111. Jalon kansan parhaat kustantajat 2

(jatkoa eiliseen postaukseen)

”Aleksis Kiven omaisten asianajaja Mikko Erich ihmetteli oikeutetusti sitä, että seuran johtokunta tuntui vielä 1926 olevan kokonaan tietämätön tekijänoikeuslaista, vaikka Setälä oli seuran tärkeä jäsen ja tekijänoikeusasia oli juuri 1926 vahvasti julkisuudessa esille uuden lain ansiosta. Seurassa todettiin vaisusti, ettei Setälä koskaan ollut kuulunut seuran esimiehiin ja johtokuntaan ja nolot tosiasiat tunnustettiin. Tunkelon mukaan viimeistään1890-luvun loppupuolella Kiven Valittujen teosten uudesta painoksesta päätettäessä seuran sihteerin F.W. Rothstenin olisi pitänyt tarkastaa, oliko Kiven perikunnan kanssa sovittu tekijänoikeuksista. Tunkelo arveli, että ’tottumus’ oli estänyt valkohapsista ’kunnon ukkoa’ hoitamasta näinkin tärkeää asiaa. Samainen tottumus oli sittemmin periytynyt myös Rothstenin seuraajille.

   Seurassa tiedettiin eräiden Kiven sukulaisten ahdingosta, ja kirjailijan veljille Juhani (Johan) Stenvallille ja Albert Stenvallille maksettiin näiden viimeisinä elinvuosina 1900-luvun alussa pientä vuosieläkettä. Lisäksi seura avusti Juhanin naimatonta nurmijärveläistä tytärtä Hanna (Johanna) Stenvallia 1907–1926 kustantamalla tämän asumisen ja polttopuut. Kiven jälkeläisten edustajat katsoivat näiden avustusten johtuneen seuran toimihenkilöiden huonosta omastatunnosta ja osoittavan, ettei seura ollut suinkaan toiminut hyvässä uskossa. Tietoista tekijänoikeuslakien rikkomista vain hyviteltiin satunnaisilla avustuksilla. (…)

   Lukuisten istuntojen, melkoisen suunpieksännän ja monenlaisten korvauslaskelmien jälkeen Helsingin raastuvanoikeus katsoi heinäkuussa 1927 SKS:n rikkoneen runoilija Aleksis Stenvall-Kiven oikeuksia työnsä tuotteisiin. Näin ollen seura oli korvausvelvollinen Aleksis Stenvallin oikeudenomistajille. Korvaussumman laskeminen oli jo pelkästään maailmansodan aikana vallinneen valtaisan inflaation johdosta niin hankalaa, että oikeus myönsi käyttäneensä vapaata harkintaa ja päätyneensä pyöreään 100 000 markkaan. Lisäksi seura velvoitettiin korvaamaan omaisille muilta kustantajilta erilaisista Kiven kustannusoikeuksista saatu 34 600 markkaa.  Seurassa tyydyttiin tuomioon ja päätettiin olla valittamatta tuomiosta varsinkin kun korvaussumma oli lähellä sitä, jonka SKS oli jo ennen oikeudenkäyntiä valmis maksamaan. (…)

   Seura selvisi suurta julkisuutta herättäneestä oikeudenkäynnistä lopulta varsin hyvin. Alussa näytti paljon pahemmalta, mutta osa julkisuudesta kääntyi jopa seuran eduksi. Sanomalehtikirjoitusten sävy muuttui neutraalimmaksi ja seuran monia hankkeita ja pyrkimyksiä esiteltiin positiivisessa valossa. Kiven perillisten valtavia korvausvaatimuksia pidettiin myös jonkinlaisena onnenongintana. Suomen Kirjailijaliitto antoi oikeudenkäynnin kestäessä julkisen lausunnon, jossa pidettiin Kiven perillisten vaatimuksia ja syytöksiä kohtuuttomina ja hämmästyttävinä. Kirjailijaliitto piti täysin selvänä, että suomalaisen kansan valistunut yleinen mielipide asettui asiassa verrattoman suuriarvoista ja pyyteetöntä työtä tehneen seuran puolelle.”

(Kai Häggman: Sanojen talossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1890-luvulta talvisotaan. SKS, 2012, 345-347, 350-351)

110. Jalon kansan parhaat kustantajat

”SKS:n johtokunnan painajainen alkoi aamulla 24. lokakuuta 1926, jolloin Uusi Suomi, Helsingin Sanomat ja Hufvudstadsbladet syyttivät laajoissa ja sensaationhakuisissa artikkeleissa seuraa laittomuuksista ja moraalittomuudesta. Seura ei koskaan aiemmin tai myöhemmin ole saanut osakseen niin aggressiivista julkista ryöpytystä kuin tuona päivänä. Lehtien mukaan Aleksis Kiven omaiset elivät köyhyydessä samaan aikaan, kun SKS oli rikastunut pitämällä vuosikymmeniä laittomasti hallussaan Kiven tekijänoikeuksia. Syytösten ja artikkeleiden takana oli Suomen Kirjakauppa -lehden päätoimittaja ja Akateemisen Kirjakaupan myymäläpäällikkö A.W. Stenberg. Hän oli muutamaa viikkoa aiemmin käynyt kahdesti kyselemässä seuran kustannusvaraston hoitajalta Mathilda Bohmilta todisteita siitä, että seuralla todella oli oikeus kustantaa Aleksis Kiven teoksia.

   Kun dokumentteja ei löytynyt, Stenberg päätti tehdä asiasta julkisen. Mielenkiinto Kiven varattomia sukulaisia kohtaan oli kirjailijan suosion myötä kasvanut, ja sanomalehdissä oli jo aiemmin julkaistu juttuja eri puolilta Suomea löydetyistä Kiven sukulaisista, jotka eivät olleet millään lailla hyötyneet Kiven teosten julkaisemis-, esittämis-, käännös- ja filmioikeuksista. Stenberg tunsi Aleksis Kiven Albert-veljen tyttären, 70-vuotiaan Agnes Vidingin, ja toimi jutun alussa luku- ja kirjoitustaidottoman vanhuksen etujen valvojana. Stenberg teki sukuselvityksiä, etsi käsiinsä oikeuksistaan tietämättömiä Kiven sukulaisia sekä ryhtyi näiden edusmiehenä vaatimaan seuralta vahingonkorvauksia.

   Stenberg vetosi vuonna 1880 säädettyyn asetukseen kirjailijan ja taiteilijan oikeudesta työnsä tuotteisiin. Asetuksen ensimmäisen pykälän mukaan kirjailijalla oli ’yksinomainen ulosanto-oikeus’ kirjatuotteeseensa ellei asiasta oltu muuten kirjallisesti sovittu. Ulosanto-oikeus siirtyi kirjailijan kuoleman jälkeen hänen perillisilleen ja oli voimassa 50 vuotta. SKS:n kannalta merkityksellistä oli se, että laki koski myös ennen sen säätämisvuotta ilmestyneiden teosten mahdollisia uusia painoksia. Stenbergin käsityksen mukaan seura oli vuosikymmenien ajan syyllistynyt Kiven teosten laittomaan jälkipainantaan ja kaiken kukkuraksi kaupannut ’itseottamiaan’ oikeuksia muille kustantajille sekä filmiyhtiöille. Suomen kansalla oli oikeus tietää, kuinka maan suurimman kirjailijan muistoa ja oikeuksia SKS:ssa oikeastaan kunnioitettiin. Stenbergin mukaan asioiden tila oli jopa maamme kunnialle arkaluontoinen. 

   Stenberg tunsi entuudestaan Kiven sukulaisia ja oli tietoinen tekijänoikeuslainsäädännöstä. Kirjakauppiaana hän oli myös selvillä Aleksis Kiven teosten koko ajan kasvavasta suosiosta. Hän ilmoitti lehtijutuissaan haluavansa auttaa köyhiä ja oikeuksistaan tietämättömiä ihmisiä, mutta mahdollisesti taustalla oli myös toive henkilökohtaisesta taloudellisesta hyödystä. Stenberg nimittäin pyysi ensi vaiheessa Kiven perillisille lähes puolen miljoonan markan vahingonkorvauksia, joita myöhemmässä oikeudenkäynnissä todistaneet kirja-alan ammattilaiset pitivät selvästi ylimitoitettuina.

   Kiven teosten 50 vuoden suoja-aika oli mennyt umpeen 1922, joten Stenberg ei ollut kilpailevien kustantajien asialla. Kysymys Aleksis Kiven tekijänoikeuksista oli kuitenkin monella tapaa ajankohtainen. Oikeudenkäynnin aikana viitattiin useaan otteeseen siihen, että Osakeyhtiö Suomen Filmikuvaamo (myöh. Suomi-Filmi) oli 1921 ostanut seuralta 15000 markalla filmioikeudet Kiven keskeisiin teoksiin. Kauppa tehtiin kiireessä, sillä filmiyhtiön saamien tietojen mukaan myös eräs saksalainen elokuvayhtiö oli kiinnostunut ainakin Seitsemän veljeksen filmatisoinnista. Elokuvanteko viivästyi eikä yhtiö maksanut sovittua summaa ajallaan seuralle. SKS:n juristi Arvo Linturi sai karhuttua Suomi-Filmiltä 8000 markkaa syksyllä 1925, kun suoja-aikakin oli jo päättynyt. Kaikesta päätellen tämä näkyvästi esille tullut riita oli yksi heräte siihen, että kysymys Aleksis Kiven tekijänoikeuksista ylipäätään nousi esille.

   Seuran johtokunta kokoontui pian lehtijuttujen jälkeen ja tunnusti mukisematta tärkeimmän. Seura oli todellakin tullut rikkoneeksi tekijänoikeuslakia, ja sillä oli sekä moraalinen että juridinen velvollisuus korvata aiheuttamansa vahingot sekä huolehtia Aleksis Kiven köyhistä sukulaisista. Seuran sihteeri E.A. Tunkelo teki asiasta nopean selvityksen, jossa hän joutui toteamaan, että seuran toimihenkilöt olivat joko olleet tietämättömiä tekijänoikeuslaista tai eläneet siinä uskossa, että kustannusoikeuksista oli muuten sovittu. Seurassa vallitsi ’perinnäiskäsitys’ SKS:sta Kiven kustannusoikeuksien haltijana, ja tämä käsitys oli siirtynyt sukupolvelta toiselle sekä vallinnut myös muiden kustantajien keskuudessa.

   Perinnäiskäsityksen juuret olivat Tunkelon mukaan seuran 1866 tekemässä linjauksessa, jonka mukaan ’seura aina pitää ikuisena omaisuutenaan ne kirjat, mitkä se on joko teettänyt tai valmiina käsikirjoituksena ostanut’.” 

(Kai Häggman: Sanojen talossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1890-luvulta talvisotaan. SKS, 2012, 342–344)

 (jatkuu)

109. Kustantamisen tähtihetkiä 6: aitoa ja alkuperäistä piratismia

”Setälä viittasi samalla siihen epäkohtaan, että Suomi ei edelleenkään kuulunut ’Bernin liittoon’ eli 1886 tehtyyn kansainväliseen sopimukseen kirjallisten ja taiteellisten teosten tekijänoikeuksien suojaamisesta. Setälän mukaan koko tekijänoikeuslaki oli säädetty Bernin sopimukseen liittymistä silmällä pitäen. Kansainvälisten tekijänoikeuksien tunnustaminen oli Setälälle ja asiaa ajaneille suomalaisille kirjailijoille ennen muuta kunniakysymys. Sivistysvaltio ei yksinkertaisesti voinut pysytellä sopimuksen ulkopuolella. 

   Ruotsi oli sikäläisten kustantajien vastustuksesta huolimatta liittynyt jo 1904 Bernin sopimukseen, ja ruotsalaiset kirjallisuuspiirit jaksoivat päivitellä ’puolibarbaarisen’ Suomen pysyttelemistä liiton ulkopuolella. Bernin sopimuksen allekirjoittaminen oli tästä syystä erityisen tärkeää suomenruotsalaiselle kulttuuriväelle. Ruotsinkielinen kirjailijaliiton (Finlands Svenska Författareförening) puheenjohtaja professori Gunnar Castrén sijoitti Suomen 1926 paikalleen. Haitin ja Liberian kaltaiset ’korkeammat neekerivaltiot’ olivat allekirjoittaneet Bernin sopimuksen, mutta Suomi oli tässä suhteessa ’alempien neekerivaltioiden’ tasolla. Jopa bolsevistinen Neuvostovenäjä oli tekijänoikeusasiassa Suomea valveutuneempi! (…) Kustannusyhdistys oli jo 1920 tekijänoikeuslain valmistelun yhteydessä antanut lausunnon, jossa ennakoitiin suomennoskirjallisuuden (ja etenkin suomennetun tietokirjallisuuden) Bernin sopimukseen liittymisen myötä kallistuvan ja harventuvan. Samalla myönnettiin epäsuorasti, että tietokirjallisuuden puolella tekijänoikeuskorvaukset ulkomaisille tekijöille olivat harvinaisia. Ulkomaisten valokuvien tekijänoikeuksien suojaa kustannusyhdistys (so. aikakauslehtikustantajat WSOY, Otava ja Karisto) vastusti kategorisesti. Kuvalehdet tarvitsivat viikoittaiset kuvansa, eikä valokuvia mielletty tekijänoikeuksien piiriin kuuluvaksi taiteeksi. Toisaalta kustannusyhdistys vakuutti ironiseen sävyyn, ettei suomalaisten kirjailijoiden tarvinnut pelätä oman tuotantonsa laitonta julkaisemista ulkomailla. (…)

   E.N. Setälän, Juhani Ahon ja Gunnar Castrénin kaltaiset kulttuurivaikuttajat saivat kustantajat vähitellen vakuuttuneiksi siitä, ettei kansainvälisten tekijänoikeuksien tunnustamiselle ollut vaihtoehtoja. Suomen ulko- ja kulttuuripoliittinen uskottavuus oli kustantajien etuja tärkeämpää. Ulkoministeriö pyysi (…) 1927 Suomen Kustannusyhdistykseltä uutta lausuntoa Bernin sopimukseen liittymisestä. Kustantajat totesivat lausuntonsa happamassa johdannossa, että liittyminen sopimukseen toi ’Suomelle melkoisia aineellisia uhrauksia’ eikä paljoakaan hyödyttänyt kotimaisia kirjailijoita ja taiteilijoita. Kustantajat kertoivat ’yleensä’ maksaneensa ulkomaisille kirjailijoille tekijänpalkkioita, mutta kun palkkioiden maksaminen ei ollut pakollista, olivat korvaukset olleet vähäisiä. Kustannusyhdistys myönsi näiden epäilyjen jälkeen, että se ei kuitenkaan vastustanut Bernin sopimukseen liittymistä; ’Suomi ei tietenkään voi olla sitä tekemättä, kun se kerran tahtoo lukeutua kulttuurivaltioihin’.

   Bernin sopimus jätti yksittäiselle valtiolle paljon liikkumatilaa. Yksittäinen valtio saattoi soveltaa alkuperäisen sopimuksen, lisäsopimusten ja täydennysten (1886, 1896, 1904, 1908, 1914) eri kohtia mielensä mukaan (…) Suomen Kustannusyhdistys suositteli ulkoministeriölle, että Suomi allekirjoittaisi suomennoskirjallisuuden kohdalla alkuperäisen vuoden 1886 sopimuksen artiklat. Tämän alkuperäisen artiklan nojalla kaikki ennen Bernin sopimukseen liittymistä (Suomen tapauksessa 1928) tehdyt käännökset olivat edelleen ilman tekijän lupaa vapaasti julkaistavissa. Kustantajat perustelivat lakiteknistä kikkailua oikeudella ja kohtuudella. Kustantajien omaisuudesta merkittävä osa oli vanhoissa suomennoksissa, ja Bernin sopimuksen uusimman version allekirjoituksella olisi yhdellä kynänliikkeellä pyyhkäisty näistä suurista omaisuuksista ’miltei kaikki arvo’. 

   Ulkoministeriö otti kustantajien toiveet huomioon, ja ennen vuotta 1928 suomennetuista teoksista ei edelleenkään tarvinnut maksaa tekijälle korvauksia. Kysymys ei ollut aivan pienistä summista, sillä kustantajat kierrättivät vielä 1940-luvulla erilaisissa halpasarjoissaan vuosisadan alkupuolella suomennettua Ruckin, Curwoodin ja Conan Doylen tapaista viihdekirjallisuutta.”

(Kai Häggman: Paras tawara maailmassa. Suomalainen kustannustoiminta 1800-luvulta 2000-luvulle. Otava 2008, 367–370)