sunnuntai 29. tammikuuta 2017

126. Älä lyö Löyttyä (osa 3)

(jatkoa edelliseen postaukseen)

Löytyn häkellyttävä tietämättömyys huipentuu arvostelun kahdessa viimeisessä kappaleessa:
”Genreen solahtaminen johtuu oikeastaan jo kirjan rajauksista. 'Suomenkielisyys' toki ylittää kansalliset rajat siinä mielessä, että kirjassa käsitellään myös Neuvostoliitossa ja Yhdysvalloissa julkaistua suomenkielistä kirjallisuutta, mutta siinä ei varsinaisesti pohdita kirjallisuuden kansallisen rajaamisen implikaatioita ja perimmäisiä vaikutuksia kirjallisuuskäsityksiin. 
   Kansallinen nurkkakuntaisuus – nationalismi ja fasismi mukaan lukien – saa toki kuulla kunniansa moneen otteeseen, mutta enemmänkin olisi ollut syytä pohtia kansallisten kirjallisuushistorioiden ennakkoasetuksia, kuten sitä, miksi kirjallisuuden kaltainen, jo lähtökohdiltaan ylirajainen taiteenlaji näyttää jakautuvan niin luontevasti juuri kansakuntien rajojen perusteella. Kirjallisuushistoriaan sisäänkirjoitettu metodologinen nationalismi jää näin kyseenalaistamatta.” (Olli Löytty: ”Kirjallisuushistoriaa vahvasti mansplainaten”, Kritiikki XV, 82)

Kommentti 11. Miksi pohtisin kirjassani kirjallisuuden kansallista rajaamista, koska Raukoilla rajoilla ei rajaa kohdettaan kansallisesti vaan ensisijaisesti kielen (suomi) ja lajin (proosa) perusteella? Kirjallisuuden kieltä, kompositiota ja kontekstia painottamalla on mahdollista ottaa etäisyyttä kansallisten kirjallisuushistorioiden ennakkoasetuksiin ja kyseenalaistaa esimerkiksi niihin kytkeytyviä kirjallisuuskäsityksiä (kuten vaikkapa sellaisen ylirajaisen tai ylikansallisen kirjallisuusilmiön kuin modernismin ”kansallisesti” typistettyä tulkintaa) ja kirjallisuuspoliittisia pyrkimyksiä (fennomaanisesta agendasta alkaen). Ja juuri näin Raukoilla rajoilla tekeekin.        

Kommentti 12. Pelkistetysti sanottuna kirjallisuus koostuu ennen kaikkea kielestä ja kompositiosta, joista jälkimmäinen on verrattomasti globaalimpi komponentti kuin edellinen, jota usein pidetään kirjailijan tärkeimpänä työvälineenä. Kieleen perustuva rajaukseni on myös sangen yksiselitteinen lähtökohta: on helppo todeta onko jokin teos kirjoitettu suomeksi ja lisäksi yksittäiset teokset on pääosin kirjoitettu vain yhdellä kielellä siellä täällä mahdollisesti vilahtelevista muunkielisistä sitaateista huolimatta. Rajatapausten ja monikielisten teosten etsijöille suosittelen aivan alkajaisiksi Arvi Höyssän kirjaa Kokeilota aivisuomeleksi - ja tietysti Octavio Pazin, Charles Tomlinsonin, Jacques Roubaudin ja Eduardo Sanguinetin nelikielistä Rengaa ja sen yksikielisiä käännöksiä. Proosan kompositiorakenteet ja niiden tutkimiseen kehitetyt teoriat ja menetelmät eivät liioin jakaudu ”luontevasti juuri kansakuntien rajojen perusteella” ja yksi proosahistoriani joissakin tutkijoissa närää herättäneistä uutuuksista onkin juuri se, ettei Raukoilla rajoilla enää kelpuuta kansallisesti vakiintuneita, mutta kestämättömän kotikutoisia käsityksiä 1900-luvun kirjallisuuden keskeisistä virtauksista. Samankaltainen ”ylirajaisuus” koskee tietysti myös kirjallisuuden kolmatta keskeistä komponenttia eli materiaalista mediaa: kirjat, lehdet ja tietokoneet (etc.) eivät nekään ole kansallisia saati suomalaiskansallisia keksintöjä.                 

Kommentti 13. Kirjallisuuden kielen, komposition ja materiaalisen mediumin lisäksi kirjallisuudessa ja kirjallisuushistoriassa on tietysti kyse kontekstista eli kirjallisuuden sisältöön, julkaisemiseen ja lukemiseen vaikuttavista poliittisista, taloudellisista, sosiaalisista, juridisista, institutionaalisista ja kulttuurisista käytännöistä. Koska valtaosa suomenkielistä kirjallisuutta on kirjoitettu, julkaistu ja luettu pienehköllä ja vähäväkisellä maantieteellisellä ja geopoliittisella alueella, kyseisten käytäntöjen sisältöä ja historiaa on mahdotonta täysin irrottaa Suomen suuriruhtinaskunnan ja Suomen valtion historiasta, joita on tietysti mahdotonta erottaa kaikista eurooppalaisista ja globaaleista yhteyksistään. Näin ollen suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa ei voi uskottavasti kirjoittaa täysin irrallaan sen tärkeimmän julkaisualueen poliittisesta, taloudellisesta, sosiaalisesta ja kulttuurisesta historiasta, ellei keskity pelkästään käsiteltävien teosten kompositioon, poetiikkaan ja estetiikkaan (kuten jossain vaiheessa suunnittelin tekeväni). 

Kommentti 14. Toisin kuin Löytty näyttää uskovan tai retorisesti uskottelevan kirjallisuus ei näytä mitenkään luontevasti jakautuvan kansakuntien rajojen perusteella. Helppoja esimerkkejä ovat monet tunnetut kirjallisuushistoriat, joiden kohteena ovat olleet muun muassa arabiankielinen kirjallisuus, sanskritiksi, teluguksi, hindiksi, urduksi tai englanniksi kirjoitettu ”intialainen” kirjallisuus, jiddišiksi kirjoitettu kirjallisuus, latinalaisamerikkalainen espanjankielinen kirjallisuus, alkuperäiskansojen ja valtiottomien etnisten ryhmien kirjallisuus, eurooppalainen avantgardekirjallisuus ja monet ylikansallisen tai ylirajaisen populaarikirjallisuuden lajit (kuten kauhu tai pohjoismainen rikoskirjallisuus). Näyttääkin siltä, että Löytyn itse itselleen rakentama ongelma on ajat sitten luontevasti ratkaistu useammalla kuin yhdellä tavalla. Toisin sanoen kirjailijoille ja kirjallisuushistorioitsijoille kansalliskirjallisuuksista irtoaminen tai etääntyminen on ollut jo pitkään itsestään selvää toisin kuin varsinkin niille kirjallisuuden- tai kulttuurintutkijoille, jotka ovat suunnanneet tutkimuksensa ”kotimaiseksi” tai ”kansalliseksi” ymmärtämäänsä kirjallisuuteen.

(jatkuu)

P.S. Tässä linkki keskusteluuni Taru Torikan kanssa Suuressa hesalaisessa kirjakerhossa 17.1.2017:


     

tiistai 24. tammikuuta 2017

125. Älä lyö Löyttyä (osa 2)

Oppimattoman ”lähdekritiikkinsä” jatkoksi Löytty katsoo asiakseen moittia joihinkin kotimaisen kirjallisuuden tutkijoihin kohdistuvaa asennettani tai lähinnä hänen hyperbolista kuvitelmaansa asenteestani, jonka hän rinnastaa Touretten syndroomaan. Hyperbolinen tarkoittaa tässä sitä, että Löytty ei huomaa kuinka harvaan tutkijaan arvosteluni kohdistan, kuinka vähän tilaa arvosteluni vievät ja että siteeraan ja referoin kollegiaalisessa hengessä tutkijoita, joita arvostan. Näyttää kuitenkin siltä, että lopulta kyse on vain myrskystä vesilasissa. Löytty näet aloittaa arvostelunsa seuraavan jakson tähän tapaan: ”Huomautukseni Eskelisen asennetta kohtaan ei pidä ymmärtää kirjassa esitetyn kritiikin vastustamiseksi tai puolustuskannalle asettumiseksi, päinvastoin. Eskelisen analyysi on nähdäkseni pääosin pätevää ja tarpeellista, sillä hän nostaa esille olennaisia kysymyksiä esimerkiksi siitä, miten kapeasta näkökulmasta kirjallisuutta on Suomessa usein tulkittu.” Eli loppu hyvin, kaikki hyvin?

Ei sentään, sillä arvostelunsa viimeisessä (neljännessä) jaksossa Löytty palaa ”kysymykseen Raukoilla rajoilla -teoksen tekstilajista.” Seuraavaksi hän ymmärtää väärin yhden lukuohjeistani (kirjallisuushistorian ymmärtämisestä proosakirjallisuuden genrenä) ja sitten kuvaukseni tai vihjeeni yhdestä proosahistoriani käyttämästä esittämisstrategiasta (joita siis on huomattavasti enemmän kuin yksi). Hurskasteltuaan vielä hetkisen tyylivalinnoillani hän aloittaa arvostelunsa ns. loppunousun, jonka käyn seuraavassa läpi kappale kerrallaan.

Löytty kirjoittaa: ”Kirjallisuushistoriasta käsitteen perinteisessä merkityksessä on nimittäin kyse. Ennakko-oletuksiini nähden olinkin hieman pettynyt, sillä vaikka Raukoilla rajoilla kritisoi edeltäjiään ja tarjoaa kiitettävästi niihin korjauksia ja lisäyksiä, se ei itse asiassa ehdota sen syvällisempää remonttia kirjallisuushistorioiden genreen, sen tavoitteisiin ja kokoonpanoon, minkä osoittaa jo kirjallisiin tyylisuuntiin jakautuva sisällysluettelo. Kaanonin idean kyseenalaistamisen sijasta teoksessa tarjotaan uutta versiota kansallisesta kaanonista: Kivi säilyttää asemansa, Kilven arvoa nostetaan, Hans Selo lisätään.”

Kommentti 6. Ehkä minun pitäisi olla tyytyväinen siitä, että Löytyn(kin) mielestä Raukoilla rajoilla kiitettävästi korjaa ja täydentää edeltäjiään. Ehkä olisinkin, jos Löytty olisi kyennyt hahmottamaan edes muutaman niistä muutoksista ja muutosehdotuksista, joita Raukoilla rajoilla kirjallisuushistorian genreen tekee. Osa näistä olisi selvinnyt jo lievetekstistä (”Raukoilla rajoilla ei rakenna kaanonia eikä vastakaanonia”), osa olisi edellyttänyt Löytyltä moniulotteista vertailua edeltäviin kirjallisuushistorioihin (Raukoilla rajoilla rajaa kirjallisuushistorian kielen eikä valtiomuodostelmien ja kansallisuuksien saati anakronististen kansalliseen identiteettiin kohdistuvien odotusten avulla; se kohdistaa huomionsa yhteen kirjallisuuden lajiin eli proosaan) ja vielä osa vertailua pienten ja suurten kielialueiden kirjallisuushistorioiden välillä (Raukoilla rajoilla kyseenalaistaa edellisten ongelmattoman mallintamisen jälkimmäisten avulla).

Kommentti 7. Löytyn hentoinen käsitys kirjallisuudesta, kirjallisuusteoriasta ja kirjallisuushistoriasta löytää kenties kiteytyneimmän ilmaisunsa modernismin ja realismin ymmärtämisessä tyylisuunniksi. Sitä ne eivät ole, ellei näiden kiisteltyjen käsitteiden kaikesta heuristisuudesta ja selitysvoimasta haluta luopua, mikä epäilemättä sopisi monellekin kulttuurintutkijalle. Pelkkä syventyminen proosahistoriani alalukujen otsikoihin koko teoksen lukemisesta puhumattakaan olisi selvittänyt Löytylle, etteivät realismi ja modernismi ole tyylisuuntia proosahistoriassani. Kyse on siis kaksoisvirheestä: Raukoilla rajoilla ei jakaannu edes päälukujen otsikoiden tasolla tyylisuunniksi, ja realismi ja modernismi eivät ole uskottavasti redusoitavissa tyylisuunniksi.

Kommentti 8. Kaanonin ja vastakaanonin rakentelun ja purkamisen sijasta Raukoilla rajoilla seuraa kirjallisen diversiteetin vaiheita ja vaihteluita. Käytän proosahistoriassani sanoja kaanon ja kanonisointi vain osoittamassa tiettyjä kirjallisuushistoriallisia faktoja ja konstellaatiota. Kutsun Ahoa, Canthia, Järnefeltiä ja Pakkalaa kanonisoiduiksi realisteiksi siksi, että he sellaisia ovat (ja myös erottaakseni heidät saman aikakauden ns. kansankirjailijoista, jotka olivat hieman toisenlaisia realisteja). Samalla tavoin viittaan kanonisoituun anhavalais-otavalaiseen modernismiin (eli lähinnä Haavikkoon, Hyryyn, Mereen ja Vartioon). Tällaiset viittaukset eivät rakenna kaanonia eivätkä vastakaanonia – paitsi ehkä sellaisen lukijan mielessä, jossa kirjallisuushistoria (tai jonkin kirjailijan tai teoksen maininta kirjallisuushistoriassa) ja kirjallinen kaanon (tai kanonisointi) ovat toistensa synonyymeja.     
                          
Kommentti 9. Löytyn kirjallisuushistoriallinen tietämättömyys paistaa siinä miten hän kirjoittaa Kivestä ja Kilvestä ja suhteestani näihin kahteen suomalaisen ja suomenkielisen kirjallisuuden klassikkoon. Paljon ei tarvitse 1800-luvun proosakirjallisuudesta tietää, jotta tajuaisi, että Kiven Seitsemälle veljekselle ei niin kielen kuin kompositionkaan tasolla haastajaa löydy. Kiven romaanin klassikkoaseman mureneminen edellyttäisi joko uusia esteettisesti korkeatasoisia ja aikanaan julkaisematta jääneitä tekstilöytöjä esimerkiksi SKS:n arkistoista tai kollektiivista ideologista hurahdusta, jossa kyökkirealismi tai uskonnollisen kirjallisuus nousisivat arvoon arvaamattomaan. Tai ehkä suomenkielisen lähetyskirjallisuuden taso oli 1800-luvulla korkeampi kuin uskalsin kuvitellakaan.

Kommentti 10. Paljon ei tarvitse Kilvestäkään tietää, jotta tajuaisi, ettei Raukoilla rajoilla Kilven arvostusta nosta - eikä edes voisi nostaa, jos olisin sellaista yrittänyt. Alastalon salissa valittiin kriitikkoäänestyksessä parhaaksi suomalaiseksi romaaniksi jo pari vuosikymmentä sitten. Raukoilla rajoilla hahmottaa Kilven antimoderniksi modernistiksi, mikä ei ole erityisen arvostuksen osoitus. Selo on puolestaan vain yksi monista prooshistoriassani käsitellyistä kirjailijoista, joiden ansioita anhavalaisen ”modernismikäsityksen” tirkistysluukusta ei voi havaita.

(jatkuu)

perjantai 20. tammikuuta 2017

124. Älä lyö Löyttyä (osa 1)

Olli Löytty arvioi proosahistoriaani Nuoren Voiman Kritiikki-lehden viimeisimmässä numerossa (Nuoren Voiman kirjakatsaus XV, Syksy 2016, 79–82) otsikolla ”Kirjallisuushistoriaa vahvasti mansplainaten”. Nyt pitäisi vain tietää kuka on Olli Löytty. Tämä johtuu muun muassa siitä, että Kritiikkiin ei näytä tällä kertaa sisältyvän tietoja artikkelien ja kirja-arvostelujen kirjoittajista. Google-haulla löytyy tutkija ja tietokirjoittamisen itsehoito-oppaita tehtaillut aloitteleva esseisti Olli Löytty, jonka väitöskirja on nimeltään Ambomaamme: suomalaisen lähetyskirjallisuuden me ja muut (2006). 

Tämänkaltaisen Olli Löytyn profiiliin viittaavat myös tietyt piirteet hänen kirja-arvostelussaan. Löytty toivoo minulta kollegiaalista ja arvostavaa suhtaututumista erityisesti professori Juhani Niemen teokseen Proosan murros ja Teos-kustantamon sivuilta löytyykin sitaatti, jossa samainen Juhani Niemi on kiittänyt Löytyn esseekokoelmaa Kulttuurin sekakäyttäjät. Löytty tuntuu ihmettelevän proosahistoriassani Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan kohdistuvaa kritiikkiä ja kas kummaa, hänen uusimman, viiden muun tutkijan kanssa kirjoittaman ohuen teoksensa, Kansallisen katveesta: Suomen kirjallisuuden ylirajaisuudesta, on kustantanut juuri SKS. Tutun keskinäisen vaikenemisen ”kulttuurin” äärellä siis ollaan: professorit ja muut hyvin sijoittuneet tutkijat voivat vuosikymmenestä toiseen kirjoittaa millaisia läpiä päähänsä tahansa ja tieteellisistä rimanalituksista vaietaan tai niitä siedetään yhteisen edun, apurahoituksen varmistelun ja kollegiaalisen kyyristelyn nimissä. Kannattaisi muistaa, että kollegiaalisuudella on myös pimeä puolensa, kuten viimeksi Jari Aarnion tapauksessa kävi ilmi.  

Valitettavasti lähetyskirjallisuuteen kohdistuva kulttuurintutkimuksellinen tietämys ei Löytyn tapauksessa (eikä muutenkaan) tarjoa riittäviä valmiuksia kirjallisuudentutkimuksen, kirjallisuushistorian ja kirjallisuusteorian ymmärtämiseen ja arviointiin. Kaiketi tästä syystä monet alan perusasiat näyttävät olevan Löytylle tuntemattomia (jos asian tyytyy sanomaan kvasikollegiaalisen kauniisti). Tämäkin toki sopii hyvin Teoksen sivuilta löytyvään Löytyn kirjailijaprofiiliin. "Olli Löytty (s.1966) on tamperelainen tutkija ja tietokirjailija. Löytty on julkaissut ja toimittanut lukuisia kulttuuria ja kansallista identiteettiä koskevia kirjoituksia ja tutkimuksia. Hän ei harrasta mitään, mutta suhtautuu harrastajan intohimolla kirjoittamiseen." Tällä kertaa Löytyn olisi kuitenkin kannattanut suunnata harrastajan intohimonsa johonkin muuhun kuin Raukoilla rajoilla -teokseeni, joka viis veisaa muun muassa lähetyskirjallisuudesta ja kansallisesta identiteetistä eikä suhtaudu erityisen suvaitsevaisesti paradigmaattisen aseman saavuttaneisiin akateemisiin harrastelijamaisuuksiin suomalaisen ja suomenkielisen kirjallisuuden tutkimuksessa.       

Ensiksi muutama sana lähteiden käytöstä ja roolista kirjallisuushistorioissa – seikka, jonka Löytty olisi voinut selvittää itselleen aivan konkreettisesti katsomalla miten lähteitä on käytetty edeltävissä suomalaisen kirjallisuuden historioissa ja miten ne näissä teksteissä näkyvät. Sen sijaan referee-fantasiansa lumoama Löytty kirjoittaa: ”Jos lukisin tekstiä tieteellisen vertaisarvioijan eli ns. refereen roolissa ja arvioisin sen vakuuttavuutta tutkimukseen perustuvana ja tutkimuksellisia hyveitä noudattavana tekstinä, löytäisin siitä monenmoisesti huomautettavaa. Pläräisin ensimmäisenä kirjan lähdeluettelon ja taivastelisin sen ohuutta. Yleisteoksia sieltä toki löytyy, mutta lähdeluettelon perusteella arvioiden kirjoittaja ei ole perehtynyt alaa koskevaan tutkimukseen, kuten viime vuosikymmeninä tehtyihin väitöskirjoihin.”

Kommentti 1. Jos Löytty todella olisi refereeihanteidensa mittainen, hänen olisi pitänyt löytää liuta väitöskirjoja, jotka minun olisi pitänyt ottaa historiaa kirjoittaessani huomioon tai joista löytyisi argumentaatiotani ja heuristisia konstruktioitani horjuttavia selitysvoimaisia tulkintoja. Tätä Löytty ei kuitenkaan tee eli se siitä fantasiasta. Toisaalta, jos jokin vertaisarvioitu julkaisu käyttäisi lähetyskirjallisuuteen erikoistunutta tutkijaa kirjallisuushistorian arviointiin, niin kyse olisi joko asiantuntijapulasta tai kategoriavirhettä hipovasta huonosta harkinnasta.

Kommentti 2. Toisin kuin edeltäjäni (Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historia ja Yrjö Varpion päätoimittama Suomen kirjallisuushistoria 1-3) olen merkinnyt lähdeluetteloon vain ne teokset, joita olen proosahistoriaani kirjoittaessa hyödyntänyt enkä suinkaan kaikkea tutkimusta, johon olen tutustunut kirjaa tehdessäni. Toisin kuin Löytty uskottelee lähdekirjallisuusluettelossa mainittujen tutkimusten joukossa on myös kymmenkunta viime vuosikymmeninä tehtyä väitöskirjaa, mutta vain ja ainoastaan ne, jotka olennaisesti laajensivat ymmärrystäni ja tietomäärääni suomenkielisestä proosakirjallisuudesta.

Kommentti 3. Mitä aiempiin kirjallisuushistorioihin tulee, niin Varpion päätoimittaman historian kirjallisuus- ja lähdeluettelo on otsikoitu Lähdekirjallisuutta ja lisälukemista, mikä kertoo jo sen, että suuri osa luetteloon kasatuista teoksista on lähinnä tyydyttämässä lukijoiden lisätiedon tarvetta eivätkä ne näy kirjallisuushistorian tekstissä mitenkään. Samoin on Laitisen kirjallisuushistorian laita. Sen kirjallisuusluettelosta löytyy mm. Eskelisen ja Lehtolan Jälkisanat, johon ei tekstissä viitata (eikä se näy siinä muutenkaan). Laitisen kirjallisuusluettelon johdanto selvittää miksi näin on – ja millä perusteella kirjallisuusluettelo on laadittu: ”Seuraavassa kirjallisuusluettelossa on annettu vain tärkeimmät teokset, aluksi aihe- ja aakkosjärjestyksessä, Helsingin romantiikasta alkaen alalukujen mukaan ryhmiteltynä. Mukana on myös sellaisia tutkielmia, joiden tietoja tekstissä on erityisesti käytetty tai jotka avaavat aiheeseensa epätavallisia näköaloja.” (Laitinen 1997, 606) Laitinen ei liioin mitenkään erottele listaamastaan kirjallisuudentutkimusmassasta tutkielmia, joita ”tekstissä on erityisesti käytetty”, ja kun johdannon toisessa kappaleessa vielä kerrotaan mistä haku- ja muista teoksista löytyvät ”täydellisemmät kirjallisuusluettelot”, käy selväksi, että myös Laitisen kokoama lista suomalaisesta kirjallisuudentutkimuksesta olisi voinut olla nimeltään Lähdekirjallisuutta ja lisälukemista. 2010-luvun perspektiivistä tällainen näyttää vain huonolta vaihtoehdolta googlaamiselle.  

Toivottavasti seuraavat määrälliset suhteet valaisevat esimerkinomaisesti ”lähteiden ”näkyvyyttä kirjallisuushistorioissa: Laitinen on kirjoittanut yli 600-sivuisesta teoksestaan noin 510 sivua (Suomen kirjallisuuden historian noin 90-sivuisen kansanrunoutta käsittelevän jakson ovat kirjoittaneet Satu Apo ja Gun Herranen) ja siitä noin kolmannes (170 sivua) käsittelee aikaa sotavuosista 1990-luvun puoliväliin. Tältä jaksolta Laitisen tekstistä löytyy hieman yli 20, useimmiten vain muutaman sanan mittaista, eksplisiittistä viittausta noin 20 tutkijaan. Näiden lainausten ja viittausten yhteenlaskettu pituus on noin yksi sivu eli peräti 0,6 % koko jakson pituudesta. Laitisen kirjallisuusluettelo tälle ajanjaksolle on puolestaan yhdeksän sivun mittainen ja luettelee liki 300 kirjaa tai artikkelia. Go figure. Vastaus on kuitenkin ilmiselvä niille, jotka tuntevat kirjallisuushistoriagenren tai ovat koskaan käytännössä sen kirjoittamista kokeilleet. Kirjallisuudentutkimuksessa, kuten missä tahansa tutkimuksessa, lähteiden näkyvyys ja kriittinen läpikäynti on ehdoton välttämättömyys kun taas kirjallisuushistoriat ovat luonteeltaan yleisesityksiä, jotka jo käytännön syistä toimivat toisilla säännöillä (ne, jotka eivät tätä ymmärrä, voisivat kokeilla esimerkiksi 20 väitöskirjan syntetisoimista ja tiivistämistä yhteen kappaleeseen tai sivuun.) Löytyn näennäiskritiikistä voi päätellä ainakin sen, etten aivan turhaan kirjoittanut teokseni lyhyen johdannon lopuksi: ”Kannattaakin muistaa, että myös kirjallisuushistoria on proosakirjallisuuden lajityyppi.”                                     

Kommentti 4.  Koska en lähtenyt kirjoittamaan pastissia aikaisemmista kirjallisuushistorioista ja niiden suorittamista kanonisoinneista (vaan keskityin proosakirjallisuuden monimuotoisuuden kehittymiseen) – enkä liioin jaa kotimaisen kirjallisuuden tutkimuksessa vielä viime vuosikymmenilläkin yllättävän yleisiä kestämättömälle teoriapohjalle rakennettuja kotikutoisia käsityksiä mm. modernismista, avantgardesta ja postmodernismista, päädyin erittäin usein sellaisten tutkimusaiheiden ja -kysymysten äärelle, joista turhaan toivoin löytäväni kunnollista, vähintään väitöskirjatasoista tutkimusta.  Tämä taas johtuu kotimaisen kirjallisuudentutkimuksen voimakkaasta keskittymisestä jo kanonisoituihin kirjailijoihin, teoksiin ja kirjallisiin virtauksiin. Pelkän valtavirtakirjallisuuden konsensushakuinen tutkija ja historioitsija ei tällaisiin ongelmiin tietenkään törmää ja jättää ilomielin vaikeat tekstit ja katvealueet tutkimatta. 

Kommentti 5. Löytyllä tuntuu olevan taipumus tehdä hätäisiä ja hivenen projektiivisia päätelmiä riittämättömän tiedon varassa, olipa kyseessä sitten proosahistoriani lähdeluettelon laajuus tai sisällysluettelo, jonka hän väittää olevan "tyylisuuntiin jakautuva." Teokseni lukeneelle maallikollekin pitäisi olla selvää, että en hahmota realismia ja modernismia tyylisuunniksi. Nationalismi ei ymmärtääkseni ole tyylisuunta vaikka toivoisinkin sen menevän pian pois muodista, ja sisällysluetteloni kolme muuta otsaketta (1 Lähtökohtia, 2 Esihistoria, ja 6 Modernismin jälkeen) taipuvat tyylisuunniksi vieläkin huonommin.     

(jatkuu)             

perjantai 13. tammikuuta 2017

123. Unohtamisesta (osa 1)

Tervetuloa blogini toiselle tuotantokaudelle, jolla postausten määrä vähenee siten, että julkaisen niitä vähintään yhden ja enintään kolme viikossa. Vaikka mieli tekisi, en aloita metakritiikillä, vaan keskityn tällä kertaa unohtamiseen ja unohdettuihin tai sellaisiksi otaksuttuihin kirjailijoihin. Taustalla resonoi ajatus kaanonien ja vastakaanonien suhteesta diversiteettiin (johon palaan tarkemmin myöhemmin) samoin kuin proosahistoriani arvosteluissa siellä täällä esitetty oletus, että Raukoilla rajoilla rakentaisi jonkinlaista vastakaanonia muun muassa unohdettujen kirjailijoiden ja kirjojen varaan.

Suomenkielisessä Wikipediassa kategoriaan suomalaiset kirjailijat sisältyy artikkeli yli 2400 suomalaisesta kirjailijasta. On varsin todennäköistä, että suuri osa heistä on tuntemattomia valtaosalle kirjallisuuden harrastajista ja tutkijoista. Tästä huolimatta voidaan kysyä, ovatko nämä enimmäkseen tuntemattomat kirjailijat myös unohdettuja. Sama kysymys voidaan kohdistaa myös paikallisesti tai alueellisesti tunnetuihin kirjailijoihin (joiden tietoja on tallentunut monenlaisiin matrikkeleihin ja tietokantoihin), "sivutoimisiin" kirjailijoihin (jotka ovat saattaneet toimia pidempään ja aktiivisemmin jollakin toiselle alalla kuten vaikkapa kuva- ja performanssitaiteilijoina tunnetut Meri kiipeilee -teoksen tekijät Alpo Jaakola ja Ilkka-Juhani Takalo-Eskola) ja pienehköjen kirjallisten ryhmien tai yhteisöjen jäseniin (tällainen on esimerkiksi Manuscript´63 -ryhmän perustajajäsen Erkki Wessman, joka tunnetaan tai tunnettiin paremmin työstään journalistina ja tv-käsikirjoittajana).      

Lisää käytännöllisiä hankaluuksia piirtyy näkyviin, jos näiden mahdollisesti unohdettujen kirjailijoiden tuotannosta lähtee tai lähtisi etsimään unohdettuja ”merkkiteoksia.” Jos 2400 Wikipedia-julkisuudesta nauttivasta kirjailijasta puolet olisi prosaisteja, ja historioitsija lukisi kultakin heistä keskimäärin kolme teosta, joiden keskimääräinen laajuus olisi 200 sivua, niin luettavaa kertyisi yhteensä 720 000 sivua. Jos historioitsija lukisi yhden teoksen joka päivä, niin pelkästään materiaalin läpikäymiseen kuluisi noin vuosikymmen. Todennäköisesti varsin moni tuohon 1200 hengen ryhmään kuuluva kirjailija on julkaissut yli kolme teosta, joten heidän kohdallaan pitäisi lukea joko koko tuotanto tai siitä jokseenkin sattumanvaraisesti valitut teokset (edellinen vaihtoehto saattaisi helposti kaksin- tai kolminkertaistaa luku-urakan keston). Yksi omakohtainen esimerkki: luin proosahistoriaani varten Valter Juvan salanimellä Heikki Kenttä kirjoittaman romaanin Maahengen salaisuus: tohtori salapoliisina (1915) ja kyllästyin siihen niin perusteellisesti, että jätin lukematta Juvan samalla salanimellä kirjoittaman ilmeisesti huomattavasti mielenkiintoisemman prooosateoksen Valkoinen kameeli ja muita kertomuksia itämailta (1916), jonka Ilkka Malmberg mainitsi viimeiseksi jääneessä lehtiartikkelissaan (”Luvattu lehmä”, HS Kuukausiliite 1/2017, 36–40).

Osittain tällaiset ongelmat ja sattumukset johtuvat siitä, että kirjoja koskeva metadata on puutteellista, virheellistä, epäjohdonmukaista tai sitä ei ole lainkaan. Saatavilla olevan metadatan painottuminen teosten lajeihin ja aihealueisiin ei lisäksi paljon auta, jos pyrkisi jäljittämään esimerkiksi suomenkielisen proosakirjallisuuden ensimmäistä epäluotettavaa kertojaa, metalepsista tai tajunnanvirtaromaania.  

Unohdettujen kirjailijoiden ja kirjojen skaala on laaja. Yhteen ääripäähän kuuluvat ite-kirjailijat ja heidän omakustanteensa, jotka muodostavat jokseenkin täysin tutkimattoman alueen. Toisessa ääripäässä ovat sellaiset unohduksiin vaipuneet kirjailijat, jotka ovat aikanaan löytäneet tiensä kirjallisuushistoriaan, mutta joita ei ole sisällytetty myöhempiin kirjallisuushistorioihin. Yksi tällainen kirjailija on K.A. Järvi, jonka romaani Loinen kuuluu proosahistoriani oheislukemistoon. O.A. Kallion Uudempi suomalainen kirjallisuus (1911–1912) käsittelee Järven tuotantoa runsaan sivun verran ja huipentaa katsauksensa näin: ”Kaikissa näissä kertomuksissa on Järvi ryhtynyt sangen mielenkiintoisiin ja uutukaisiin aiheihin, mutta ei ole jaksanut niitä taiteellisesti yhtä mielenkiintoisella tavalla käsitellä. — Ansiokkaimpia lienevät lopultakin toistaiseksi hänen pohjoiskarjalaiset takalistokuvauksensa Opettaja (1907) ja varsinkin Loinen (1908), Järven tähänastisista teoksista epäilemättä merkittävin. Edellisessä tuntuu päähenkilö, valistus- ja perustus-laillisintoinen opettaja Hannes Kauppi, pitäjänsä kaikki kaikessa, vielä kovin ihannoidulta ja teennäiseltä, mutta jälkimäisessä on sensijaan köyhä, hädissään näpistelevä Lois-Pietu ja hänen alkuperäinen maalainen ympäristönsä kuvattu erinomaisen elävästi ja todentajuisesti.” (O.A. Kallio: Uudempi suomalainen kirjallisuus II, 155. WSOY, 1912)  

Pienempään, mutta kenties vielä mielenkiintoisempaan ryhmään kuuluvat kirjailijat, jotka ovat vaarassa unohtua. Heidät mainitaan ohimennen jossakin viimeaikaisessa kirjallisuushistoriassa, mutta tavalla, joka viittaa historioitsijan puutteelliseen kompetenssiin. Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historian neljänteen uusittuun painokseen sisältyvä lyhyt kuvaus Iikka Vuotilasta ja Ari Koskisesta on juuri tällainen tahaton vihje: ”Iikka Vuotilan (1933–1975) ja Ari Koskisen (s.1939) tyylitellyissä romaaneissa yhdistyvät yhteiskuntakriittinen näkemys ja kokeileva ote.” (Laitinen 1997, 585) Vihjeen ymmärtämiseen riittää tieto siitä, että jos mikään, niin kokeellinen kirjallisuus oli Kai Laitiselle inhimillisesti vierasta.  

(jatkuu)