemisen halu, niin kuin sotavuosien spekulanttien. 

   Suomalaisten kustantajien passiivisuus maailmankirjallisuuden suuntien seuraamisessa sotaa edeltäneellä kymmenvuotiskaudella ei johtunut tietämättömyydestä tai ammattitaidon puutteesta, niin kuin olin viattomuudessani olettanut. Omat mielikirjani oli 30-luvun alusta lähtien luettu ja hylätty useaankin otteeseen eri kustantamoissa. Kahden hallitsevan suurkustantajan akateemiset keulakuvat, professorit Koskenniemi ja Koskimies, saattoivat kirjoittaa omissa lehdissään hyvinkin myönteisesti Huxleysta ja muista ajan ilmiöistä, mutta johtokunnan kokouksissa he eivät niitä kannattaneet, sillä kirjan julkaiseminen kaiken kansan luettavaksi oli eri asia. Kustannusjohtajien penseydellä oli painavat syyt, niin taloudelliset kuin maailmankatsomuksellisetkin. Vanhan polven vankka käsitys oli että käännöskirjallisuus oli Suomessa kannattamatonta, ja sitä paitsi toisen luokan kysymys kotimaisen kirjallisuuden ja oppikirjojen rinnalla. Ja ennen kaikkea, uudet radikaalit kirjailijat, varsinkin amerikkalaiset, olivat vaarana yhteiskuntarauhalle ja moraalille. 

   Nuoreen kokemattomaan kustantajaveljeen muuten ymmärtävästi suhtautuvat vanhat herrat joskus huomauttivat epäilyttävistä kirjavalinnoista. Faulknerin Villipalmut oli kuohuttanut professori Reenpää senioria ’pornografisuudellaan’, ja Steinbeckin Vihan hedelmät, johon Otava oli sodan aattona hankkinut käännösoikeudet mutta antanut niiden yleisen saksalaissuuntauksen takia raueta, oli toisen pääkustantamon WSOY:n silloisen pääjohtajan Yrjö Jäntin mielestä kommunistista propagandaa.  Jyrkät mielipiteet muuttuivat vasta kun nuorempi polvi sai sananvaltaa suurissa perheyhtiöissä.” (Jarl Hellemann: Lukemisen alkeet ja muita kirjoituksia kustantajan elämästä. Otava, 1996, 124–125)

Näin siis Keltaisen kirjaston ”isä” muisteli menneitä runsas puoli vuosisataa Tammen perustamisen jälkeen. Tällä kertaa en jätä valitsemaani sitaattia silleen, koska siihen sisältyy sekä herkullinen perspektiiviharha että kirjallisuushistoriallinen perusongelma. Lukijoiden koulutustason noususta ja valppaista pien- ja erikoiskustantamoista huolimatta Hellemannin kuvaama historiallinen tilanne oli kaikkea muuta kuin ainutkertainen, sillä yhä vielä voisi helposti listata muun muassa suomentamattomia postmodernismin klassikkoja globaalin romaanihistorian helmistä puhumattakaan. Esimerkiksi Christine Brooke-Rosen kokeellisista 1960- ja 1980-luvun romaaneista ei tietääkseni ole suomennettu vielä yhtäkään ja Carlos Fuentesin Terra Nostran julkaisemisista tuli tänä vuonna kuluneeksi 41 vuotta. Viiveetkään eivät tunnu olennaisesti lyhentyneen: Ulysses kääntyi suomeksi 42 (tai toisesta näkökulmasta 90) vuoden viiveellä ja Gravity’s Rainbow 41 vuoden, Musilin pääteokselta aikaa kului puoli vuosisataa, mutta Pereciltä jostain syystä vain 28. Hellemanin muistelmatrilogian ensimmäinen osa ilmestyi samana vuonna kuin David Foster Wallacen Infinite Jest ja viimeinen osa samana vuonna (2002) kuin Tomasulan ja Farrellin VAS. Niidenkin osalta löisin vetoa 40 vuoden ajallisesta välimatkasta alkuteoksen ja suomennoksen välillä. Joskus tulevaisuudessa jokin kustantajan muistelmateos tai kustantamon historia saattaa kertoa millaisia keskusteluja Pynchonin, Perecin, Brooke-Rosen tai Fuentesin pääteosten suomentamisesta on vuosikymmenten saatossa kustantamoissa käyty ja missä vaiheessa oikeuksia on hankittu tai niistä luovuttu. Sitä ennen ne ovat vain osa sitä "hiljaista" tietoa, joka ei kirjallisuushistorioita ravitse. Perspektiiviharhan kova ydin on taas siinä, että samalla kun ensimmäisen tasavallan luomaa kulttuurivajetta paikattiin kirjallisuudessa modernismia kääntämällä, unohtui tai jäi jopa huomaamatta, ettei "maailmankirjallisuus" suinkaan pysähtynyt modernismiin vaan jatkoi matkaansa modernismin tuolle puolen.   

72. Dekadenssia 3

Vuonna 2012 Onervan Mirdjasta (1908) otettiin pokkaripainos. Romaania esittelevässä johdannossa professori Pirjo Lyytikäinen kirjoittaa: ”Mikä sitten on Mirdja, L. Onervan ensimmäinen ja tunnetuin romaani? Sekin on rakenteeltaan ja kerronnaltaan häilyvä, katkelmallinen ja kokeileva. Niin päähenkilö kuin kerrontakin tuntuvat pyristelevän irti vanhoista kahleista. Onervan moderni tapa kertoa tarina on yhtä lailla merkki nykyaikaistumisen kasvukivuista kuin Mirdjan henkilöhahmokin. Ehkä juuri siksi romaani puhuttelee jälleen: jälkimoderni tai postmoderni aika, jota nyt eletään, on monenlaisen epävarmuuden aikaa eikä naisen asemakaan, vaikka onkin muuttunut, välttämättä ole ongelmattomampi nykyään.” Mirdja on jossain määrin katkelmallinen romaani, mutta rakenteeltaan ja kerronnaltaan häilyvä ja kokeileva se ei kuitenkaan ole – ei sen enempää 2000-luvun kuin 1900-luvunkaan perspektiivistä, eikä tutkija, jonka kerrontaa, kompositiota ja fiktiota koskeva tietämys on vähänkään ajan tasalla, voi tuollaista vuonna 2012 väittää.

Lyytikäinen ei tarkenna teoksen rakennetta ja kerrontaa koskevia väitteitään ja palaa niihin vain kymmensivuisen johdantonsa lopussa: ”Romaanissa modernin ihmisen problematiikkaa pohditaan niin henkilöiden puheenvuoroissa kuin päähenkilön ja muiden henkilöiden hahmojen ja elämän kautta sekä itse romaanin hajoavan muodon kautta.” Romaanin muoto ei kuitenkaan hajoa vaikka päähenkilön mieli teoksen lopussa romahtaakin. Lyytikäisen väitteet ovat ikävän tavallisia esimerkkejä yksipuolisen temaattisesta lukutavasta, jonka jalkoihin jäävät niin romaanin kompositio kuin historiallisten yhteyksien ymmärtäminen. Vaikka Mirdjan henkilöiden identiteetti on häilyvä ja toisiinsa herkästi ja muuntuvasti peilautuva ja heidän elämänsä monenlaisten epävarmuuksien täyttämää, identiteettien häilyvyys ja epävarmuus leimaavat koko 1900-lukua siinä määrin, että rinnastus 1900-luvun alun kotikutoisen dekadenttiuden ja ”jälkimodernin ajan” epävarmuuksien välillä on historiallisesti ja esteettisesti ontto ja ontuva.

Monista oman aikansa suomalaisista romaaneista Mirdja eroaa edukseen juuri moniulotteisen ja epäsovinnaisen päähenkilönsä, identiteetti-, dekadenssi- ja sukupuoliteemojensa käsittelyn ja taiteilija- ja boheemipiirien kuvauksensa ansiosta. Se on onnistunut ja harvinainen irtiotto niin ahdistuneesta, ilottomasta ja moralisoivasta kristillisestä puritanismista eroottisen ja psykologisen vapauden ja itsenäisyyden suuntaan kuin myös Canthin ja Jotunin lattean realismin ja yksiulotteisen sukupuolijaon linjalta (siitä huolimatta, että Jotunin henkilöillä on seksuaaliset halunsa ja ristiriitansa toisin kuin Canthin enimmäkseen uhriutuvilla aseksuaalisilla tyyppihahmoilla).

Mikään ei estä pitämästä Mirdjaa puuttuvana tai unohdettuna lenkkinä suomalaisten taiteilija- ja sivistyneistöromaanien vähälukuisessa historiassa ja erittäin tärkeänä sellaisena, koska siinä välähtää näkyviin kauimmas aikalaisankeudesta edenneen taiteilija- ja kirjailijasukupolven elämäntapa juuri ennen kuin ajan poliittiset ristiriidat ja maailmansota tekevät lopun myös harvalukuisen suomalaisen sivistyneistön kosmopoliittisuutta tavoitelleesta belle époquesta. Lisäksi piilomoralistisesta dekadenssileimasta on syytä luopua, koska sen avulla Mirdjaa on pidetty pitkään pimennossa jonkinlaisena epätyypillisenä kuriositeettina, vaikka se on romaani, jollaista yksikään Onervan aikalaisista ja edeltäjistä ei olisi osannut tai voinut kirjoittaa. Yhtään vähemmän tärkeää ei ole sekään, että Mirdjan naispäähenkilö ottaa itselleen ja tavoitteilleen laajimman mahdollisen liikkuma-alan sekä1900-luvun alun suomalaiseen todellisuuteen että muihin aikansa romaanihenkilöihin verrattuna.

15. Kustantamisen tähtihetkiä: Werner Söderström kohtaa August Strindbergin

"Ensinnäkin Söderström otti etäisyyttä uusimpiin kaunokirjallisiin virtauksiin ja alkoi siksi valikoida kaunokirjallista tuotantoaan entistä tiheämmällä seulalla. Minna Canthin Hannan hylkääminen oli alku uudelle, varovaisemmalle linjalle. Kaikki realismiin vivahtava kaunokirjallisuus joutui erikoistarkkailuun. Söderström hylkäsi kesällä 1887 mm. August Strindbergin tarjouksen eräiden ennen julkaisemattomien kirjoitusten julkaisemisesta. Tässäkin syynä oli kustantajan Strindbergin teksteistä löytämä ateismi ja kristinuskon halveksiminen. Samana vuonna Söderström kieltäytyi myös ruotsalaisen kulttuuriradikaalin Gustaf af Geijerstamin tarjouksesta julkaista Skandinavian yksinoikeudella hänen kuuluisia sukupuoli- ja siveellisyyskysymyksiä käsitelleitä luentojaan, jotka Suomessa oli yleensä asiaa tuntematta tuomittu epäsiveellisiksi. Yhteydenotot selittyvät sillä, että Söderström oli Canthia ja Ahoa ruotsintamalla saanut Ruotsissa nimeä uutena ja vapaamielisenä kustantajana. Strindberg nimenomaan toivoi saavansa Söderströmistä varovaisia ruotsalaisia vapaamielisemmän kustantajan. Toive oli turha, ja Werner Söderström saattoi hukata elämänsä tilaisuuden.                                          Samalla kun kaunokirjallisuuden kasvu pysähtyi, kasvatti Söderström kustantamansa uskonnollisen kirjallisuuden määrää huomattavasti. Elis Bergrothin toimittama ja menestyksekkäästi markkinoima Vartijanääniä Suomen Sionista oli mittava ja monivuotinen hanke, mutta kustannusohjelmaan mahtui myös pienempiä hartauskirjoja ja kristillisiä elämäntapaoppaita."

(Kai Häggman: Piispankadulta Bulevardille. Werner Söderström Osakeyhtiö 1878-1939. WSOY, 2001, s. 79-80)