133. Pieniä välähdyksiä järjestelmän toimintaperiaatteista

Seuraavassa ajankuva kulissien takaa 1970-luvulta, eräänlaisena epilogina tämän pop-up-blogin Kustantamisen tähtihetkiä -sarjalle.   

”Kirjankustantajat olivat Paasikiven-Kekkosen kaudella käyneet samanlaisen ulkopoliittisen realismin koulun kuin muukin julkinen sana. Opit ikkunoiden särkemisestä ja maan etujen ajamisesta oli sisäistetty tehokkaan asennekasvatuksen avulla, jonka tavoitteena oli naapuriystävyyden turvaaminen. Tämä ’ojennusinstituutio’ oli kaiken kattava, se ulottui valtionpäämiesten ystävyydenjulistuksista ja ministereiden puheista lattiatason yleisönosastokirjoituksiin.

   Vaikuttajien piiri oli pieni. Samat henkilöt tapasivat SN-seuran hallintoelimissä, yhtiöiden johtokunnissa, eduskunnan käytävillä ja Tehtaankadun vastaanotolla. Oli helppoa epävirallisesti ja luottamuksellisesti välittää eteenpäin todellisia tai kuviteltuja huolia ja toivomuksia. Ei koskaan voinut tietää varmasti, oliko jokin viesti lähetetty Tehtaankadulta vai liikaintoisen puolue- tai järjestövirkailijan aivoista. Oli kuitenkin selvää, että lähetystön asianomaiset virkailijat olivat hyvin perillä Suomen kustannustoiminnasta ja eri kustantajien painoarvosta sekä tietenkin siitä mitä kirjoja julkaistiin.

   Tammen syntilista oli Tehtaankadun suunnasta katsottuna pitkä ja painava – Väinö Tanner, Arvo Tuominen, Yrjö Leino, joka julkaisemattomanakin hiersi suhteita, ja kaunokirjallisuudessa Pasternak, Koestler, Kuznetsov, Aksjonov, Ginzburg ja monet muut.  Tammea rasitti myös se, että yhtiö miellettiin sosiaalidemokraattiseksi, vaikka puolue ei koskaan omistanut ainoatakaan osaketta yhtiössä. 

(…)

Vielä siihen aikaan Tammessa oli käytäntönä, että johtokunta hyväksyi kustannettavat kirjat. Tämä päätösvalta on myöhemmin siirretty toimivalle johdolle, niin kuin useimmissa muissa kustantamoissa, mikä luonnollisesti helpottaa ja vapauttaa päätösprosessia. Vankileirien saariston tapauksessa johtokuntaa arvelutti taloudellisen riskin lisäksi se, että eräillä Tammen taustavoimilla oli idänkaupassa ajankohtaisia intressejä. Haka neuvotteli Kostamuksen ja Svetogorskin suururakoista ja OTK tytäryhtiöineen suurista vientikaupoista. Näihin neuvotteluihin ei haluttu häiriöitä yhden kirjan takia.

   Sisäpoliittiseen painostukseen sen sijaan suhtauduttiin tyynesti. Taistolaislehdistön hyökkäyksiin oli jo totuttu eikä masinoitua ’kansalaismielipidettä’ otettu täydestä. Tampereen yliopiston kirjallisuudenopiskelijat ja Teeman hallitus esittivät sähkeitse, että kirjaa ei julkaistaisi, koska se ’vahingoittaa Suomen ja Neuvostoliiton ystävällisiä suhteita’.  Toivomus pantiin samaan nippuun SN-seuran ja rauhanjärjestöjen paikallisosastojen kirjeiden kanssa.

   Mutta miten vakavasti suhtautui asiaan maan ulkopoliittinen johto? Toimitusjohtaja sai tehtäväksi tehdä tiedusteluja. 

(…)

Pääministeri tuntui olevan hyvin perillä asiastani. Hän kertoi luottamuksellisesti, että Solzenitsynistä noussut häly oli maan johdossa koettu kiusalliseksi. Presidenttiin ja ulkoministeriöön oli Neuvostoliiton taholta otettu yhteyksiä, joiden takia presidentti oli pyytänyt pääministeriä puhumaan kustantajalle asiasta. (…) Lyhyen keskustelumme aikana pääministeri teki selväksi, että hän ei voi eikä halua käskeä eikä neuvoa. Jokainen ymmärtää että kirja voi aiheuttaa ongelmia; hän luottaa Tammen omaan harkintaan ja vastuuntuntoon. Päätös, hän korosti, oli kokonaan kustantajan. Loppuhuomautus vastaanoton päättyessä kuului sanatarkasti: ’Muista sitten, että tätä keskustelua ei ole koskaan käyty.’ Tyly toteamus ei antanut sijaa väärinkäsityksille. Mitä hyvänsä sanoisinkin, se oli etukäteen mitätöity. 

(…)

Miksi piti ylipäänsä mennä kysymään neuvoa? Luulen, että syynä oli silloisen ’maan tavan’ lisäksi Suomen kustannustoiminnan erikoisluonne. Kirjankustantajan asema on Suomessa aina ollut ’virallisempi’ kuin länsimaissa yleensä. Valtarakennelmaan kuuluminen on ollut etu siinä suhteessa, että se on lisännyt yleistä arvostusta, mutta samalla kertaa rasite, koska se on kasvattanut riippuvuutta.

   Usein siteeratussa puheessaan Kustantajaklubin kokouksessa toukokuussa 1971 ulkoministeri Väinö Leskinen totesi, että ’kustantajat joutuvat toimimaan mitä läheisimmissä kosketuksessa päivänpolitiikkaan’. Leskisen toteamus oli tarkoitettu varoitukseksi Hruštševin muistelmien aiheuttamassa konfliktissa, mutta se piti paikkansa laajemminkin. Ellei ollut oikeaa ’kosketusta päivänpolitiikkaan’, saattoi menettää vaikkapa tärkeät muistelmat tai rahakkaan painatussopimuksen.

   Riippuvuutta syntyi siis toiminnan tasolla eikä vain omistuksen kautta. Täysin riippumattomia ammattikustantajia ei Suomessa 1970-luvulla ollut ainoatakaan. Siitä johtui herkkäkuuloisuus ja valmius noudattaa valtakoneiston sääntöjä.”

(Jarl Hellemann: ”Tapaus Solzenitsyn”. Teoksessa Hellemann, Kustantajan näkökulma. Kirjoituksia kirjallisuuden reunalta, Otava, 1999, 248–269)                        

        

                 

97. Vuoden 1964 mania

”Olkoon sensuuri kuinka hyvänsä valvojamentaliteetin osoitus eikä todellisen demokratian arvoinen, se on kumoamaton instituutio niin kauan kuin yhteiskunta pitää sitä tarpeellisena. Ja se pitää sitä tarpeellisena tänä hetkenä vielä kaikissa maissa kansalaisten ja erityisesti nuorison suojelemiseksi vahingollisilta vaikutteilta. Mutta tokkopa kirjailijat yleensä kapinoivatkaan sensuuria vastaan sinänsä. Kritiikki on enemmänkin kohdistunut sitä tapaa vastaan, millä sensuuria on harjoitettu ja sensorien riittämätöntä taiteellista asiantuntemusta vastaan. Käsitys sensuurin tarpeettomuudesta ei ole läheskään niin yleinen kuin sen toimenpiteitä vastaan kohdistuneista hyökkäyksistä voisi päätellä. Itse asiassa meillä Suomessa tuskin on montakaan kirjailijaa, mikäli yhtään, joka olisi valmis äänestämään sensuurin täydellisen poistamisen puolesta – poliittinen sensuuri tietysti silloin mukaan luettuna. (…)

Kuta kehittyneemmällä tasolla yhteiskunta on, sitä suurempi osa vastuusta on itse hyväksyttyä, sitä pienempi määrä sitä on velvoitettua tai pakotettua. Suomen lainsäädäntö on tässä vapaaehtoisen vastuun omaksumisessa ehkä pitemmällä kuin minkään muun maan. (…)

Mikä on kirjailijan suhde sananvapauden rajoitukseen ja omakohtaisesti tunnettuun vastuuseen? Sikäli kuin valtakunnassa ei harjoiteta sortoa ja mielipiteiden lausumisen vapaus vallitsee myös maan suhteissa ulkovaltoihin, ei kirjailijalle voine kaiken järjen nimissä tuottaa vaikeuksia sopeutua sellaisiin äänensävyihin, joihin sanomalehdistökin yleensä sopeutuu. On kuitenkin luonnollista, että juuri kirjailijoiden taholta, joita sananvapauskysymyksissä on totuttu kuulemaan eräänlaisena kansallisena omanatuntona, tulee kuulua ensimmäiset huomautukset, jos valtiovalta ei tyydy holhoamaan ainoastaan kannanottoja ulkopolitiikan päämäärien suhteen, vaan pyrkii tukahduttamaan myös menettelytapoihin kohdistuvan arvostelun. Kirjailijan ainoa mahdollinen kanta on kaikkien tuontapaisten pyrkimysten tuomitseminen. Olemme siinä onnellisessa asemassa, ettei porvarillisten eikä sosiaalidemokraattisten puolueiden, toisin sanoen ei nykyisen yhteiskuntajärjestyksemme pohjalla seisovien puolueiden kesken vallitse erimielisyyksiä ulkopolitiikkamme päämääristä. Sitä vähemmän olisi näinollen aihetta rajoittaa sananvapautta myöskään silloin, kun arvostelun kohteena eivät ole ulkopolitiikan tavoitteet, vaan niiden toteuttamisessa käytetyt keinot. Ankarinkaan arvostelu ei voi olla niin turmiollista kuin se, että jonkin poliittisen tahon hyvä tahto ja pyrkimys yhteisymmärrykseen naapurivaltojen kanssa asetetaan kyseenalaiseksi. Vastuun tunteminen näissä kysymyksissä on kansalaisvelvollisuus. (…)

Tuntuu pahalta nähdä 12–14 vuotiaiden tyttöjen ja poikien empien ja salaillen kirjakaupassa selailevan ja ostavan taiteelliselta arvoltaan mitättömiä, vanhempien säädyttöminä pitämiä romaaneja, ja nähdä myyjän seisovan vieressä kykenemättä opastamaan tai haluamatta puuttua neuvoillaan asiaan. Usein avun tarjoaminen jää tekemättä vain siksi, että myyjä ei tunne kirjaa, eihän hänellä voi olla aikaa perehtyä kaikkeen, ja kustantajan ilmoitukset saattavat olla kehittyneille lukijoille tarkoitettuja ja nuorisoa harhaan johtavia. Samoin voi päivänkritiikki johtaa kirjan luo sellaisia lukijoita, joille se ei todellakaan ole tarkoitettu, ja jotka voivat saada vahinkoa henkiselle kehitykselleen.”

(Martti Santavuori: Kirjailijan vapaus ja vastuu. [1964] Teoksessa Suomen Sana. Kansallis-kirjallisuutemme valiolukemisto, osa 19, suunnitellut ja toimittanut Yrjö A. Jäntti. WSOY, 1966, 24-34)    

Martti Santavuori (1901-1972) toimi Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtajana vuosina 1958-1964.