136. Älä lyö Löyttyä, osa 6

(jatkoa postauksiin nro 124-126 ja 131-132)

Löytty kuvittelee ja väittää, että tapa tai strategia, jolla oion edeltäjieni ja tutkijakollegoideni mielestäni virheellisiä käsityksiä, ”suorastaan edellyttää vihollisia.”

Kommentti 23. Löytyltä jää huomaamatta, että käsittelen monia kirjailijoita ja historiallisia konstellaatioita ja konfiguraatioita, jotka ovat jääneet edeltäjiltäni ja kollegoiltani huomaamatta ja hahmottamatta. Löytyn viholliskuvaprojektioon sovitettuna tämä tarkoittaa sitä, että suurimman osan kirjastani kuljen ei-kenenkään-maalla kohtaamatta ainoatakaan ”vihollista”.

Löytty huipentaa vihollisjeremiadinsa hupaisaan hyperbolaan: ”Valitettavasti vihollinen saa myös kasvot aina silloin, kun Eskelinen mainitsee nimeltä tutkijakollegoitaan. Niinpä erään yhä virassa olevan professorin – jätän nimen mainitsematta – esittämät väitteet 'edustavat juuri sitä vastenmielistä tutkimuksellista perinnettä, joka arvovaltaisten instituution edustajien suulla pitää yllä liioittelevaa, harhaista ja epätarkkaa kuvaa suomalaisesta kirjallisuudesta ja sen historiasta.” (Olli Löytty: ”Kirjallisuushistoriaa vahvasti mansplainaten”. Kritiikki XV [Syksy 2016], 80)

Kommenti 24. Löytty siteeraa tässäkin minua asiayhteydestä irrallaan eli tyypilliseen tapaansa. Tässä pitkä virke kokonaisuudessaan: ”Lyytikäisen maallikkoyleisölle suunnatut katteettomat väitteet voivat tuntua harmittomilta, mutta ne edustavat juuri sitä vastenmielistä perinnettä, joka arvovaltaisten instituution edustajien suulla pitää yllä liioittelevaa, harhaista ja epätarkkaa kuvaa suomalaisesta kirjallisuudesta ja sen historiasta.” (Raukoilla rajoilla, 194) Löytyn siteeraamassa kohdassa kritiikin kohteena ovat siis professori Pirjo Lyytikäisen maallikkoyleisölle suunnatut L. Onervan Mirdja-romaania koskevat väitteet. Mirdja-luentaani liittyvä lyhyehkö Lyytikäis-kommentti on luettavissa tämän postauksen p.s.-osuudesta. Siihen sisältyy myös suosikki-idiomini, ”hajoava muoto”, tutkijan muotopuhtaan avuttomuuden kavaltava suomalaisen korvikenarratologian klassikko.    

Kommentti 25. Löytyn mukaan ”vihollinen saa myös kasvot aina silloin, kun Eskelinen mainitsee nimeltä tutkijakollegoitaan.” Katsotaanpa, tässä muutama sitaatti: ”Kirjallisuudentutkijana on helppo olla samaa mieltä kuin Kai Laitinen (...)” (Raukoilla rajoilla, 11); ”Nummi vertailee Ahon syntaksia tajunnanvirtakirjallisuuden klassikkoteoksen, Edouard Dujardinin romaanin Les lauriers sont coupés (1887), syntaksiin ja toteaa lopulta sen mikä on jo kertalukemalla itsestään selvää (...)” (Raukoilla rajoilla, 154); ”H.K. Riikosen tulkinta romaanista köyhän miehen Odysseuksena on osuva (...)” (Raukoilla rajoilla, 458); ”Saresma ja hänen siteeraamansa tutkijat ehdottavat monia uskottavia ja yhdessä vaikuttavia syitä suomalaisen lukemisen realismiin tai realistisuuteen painottuville arvostuksille.” (Raukoilla rajoilla, 583)         

Kommentti 26. On mielenkiintoista, että Löytty ei uskaltaudu mainitsemaan Lyytikäisen nimeä. En tiedä, onko syynä Lyytikäisen vaikutus- ja rahoitusvallan tai persoonallisuuden pelko, mielistely vai jokin muu alhainen motiivi, mutta Löytyn koominen korrektius (asiayhteyden piilottamiseen ja väärentämiseen yhdistettynä) herättää paitsi huomiota myös ikäviä kysymyksiä ja vielä ikävämpiä vastausvaihtoehtoja. 

… (spekulatiivinen jakso poistettu ja siirretty toiseen kirjoitukseen)...

”Yksittäisistä romaaneista esitetyt luonnehdinnat ovat kuitenkin useimmiten osuvia ja oivaltavia, mutta niiden esitystyylissä häiritsee arvoarvostelmien ehdottomuus. (…) Ilahduin esimerkiksi Teuvo Pakkalan arvon nostamisesta, osasihan tämä yhdistää 'sisäisen ja ulkoisen todellisuuden paremmin kuin edeltäjänsä tai aikalaisensa'.” (Löytty, 81)

Kommentti 27. Arvoarvostelmien ajoittainen ”ehdottomuus” ei näytä Löyttyä kuitenkaan häiritsevän silloin kun hän sattuu olemaan arvostelmasta samaa mieltä.  

Palaan vielä lopuksi Löytyn kompurointiin suomenkielisyyteen ja suomalaisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Monien Löytyn ristiriitaisten kommenttien takaa pilkottaa hänen orastava kiinnostuksensa transnationalistiseen (ylirajaiseen) ajatteluun, joka pyrkii kyseenalaistamaan kansallisten ja nationalististen lähtökohtien ensisijaisuutta kirjallisuudentutkimuksessa ja -historiassa. Pahaksi onneksi tämä on jo tehty ja kenties vielä pahemmaksi onneksi pelkällä ideologisella transnationaalisuudella ei pitkälle päästä kirjallisuushistoriassa ja kirjallisuudentutkimuksessa, koska vaarana on jäädä helposti tai kätevästi jumiin, kiertämään tutkimusresursseja tuhlaten kehää ”kansalliseksi” suotta oletetun kirjallisuuden ympärille – vaikkapa tähän tapaan:

”Tekstissä ilmenevän jännitteisen dynamiikan avulla voi kuvata myös yleisemmin kirjallisuudentutkimuksen näkökulmia kirjallisuuden ja kansallisen väliseen suhteeseen, mikä ilmenee myös tämän kirjan kysymyksenasetteluissa. Kirjamme on osa kirjallisuuden ja kansakunnan välisistä kytköksistä käydyn neuvottelun pitkää jatkumoa, joka ei edelleenkään ole menettänyt ajankohtaisuuttaan. Tavoitteemme on etsiä ja esitellä tapoja irtautua suomalaisen kirjallisuuden kansallisesta tulkintakehyksestä, eli hahmotella keinoja kansalliset rajaukset kyseenalaistavan – ylirajaisen – kirjallisuudentutkimuksen tekemiseen. Samalla jo kansallisen sisältyminen kirjamme nimeen, Kansallisen katveesta – Suomen kirjallisuuden ylirajaisuudesta, paljastaa, että kansallinen on väistämättä elimellinen osa myös meidän lähestymistapaamme. Laurilan tavoin olemme kansallisessa kiinni sitä kyseenalaistaessammekin.” (Heidi Grönstrand, Ralf Kauranen, Olli Löytty, Kukku Melkas, Hanna-Leena Nissilä & Mikko Pollari: ”Johdanto.” Teoksessa Kansallisen katveessa – Suomen kirjallisuuden ylirajaisuudesta. SKS, 2016, 9)

Täytyy kuitenkin myöntää, että Löytyllä on hetkensä. Ehkä suurimman vaikutuksen minuun tekee Löytyn nöyristelevä epärehellisyys. Hänen täytyy väittää suomenkielisen proosan historiaani suomalaisen kirjallisuuden historiaksi, jotta voisi oman keppihevosensa selästä osoittaa ainoaa (itselleen) sallittua eli transnationalistista pakoreittiä muka-nationalistisesta kirjallisuushistoriasta. Tässä Löytty näyttäytyy ironiattomana oulipolaisen vitsin todentumana eli rottana, joka rakentaa itselleen käsitteellisen vankilan ja yrittää sitten avuttomasti vapauttaa itsensä sieltä. Toisin sanoen yksi monista eroistamme on siinä, että minua (sekä tutkijana että kirjailijana)  kiinnostaa kieli ilmaisullisena systeeminä ja kirjallisuus yleisinhimillisenä toimintana ja Löyttyä spekulatiivinen suomalaisuus ja siitä vapautuminen ylirajaisen ”kirjallisuudentutkimuksen” kautta. Lähemmäksi ikiliikkujan keksimistä lienee vaikea päästä.

P.S. "Vuonna 2012 Onervan Mirdjasta otettiin pokkaripainos. Romaania esittelevässä johdannossa professori Pirjo Lyytikäinen kirjoittaa: 'Mikä sitten on Mirdja, L. Onervan ensimmäinen ja  tunnetuin romaani? Sekin on rakenteeltaan ja kerronnaltaan häilyvä, katkelmallinen ja kokeileva.  Niin päähenkilö kuin kerrontakin tuntuvat pyristelevän irti vanhoista kahleista. Onervan moderni tapa kertoa tarina on yhtä lailla merkki nykyaikaistumisen kasvukivuista kuin Mirdjan henkilöhahmokin. Ehkä juuri siksi romaani puhuttelee jälleen: jälkimoderni tai postmoderni aika, jota nyt eletään, on monenlaisen epävarmuuden aikaa eikä naisen asemakaan, vaikka onkin muuttunut, välttämättä ole ongelmattomampi nykyään.' Mirdja on jossain määrin katkelmallinen romaani, mutta rakenteeltaan ja kerronnaltaan häilyvä ja kokeileva se ei kuitenkaan ole – ei sen enempää 2000-luvun kuin 1900-luvunkaan perspektiivistä, eikä tutkija, jonka kerrontaa, kompositiota ja fiktiota koskeva tietämys on vähänkään ajan tasalla, voi tuollaista vuonna 2012 väittää.

Lyytikäinen ei tarkenna teoksen rakennetta ja kerrontaa koskevia väitteitään ja palaa niihin vain kymmensivuisen johdantonsa lopussa: 'Romaanissa modernin ihmisen problematiikkaa pohditaan niin henkilöiden puheenvuoroissa kuin päähenkilön ja muiden henkilöiden hahmojen ja elämän kautta sekä itse romaanin hajoavan muodon kautta.” Romaanin muoto ei kuitenkaan hajoa vaikka päähenkilön mieli teoksen lopussa romahtaakin. Lyytikäisen väitteet ovat ikävän tavallisia esimerkkejä yksipuolisen temaattisesta lukutavasta, jonka jalkoihin jäävät niin romaanin kompositio kuin historiallisten yhteyksien ymmärtäminen. Vaikka Mirdjan henkilöiden identiteetti on häilyvä ja toisiinsa herkästi ja muuntuvasti peilautuva ja heidän elämänsä monenlaisten epävarmuuksien täyttämää, identiteettien häilyvyys ja epävarmuus leimaavat koko 1900-lukua siinä määrin, että rinnastus 1900-luvun alun kotikutoisen dekadenttiuden ja ”jälkimodernin ajan” epävarmuuksien välillä  on  historiallisesti  ja  esteettisesti  ontto  ja  ontuva.' (Raukoilla rajoilla, 192–193)

133. Pieniä välähdyksiä järjestelmän toimintaperiaatteista

Seuraavassa ajankuva kulissien takaa 1970-luvulta, eräänlaisena epilogina tämän pop-up-blogin Kustantamisen tähtihetkiä -sarjalle.   

”Kirjankustantajat olivat Paasikiven-Kekkosen kaudella käyneet samanlaisen ulkopoliittisen realismin koulun kuin muukin julkinen sana. Opit ikkunoiden särkemisestä ja maan etujen ajamisesta oli sisäistetty tehokkaan asennekasvatuksen avulla, jonka tavoitteena oli naapuriystävyyden turvaaminen. Tämä ’ojennusinstituutio’ oli kaiken kattava, se ulottui valtionpäämiesten ystävyydenjulistuksista ja ministereiden puheista lattiatason yleisönosastokirjoituksiin.

   Vaikuttajien piiri oli pieni. Samat henkilöt tapasivat SN-seuran hallintoelimissä, yhtiöiden johtokunnissa, eduskunnan käytävillä ja Tehtaankadun vastaanotolla. Oli helppoa epävirallisesti ja luottamuksellisesti välittää eteenpäin todellisia tai kuviteltuja huolia ja toivomuksia. Ei koskaan voinut tietää varmasti, oliko jokin viesti lähetetty Tehtaankadulta vai liikaintoisen puolue- tai järjestövirkailijan aivoista. Oli kuitenkin selvää, että lähetystön asianomaiset virkailijat olivat hyvin perillä Suomen kustannustoiminnasta ja eri kustantajien painoarvosta sekä tietenkin siitä mitä kirjoja julkaistiin.

   Tammen syntilista oli Tehtaankadun suunnasta katsottuna pitkä ja painava – Väinö Tanner, Arvo Tuominen, Yrjö Leino, joka julkaisemattomanakin hiersi suhteita, ja kaunokirjallisuudessa Pasternak, Koestler, Kuznetsov, Aksjonov, Ginzburg ja monet muut.  Tammea rasitti myös se, että yhtiö miellettiin sosiaalidemokraattiseksi, vaikka puolue ei koskaan omistanut ainoatakaan osaketta yhtiössä. 

(…)

Vielä siihen aikaan Tammessa oli käytäntönä, että johtokunta hyväksyi kustannettavat kirjat. Tämä päätösvalta on myöhemmin siirretty toimivalle johdolle, niin kuin useimmissa muissa kustantamoissa, mikä luonnollisesti helpottaa ja vapauttaa päätösprosessia. Vankileirien saariston tapauksessa johtokuntaa arvelutti taloudellisen riskin lisäksi se, että eräillä Tammen taustavoimilla oli idänkaupassa ajankohtaisia intressejä. Haka neuvotteli Kostamuksen ja Svetogorskin suururakoista ja OTK tytäryhtiöineen suurista vientikaupoista. Näihin neuvotteluihin ei haluttu häiriöitä yhden kirjan takia.

   Sisäpoliittiseen painostukseen sen sijaan suhtauduttiin tyynesti. Taistolaislehdistön hyökkäyksiin oli jo totuttu eikä masinoitua ’kansalaismielipidettä’ otettu täydestä. Tampereen yliopiston kirjallisuudenopiskelijat ja Teeman hallitus esittivät sähkeitse, että kirjaa ei julkaistaisi, koska se ’vahingoittaa Suomen ja Neuvostoliiton ystävällisiä suhteita’.  Toivomus pantiin samaan nippuun SN-seuran ja rauhanjärjestöjen paikallisosastojen kirjeiden kanssa.

   Mutta miten vakavasti suhtautui asiaan maan ulkopoliittinen johto? Toimitusjohtaja sai tehtäväksi tehdä tiedusteluja. 

(…)

Pääministeri tuntui olevan hyvin perillä asiastani. Hän kertoi luottamuksellisesti, että Solzenitsynistä noussut häly oli maan johdossa koettu kiusalliseksi. Presidenttiin ja ulkoministeriöön oli Neuvostoliiton taholta otettu yhteyksiä, joiden takia presidentti oli pyytänyt pääministeriä puhumaan kustantajalle asiasta. (…) Lyhyen keskustelumme aikana pääministeri teki selväksi, että hän ei voi eikä halua käskeä eikä neuvoa. Jokainen ymmärtää että kirja voi aiheuttaa ongelmia; hän luottaa Tammen omaan harkintaan ja vastuuntuntoon. Päätös, hän korosti, oli kokonaan kustantajan. Loppuhuomautus vastaanoton päättyessä kuului sanatarkasti: ’Muista sitten, että tätä keskustelua ei ole koskaan käyty.’ Tyly toteamus ei antanut sijaa väärinkäsityksille. Mitä hyvänsä sanoisinkin, se oli etukäteen mitätöity. 

(…)

Miksi piti ylipäänsä mennä kysymään neuvoa? Luulen, että syynä oli silloisen ’maan tavan’ lisäksi Suomen kustannustoiminnan erikoisluonne. Kirjankustantajan asema on Suomessa aina ollut ’virallisempi’ kuin länsimaissa yleensä. Valtarakennelmaan kuuluminen on ollut etu siinä suhteessa, että se on lisännyt yleistä arvostusta, mutta samalla kertaa rasite, koska se on kasvattanut riippuvuutta.

   Usein siteeratussa puheessaan Kustantajaklubin kokouksessa toukokuussa 1971 ulkoministeri Väinö Leskinen totesi, että ’kustantajat joutuvat toimimaan mitä läheisimmissä kosketuksessa päivänpolitiikkaan’. Leskisen toteamus oli tarkoitettu varoitukseksi Hruštševin muistelmien aiheuttamassa konfliktissa, mutta se piti paikkansa laajemminkin. Ellei ollut oikeaa ’kosketusta päivänpolitiikkaan’, saattoi menettää vaikkapa tärkeät muistelmat tai rahakkaan painatussopimuksen.

   Riippuvuutta syntyi siis toiminnan tasolla eikä vain omistuksen kautta. Täysin riippumattomia ammattikustantajia ei Suomessa 1970-luvulla ollut ainoatakaan. Siitä johtui herkkäkuuloisuus ja valmius noudattaa valtakoneiston sääntöjä.”

(Jarl Hellemann: ”Tapaus Solzenitsyn”. Teoksessa Hellemann, Kustantajan näkökulma. Kirjoituksia kirjallisuuden reunalta, Otava, 1999, 248–269)                        

        

                 

128. Kustantamisen tähtihetkiä 7: SKS:n 1890-luku

”SKS:n taloudellinen ja poliittinen kytkös senaattiin on malliesimerkki fennomaaneille tyypillisestä järjestötoiminnan ja kansallisen liikkeen tukeutumisesta valtioon. Seuran piirissä luotiin uutta isänmaallisuutta, mutta samalla oltiin hyvin tarkkoja siitä, ettei suomalainen isänmaallisuus saanut keisarin tai hallituksen vastaisia piirteitä. Näkyvin ilmaus seuran ja senaatin rinnakkaiselosta oli seuran 1890 valmistunut oma talo, jolle maan hallitus oli lahjoittanut tontin naapuristaan, pääkaupungin paraatipaikalta. Hallituskatu 1 oli osoitteena hieno, mutta sillä oli myös oma symbolinen ja miksei myös käytännöllinen merkityksensä. Vinosti vastapäätä sijaitsevasta senaatin talosta tiede- ja sivistysseuraa oli helppo pitää silmällä. Tärkeintä oli kuitenkin se, että seura yhdistettiin talonsa ja toimintansa kautta senaatintorin muihin hallinnon ja tieteen tyyssijoihin. Dosentti K. N. Keckmanin asunnossa 60 vuotta aiemmin perustetusta nuorten radikaalien epämuodollisesta yhteenliittymästä oli viimeistään 1890-luvulla tullut osa vakiintunutta järjestystä.

Seuran saama vuosittainen valtionapu oli kaksi kertaa suurempi kuin sen vuosittaiset palkkakustannukset. Valtionapua voi suhteuttaa myös siihen, että seuran oman talon rakentaminen ja sisustaminen maksoi 156 000 markkaa. Vastaavasti Helsingin suurin, noin 100 henkeä työllistävä kirjapaino vaihtoi 1890-luvulla omistajaa 130 000 markalla. Talon rakentaminen tai kirjapainon hankkiminen oli tähän aikaan suhteellisen halpaa puuhaa kunnianhimoiseen kustannustoimintaan verrattuna, sillä seuran kustannustoiminnan kulut olivat vuosina 1895–1895 yhteensä 186 000 markkaa. Oman talon, kansanrunouskokoelmien sekä kirjaston ylläpito oli kirjojen julkaisemiseen verrattuna varsin vähäinen menoerä. Kustannustoiminnan menot olivat noin 80 prosenttia seuran kokonaismenoista, eikä suuria kuluja saatu kateltua kirjojenmyyntituloilla. Kustannustoiminta oli tässä vaiheessa jatkuvasti tappiollista ja vuosittaiset tappiot olivat hätkähdyttävän suuria. Esimerkiksi 1893 tappioksi laskettiin noin 36 000 markkaa ja seuraavina vuosina luvut olivat vielä synkempiä (39 000 ja 48 000 markkaa).

Syy tappioihin oli seuran tinkimättömän epäkaupallisessa ja yleiseen hyötyyn tähtäävässä kustannuspoliittisessa linjassa. Kustannustoiminnasta vastanneen A.A. Granfeltin mukaan seura siirsi kaikki kaupallisesti kannattavan tuntuiset kirjahankkeet yksityisille kustantajille: ’Seura ylipäänsä ei katso asiaksensa kustantaa teoksia, joita yhtä hyvin saataisiin julkisuuteen melkein kenenkä kustantajan kautta hyvänsä’.” (Kai Häggman:  Sanojen talossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1890-luvulta talvisotaan. SKS, 2012, 52-54)

Käytännössä hankkeita ei kuitenkaan siirretty kenelle kustantajalle hyvänsä vaan niille, joiden johdossa SKS:n napamiehillä oli kaksoisrooli, mikä nykynenään tuoksahtaa hyvä veli -verkostolta, jääviydeltä ja korruptiolta, mutta anakronismit sikseen:   

”Seurassa oltiin 1890-luvun alussa valmiita luovuttamaan oppikirjojen kustantaminen vastaperustetuille kansallishenkisille yksityisille kustannusyhtiöille.  Seuran keskeiset vaikuttajat ymmärsivät asian niin, että yksityiset suomenmieliset kustantajat eivät olleet kilpailijoita vaan tulivat jakamaan vanhan emon taakkaa.  Eliel Aspelin ja Kaarle Krohn olivat 1890 näkyvästi mukana perustamassa Otavaa ja E. N. Setälästä tuli saman vastaperustetun nuorsuomalaisuuteen kallistuvan kustannusyhtiön keskeinen taustavaikuttaja vuosisadan vaihteessa. Kaarle Krohn taas oli ystävänsä Werner Söderströmin tärkeimpiä kirjallisia neuvonantajia ja istui WSOY:n leimallisesti vanhasuomalaisessa johtokunnassa vuosikymmeniä. Seurassa oli jo pääosin luovuttu kaunokirjallisuuden julkaisemisesta ja uuden vuosisadan myötä luovuttiin vähitellen myös hyvin kannattavista suomenkielisistä oppikirjoista. Uusia oppikirjoja saatettiin edelleen julkaista, mutta mieluusti vain huonosti kannattavia ja vähälevikkisiä aikuisten käsi- ja oppikirjoja, jotka eivät kaupallisille yrittäjille kelvanneet.  Vapaaehtoinen väistyminen koululaisille suunnattujen oppikirjojen kustantamisesta oli taloudellisessa mielessä järjetöntä, mutta seuran piirissä katsottiin jo pitkälle seuraavalle vuosisadalle. Kansanrunouden ja kielitieteen alalla suunniteltiin mittavia julkaisuhankkeita, joille oli tavalla tai toisella raivattava kustannusohjelmasta tilaa ja resursseja.”  (emt., 73) 

84. Kustantamisen tähtihetkiä 5: ajoituksen taju

”Jälkikäteen on helppo nähdä, että 1940-luku antoi ainutkertaisen tilaisuuden modernia maailmankirjallisuutta harrastavalle kustantajalle. Saattoi kaikessa rauhassa, kenenkään hätyyttämättä, poimia monenkirjavalta niityltä korean kukan toisensa jälkeen. Maailmankuulujen kirjailijoiden teoksia voi valita loputtomasta tarjonnasta – oman kauteni varhaisia poimintoja olivat Joyce, Faulkner, Greene, Malraux, Moravia. Uuden kustantamon kirjailijaluettelo komistui noina vuosina nopeasti. 

   On vaikea kuvitella, että tällainen tilanne voisi kaunokirjallisuuden kentällä enää toistua Suomessa. Lähtökohta on toinen kuin 1930-luvun käännöslaman jälkeen, ja nyt on kannattavuuttaan vaalivien suurkustantajien laiminlyöntejä paikkaamassa joukko pienempiä, joiden toimintaa ohjaa idealismi ja laatutietoisuus eikä pelkkä rahan ansaitsemisen halu, niin kuin sotavuosien spekulanttien. 

   Suomalaisten kustantajien passiivisuus maailmankirjallisuuden suuntien seuraamisessa sotaa edeltäneellä kymmenvuotiskaudella ei johtunut tietämättömyydestä tai ammattitaidon puutteesta, niin kuin olin viattomuudessani olettanut. Omat mielikirjani oli 30-luvun alusta lähtien luettu ja hylätty useaankin otteeseen eri kustantamoissa. Kahden hallitsevan suurkustantajan akateemiset keulakuvat, professorit Koskenniemi ja Koskimies, saattoivat kirjoittaa omissa lehdissään hyvinkin myönteisesti Huxleysta ja muista ajan ilmiöistä, mutta johtokunnan kokouksissa he eivät niitä kannattaneet, sillä kirjan julkaiseminen kaiken kansan luettavaksi oli eri asia. Kustannusjohtajien penseydellä oli painavat syyt, niin taloudelliset kuin maailmankatsomuksellisetkin. Vanhan polven vankka käsitys oli että käännöskirjallisuus oli Suomessa kannattamatonta, ja sitä paitsi toisen luokan kysymys kotimaisen kirjallisuuden ja oppikirjojen rinnalla. Ja ennen kaikkea, uudet radikaalit kirjailijat, varsinkin amerikkalaiset, olivat vaarana yhteiskuntarauhalle ja moraalille. 

   Nuoreen kokemattomaan kustantajaveljeen muuten ymmärtävästi suhtautuvat vanhat herrat joskus huomauttivat epäilyttävistä kirjavalinnoista. Faulknerin Villipalmut oli kuohuttanut professori Reenpää senioria ’pornografisuudellaan’, ja Steinbeckin Vihan hedelmät, johon Otava oli sodan aattona hankkinut käännösoikeudet mutta antanut niiden yleisen saksalaissuuntauksen takia raueta, oli toisen pääkustantamon WSOY:n silloisen pääjohtajan Yrjö Jäntin mielestä kommunistista propagandaa.  Jyrkät mielipiteet muuttuivat vasta kun nuorempi polvi sai sananvaltaa suurissa perheyhtiöissä.” (Jarl Hellemann: Lukemisen alkeet ja muita kirjoituksia kustantajan elämästä. Otava, 1996, 124–125)

Näin siis Keltaisen kirjaston ”isä” muisteli menneitä runsas puoli vuosisataa Tammen perustamisen jälkeen. Tällä kertaa en jätä valitsemaani sitaattia silleen, koska siihen sisältyy sekä herkullinen perspektiiviharha että kirjallisuushistoriallinen perusongelma. Lukijoiden koulutustason noususta ja valppaista pien- ja erikoiskustantamoista huolimatta Hellemannin kuvaama historiallinen tilanne oli kaikkea muuta kuin ainutkertainen, sillä yhä vielä voisi helposti listata muun muassa suomentamattomia postmodernismin klassikkoja globaalin romaanihistorian helmistä puhumattakaan. Esimerkiksi Christine Brooke-Rosen kokeellisista 1960- ja 1980-luvun romaaneista ei tietääkseni ole suomennettu vielä yhtäkään ja Carlos Fuentesin Terra Nostran julkaisemisista tuli tänä vuonna kuluneeksi 41 vuotta. Viiveetkään eivät tunnu olennaisesti lyhentyneen: Ulysses kääntyi suomeksi 42 (tai toisesta näkökulmasta 90) vuoden viiveellä ja Gravity’s Rainbow 41 vuoden, Musilin pääteokselta aikaa kului puoli vuosisataa, mutta Pereciltä jostain syystä vain 28. Hellemanin muistelmatrilogian ensimmäinen osa ilmestyi samana vuonna kuin David Foster Wallacen Infinite Jest ja viimeinen osa samana vuonna (2002) kuin Tomasulan ja Farrellin VAS. Niidenkin osalta löisin vetoa 40 vuoden ajallisesta välimatkasta alkuteoksen ja suomennoksen välillä. Joskus tulevaisuudessa jokin kustantajan muistelmateos tai kustantamon historia saattaa kertoa millaisia keskusteluja Pynchonin, Perecin, Brooke-Rosen tai Fuentesin pääteosten suomentamisesta on vuosikymmenten saatossa kustantamoissa käyty ja missä vaiheessa oikeuksia on hankittu tai niistä luovuttu. Sitä ennen ne ovat vain osa sitä "hiljaista" tietoa, joka ei kirjallisuushistorioita ravitse. Perspektiiviharhan kova ydin on taas siinä, että samalla kun ensimmäisen tasavallan luomaa kulttuurivajetta paikattiin kirjallisuudessa modernismia kääntämällä, unohtui tai jäi jopa huomaamatta, ettei "maailmankirjallisuus" suinkaan pysähtynyt modernismiin vaan jatkoi matkaansa modernismin tuolle puolen.   

77. Kustantamisen tähtihetkiä 4: Yrjö Kallisen valaistuminen

"Tammi oli nopeasti ja yllättävän helposti löytänyt oman linjansa suomennetun kaunokirjallisuuden julkaisijana. 'Kahden suuren' monopolin aikana oli modernin maailmanproosan suomentaminen laiminlyöty siinä määrin, että Suomessa oltiin Tammen perustamisen aikoihin kymmenkunta vuotta läntisiä naapurimaita jäljessä ajankohtaisen käännöskirjallisuuden julkaisemisessa. Aukkoja oli jäänyt ennen kaikkea amerikkalaiseen proosaan, jota vanhoilliset kustantajat olivat pitäneet radikaalina ja moraalittomana. Kun tietokirjoista keskusteltaessa mielipiteet menivät helposti ristiin kustannuspäätöksiä tekevässä johtokunnassa, kaunokirjallisuuden valinnoissa yhtiön kirjallisella johdolla oli vapaammat kädet. Tosin johtokunnan 'idealistit' hanakasti puuttuivat myös kaunokirjallisiin esityksiin, ja pöytäkirjat ovat tallentaneet keskusteluja, jotka herättävät nykylukijassa lähinnä hilpeyttä.

   Kun olin helmikuussa 1947 esittänyt Sartren Inhon suomennuttamista ja Utrio lojaalisti puolsi alaisensa esitystä sillä perusteella että se lisäisi yhtiön arvostusta kirjallisissa piireissä, hän sai niskaansa kaupunginjohtaja J.W. Kedon ryöpytyksen:'Mihin kirjallisiin piireihin toimitusjohtaja pyrkii, ja mitä hyötyä siitä on että pääsisimme kirjallisiin piireihin?' Syvähenkiseen ajatteluun taipuvainen Yrjö Kallinen höysti puheenvuorojaan aforistisilla mietteillä:'Tammi julkaisee niin hyvää ja niin huonoa kirjallisuutta kuin Suomen kansa ansaitsee.' (...) Kirjojen aatteellista puhdasoppisuutta hän valvoi tarkoin. Dorothy L. Sayersin dekkaria Kuolema keskiyöllä piti muokata, koska siinä arvosteltiin sosialismia. Suomennettavaksi oli esitetty eräs Halldor Laxnessin romaani, jossa sivuosassa esiintyi epärehelllinen osuuskaupanhoitaja. Kallinen tulistui: ei Tammi voi julkaista kirjaa jossa osuuskauppaliike esitetään kielteisessä valossa! Sillä kertaa ei Utrionkaan puolustuspuhe auttanut, vaan kirja hylättiin ja Tammi menetti yhden tulevan Nobel-kirjailijan."

(Jarl Hellemann: Kirjalliset liikemiehet. Kustantajakuvia. Otava, 2002, 149-150)

74. Kustantamisen tähtihetkiä 3: Holger Schildtin tapaus

”Holger Schildts Förlag nousi nopeasti maan suurimpien kustantajien joukkoon Edlundilta perityllä Runeberg- ja Topelius-tuotannolla, mutta tuli tunnetuksi ennen muuta nuorten ruotsinkielisten modernistien kustantajana. Schildtsistä tuli mm. Hagar Olssonin, Elmer Diktoniuksen ja Edith Södergranin teosten myötä johtava ruotsinkielisen kaunokirjallisuuden kustantaja Suomessa. Schildtillä oli riittävästi uteliaisuutta ja viitseliäisyyttä myös ulkomaisen kirjallisuuden suhteen. (… ) Schildt löysi mm. Ernest Hemingwayn noin 20 vuotta ennen suomenkielisiä kustantajia. Holger Schildtin kirjallinen linja oli muutenkin radikaalimpi ja kokeilevampi kuin muilla porvarillisilla kustantajilla, mutta suomenkielinen yleisö jäi monesti autuaan tietämättömäksi hänen kustantamonsa kirjallisista helmistä. (…)  1800-luvun perinteisiä ja yhteisiä kirjailijanimiä lukuun ottamatta suomenkielisen Suomen kustantamot toimivat joskus kuin ruotsinkielisiä kustantajia ei Suomessa olisi ollutkaan. Kielirajalle pystytettiin myös kielimuuria. Söderström & C:o ja Holger Schildts Förlag kuuluivat kustannusyhdistykseen, mutta alan keskeinen julkaisu Suomen Kirjakauppalehti unohti yleensä ne erilaisista kustantamoiden uutuuksien esittelyistä ja tilastollisista vertailuista. Suomenkieliset kustantajat suomensivat jonkin verran myös uudempaa suomenruotsalaista kirjallisuutta, mutta ruotsinkielisten kustantajien oletettiin pysyvän omalla reviirillään. Holger Schildt törmäsi kielimuuriin 1926 ryhtyessään kustantamaan myös suomenkielistä kirjallisuutta. Schildt julkaisi mm. Kristian Korppina esiintyneen nuoren Mika Waltarin esikoisteoksen Kuolleen silmät. Kaksikielisen Schildtin taival jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä suuret kustantajat käyttivät Schildtiä vastaan samoja voimatoimia kuin aikanaan Valistusta ja osuuskauppaliikettä vastaan. Schildtin kustantamoa ei hyväksytty jäseneksi Maalaiskirjakauppayhdistykseen. Yhdistyksen kirjakauppaverkostoa hallinnoinut Gideon Gyllenberg varoitti Schildtiä myös julkisesti Suomen Kirjakauppalehdessä. Schildt (’eräs ruotsinkielisen kirjallisuuden suurkustantaja’) oli Gyllenbergin mukaan luopunut enonsa Werner Söderströmin aikanaan määrittelemästä ’työnjaon’ periaatteesta ja tunkeutunut suomenkielisen kirjallisuuden ja kulttuurityön alueelle. Schildt palautettiin lähtöasemiinsa eväämällä kustantamon Maalaiskirjakauppayhdistykselle lähettämä jäsenhakemus. Ilman kirjakauppayhteyksiä Schildtin tapainen pääkaupungin kulttuurikustantaja oli polvillaan, eikä asiasta tarvinnut tehdä julkista riitaa tai kulttuuritaistelua.”

(Kai Häggman: Paras tawara maailmassa. Suomalainen kustannustoiminta 1800-luvulta 2000-luvulle. Otava, 2008, 398-400)        

       

69. Euroopan kirjailijaliitto, osa 2

Tänään toteutan toiveen, jonka esitti proosahistoriani nationalismiluvusta innostunut lukija. Hän oli lukenut Henrik Ekbergin kirjasta Führerns trogna följeslagare (Schildts, 1991), että Euroopan kirjailijaliittoon kuului peräti 44 suomalaisjäsentä. Hän kaipaili liiton jäsenluetteloa ja kolmen eri lähteen perusteella päädyin tällaiseen 43 henkilön listaan:     

Asunta, Heikki (1904–1959), kirjailija ja taidemaalari. Aamulehden kirjallisuuskriitikko 1939–1946.
Biaudet, Ulla (1890–1969), kirjailija.
Colliander, Tito (1904–1989), kirjailija ja taidemaalari.
Dahl, Hjalmar (1891–1960), kirjailija ja toimittaja.
Enckell, Olof (1900–1989), kirjailija, Helsingin yliopiston kirjallisuuden professori 1950–1967.
Fabritius, J.C. (1890–1946), kirjailija, insinööri, everstiluutnantti.
Gallén, Jarl (1908–1990), kirjailija, Helsingin yliopiston historian professori 1964–1975.  
Gripenberg, Bertel (1878–1947), runoilija.
Gummerus, E.R. (1905–1991), kirjailija ja kääntäjä.
Hellaakoski, Aaro (1893–1952), runoilija ja maantieteilijä.
Hemmer, Jarl (1893–1944), kirjailija.
Heporauta, Elsa (1883–1960), kirjailija ja Kalevala Korun perustaja.
Hornborg, Harald (1890–1976), kirjailija ja jääkärikapteeni.
Hämäläinen, Helvi (1907–1998), kirjailija.
Janson, Ture (1886–1954), kirjailija ja toimittaja.
Kajava, Viljo (1909–1998), kirjailija, Suomen Kuvalehden toimitussihteeri 1949–1954.
Karhumäki, Urho (1891–1947), kirjailija ja olympiavoittaja (kultamitali vuoden 1936 Berliinin olympiakisojen taidelajien epiikkakirjallisuuden sarjassa romaanilla Avoveteen).
Kivimaa, Arvi (1904–1984) kirjailija, Suomen kansallisteatterin pääjohtaja 1950–1974, professorin arvonimi 1958.
Kojo, Viljo (1891–1966), kirjailija.
Koskenniemi, Veikko Antero (1885–1962), kirjailija, toimittaja, kirjallisuuden professori, akateemikko ja Euroopan kirjailijaliiton varapuheenjohtaja.
Koskimies, Rafael (1898–1977), Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden dosentti 1926–1939 ja estetiikan ja nykykansain kirjallisuuden professori 1939–1961.
Leinonen, Artturi (1888–1963), kirjailija, Ilkan päätoimittaja 1929–1958, professorin arvonimi 1958.
Manninen, Otto (1872–1950), runoilija ja suomentaja.
Merenmaa, Martti (1896–1972), kirjailija.  Pro Finlandia -mitali 1957.
Numers,  Laurenz von (1913-1994), kirjailija.
Numers-Snellman, Gund von (1901–1984), kirjailija.  
Paulaharju, Samuli (1875–1944), kirjailija, kansanperinteen tallentaja.
Pekkanen, Toivo (1902–1957) kirjailija, Suomen Akatemian jäsen.
Pohjanpää, Lauri (1889–1962) kirjailija, teologian kunniatohtori.
Railo, Eino (1884–1948), kirjailija, kirjallisuudentutkija, kustantaja, professorin arvonimi 1948.
Rauanheimo, Reino (1901–1953) kirjailija, WSOY:n kustannustoimittaja.
Rundt, Joel (1879–1971), kirjailija ja toimittaja, virsikirjakomitean jäsen ja sihteeri 1935–1943.
Sarkia, Kaarlo (1902–1945), runoilija.
Soini, Yrjö (1896–1975), kirjailija (nimimerkki Agapetus), Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja vuosina 1933–1942 ja 1945–1958.
Stenius, Göran (1909–2000), kirjailija, ulkoministeriön virkamies ja lähetystöneuvos. Professorin arvonimi 1995.
Talvio, Maila (1871–1951), kirjailija ja Helsingin yliopiston kunniatohtori 1950.
Tigerstedt, Örnulf (1900–1962), kirjailija.
Toppila, Heikki (1885–1963), kirjailija.
Vaaskivi, Tatu (1912–1942), kirjailija.
Vaara, Elina (1903–1980), kirjailija. Pro finlandia -mitali 1959.
Viljanen, Lauri (1900–1984), kirjailija, Helsingin Sanomien kriitikko 1926–1950 ja kirjallisuuden professori Turun yliopistossa 1949–1954 ja Helsingin yliopistossa 1954–1967.
Vuorela, Einari (1889–1972), kirjailija.
Waltari, Mika (1908–1979), kirjailija.

(Lähteet: Frank-Rutger Hausmann, ”Dichte, Dicher,tage nicht”. Die Europäeische Schriftsteller-Vereinigung in Weimar 1941–1948. Klostermann, 2004; Kai Häggman: Avarimmille aloille, väljemmille vesille. Werner Söderstöm Osakeyhtiö 1940–2003. WSOY, 2003; Markku Jokisipilä-Janne Könönen: Kolmannen valtakunnan vieraat. Suomi Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä 1933–1944. Otava, 2013. Jäsenten sekalaiset elämäkertatiedot koottu useammasta eri lähteestä.)     

68. Kustantamisen tähtihetkiä 2

"Erityisesti uudelle yrittäjälle kustannusala näyttäytyi tavallista herkempänä ja haavoittuvampana yritystoiminnan muotona. Alkuun pääsy vaati kärsivällisyyttä ja riittävää varallisuutta, mutta myös erityistä kirjallista vainua ja asiantuntemusta. Hyvästä kirjailijasta tai pankkiirista ei välttämättä tullut hyvää tai edes menestyvää kustantajaa. Hyviä ja menestyneitä kustantajia valtakunnasta löytyi vain niukka kourallinen.

   Tämän saivat huomata myös KOP:n pankinjohtajat J.K. Paasikivi ja Mauri Honkajuuri, jotka yhdessä puoluetoverinsa Eino Railon kanssa omistivat vielä 1930-luvun alussa Kustannusosakeyhtiö Kirjan osake-enemmistön. WSOY oli jo kerran 1920-luvun alussa hankkinut Kirjan osake-enemmistön, mutta 1924 Kirjan osakkeet myytiin sen toimitusjohtajalle ja tämän keräämälle osakkaiden joukolle. WSOY:ssa pyrkimyksenä oli yksinkertaisesti pyrkiä irti hankalaksi muuttuneesta yhteistyöstä ja nurkan takana lymyilevästä vararikosta. Kirjailijana Eino Railo tiesi mikä vetosi suureen yleisöön, mutta kustantamon johtamiseen tuo tieto ei riittänyt. Kirjan kirjanpito oli päästetty sekavaan ja sotkuiseen tilaan, ja yhtiö oli 1931 konkurssikypsä. Tässä vaiheessa Paasikivi ryhtyi pelastamaan mainettaan ja rahojaan Kirjan uhkaavalta vararikolta. Hän painosti WSOY:n johtoa lunastamaan yhtiön koneet, kustannusvaraston, kiinteistöt, ja lähinnä KOP:lle kuuluneet velkasitoumukset. Jalmari Jäntin mukaan WSOY sai kaupassa paljon tarpeetonta omaisuutta melkoisella ylihinnalla. Kauppasumma ylitti 10 miljoonaa markkaa ja kauppa maksettiin luonnollisesti KOP:n järjestämällä lainalla."

(Kai Häggman: Paras tawara maailmassa. Suomalainen kustannustoiminta 1800-luvulta 2000-luvulle. Otava, 2008, 381-382)            

39. Kirjailija Waltarin erehdys (Menneisyyden hallintaa IV)

Helsingin Sanomien lokakuun 2016 kuukausiliitteessä on Teppo Sillantauksen monella tapaa kiinnostava juttu (Tunturikadun hiljaisuus), jossa Sillantaus vierailee Mika Waltarin asunnossa yhdessä Waltarin tyttärenpojan Joel Elstelän kanssa. Kun Waltarin tavaroiden joukosta nousee esiin kutsu ulkomaalaisten kirjailijoiden tapaamiseen Weimarissa Saksassa lokakuussa 1942, Sillantaus kommentoi löytöä: ” Natsi-Saksan kirjailijakokous on tuttu juttu sekin. Valtuuskuntaa johti professori V.A. Koskenniemi, ja mukana oli Waltarin lisäksi viisi muutakin suomalaista kirjailijaa. Päätöstilaisuudessa Waltari ja muutamat muut seisoivat perusasennossa, kun olisi pitänyt nostaa käsi reippaaseen Hitler-tervehdykseen natsien sankarilaulun Horst Wesselin soidessa. Mielenosoitus leikattiin saksalaisista uutisfilmeistä pois.” 

Jutun lopussa Sillantaus kertoo käyttäneensä lähteinä mm. Panu Rajalan Unio Mysticaa, Ritva Haavikon toimittamaa Kirjailijan muistelmia ja Markku Envallin teosta Mika Waltari – Suuri illusionisti. Rajalan teos on vuodelta 2008, Haavikon vuodelta 1998 ja Envallin vuodelta 1994. Jostain syystä Sillantaus ei käytä lähteenään Waltarin omaa innostunutta matkakertomusta retkestään Weimariin Euroopan kirjailijaliiton kokoukseen. Se julkaistiin tuoreeltaan Suomen Kuvalehdessä ja siinä Waltari mm. hehkuttaa Goebbelsin puhetta ja kokouksen henkeä näin: ”[Goebbelsin] puhe oli omiaan painumaan mieleen tyynessä maltillisuudessaan ja kaikkia kiihkoilevia eleitä karttavassa esityksessään. Se, samoin kuin kokouksen henki sinänsä, oli omiaan vakuuttamaan, ettei sitä uutta Eurooppaa, joka nyt on hahmottumassa, suinkaan laadita jonkin valmiin reseptin mukaan, vaan koko Euroopan henkiset voimavarat tahdotaan koota, jotta kukin kansa toisi siihen oman osuutensa hedelmällisessä ja toverillisessa yhteistyössä.” (Suomen Kuvalehti 1942, 1386–1387)

Uudempi ja kriittisempi suomalainen historiankirjoitus tietääkin kertoa uskottavamman tarinan Waltarin toilailuista ja takinkäännöstä: ”Vierailun jälkeen Waltari kiitteli vielä Talviota kirjeitse äidillisestä otteesta nuorten kirjailijaveljien kaitsennassa. Suomen Kuvalehdessä hän valitteli, että Saksasta oli aseveljeydestä huolimatta liikkeellä paljon harhakäsityksiä, ja korosti maasta saamaansa avointa ja myönteistä kuvaa. (…) Sodan jälkeen Waltari antoi omasta Saksa-suhteestaan ja kokousvierailustaan hyvin toisenlaisen kuvauksen. Vuonna 1958 antamassaan haastattelussa hän kertoi Valtion tiedotuslaitoksen lähes pakottaneen hänet Saksaan virkamatkalle ja painotti kieltäytyneensä nostamasta avajaisissa kättään Hitler-tervehdykseen. Tämä oli aiheuttanut juhlasalissa kohauksen, koska hän ja kätensä niin ikään housun saumalla pitänyt Viljo Kajava istuivat vierekkäin juhlasalin kuudennella penkkirivillä. Lisätodisteena henkisestä vastarinnastaan suhteessa kansallissosialismiin Waltari mainitsi heittäneensä saksalaisilta saadut valtakunnanmarkat humalapäissään ulos hotellin ikkunasta osoittaakseen, etteivät suomalaiset olleet lahjottavissa. Vuonna 1942 kehumansa Goebbelsin puheen hän väitti nyt aiheuttaneen kuulijoissa närkästyneitä vastalauseita. Oli tietysti ymmärrettävää, että sodanjälkeisessä radikaalisti muuttuneessa tilanteessa Waltari halusi kaikin keinoin välttyä leimautumasta Kolmannen valtakunnan sodanaikaisesti myötäjuoksijaksi. Kirjailija mukautti muistonsa poliittisen tilanteen vaatimusten mukaisiksi. Euroopan kirjailijaliiton jäseneksi liittyminen tai Saksan maineen kiillotus Suomen Kuvalehden sivuilla eivät olleet VTL:n virkavelvollisuuksia vaan Waltarin omasta tahdostaan ja harkitusti ottamia askelia. (…) Waltari ei ollut maailmanhistorian ensimmäinen eikä viimeinen opportunismiin langennut kynäniekka.” (Markku Jokisipilä – Janne Könönen, Kolmannen valtakunnan vieraat, WSOY, 2013, 341–342).     

31. Menneisyyden hallintaa III

V.A. Koskenniemen vuonna 1941 julkaistuun puhekokoelmaan Sota rauhan rakentajana (WSOY) sisältyy Yleisradion heinäkuussa 1941 lähettämä puhe ”Eurooppa yhteisrintamassa”, jossa Koskenniemi toistaa natsipropagandan yhtä perushokemaa, jossa neuvostobolsevikkeja vastaan taistelee Saksan johdolla yhdistynyt Eurooppa: ”Tässä yhteisrintamassa ei ole mitään, joka olisi omiaan antamaan enemmän toiveita maanosamme sivistyksellisestä tulevaisuudesta kuin se tosiasia, että Saksan ja Ranskan kansat ovat siinä löytäneet niin monen raskaan, traagillisen vaiheen jälkeen toisensa. On jotain mieliä kohottavaa siinä, että Vichyn hallitus on vapaaehtoisesti asettunut samaan rintamaan kuin Ranskan äskeinen voittaja ja että latinalaiset sisarukset Italia ja Ranska nyt ovat valmiita kantamaan yhteisen uhrin Euroopan ja sivistyksen pelastamiseksi.” Tämäkin tunteen- ja vakaumuksenpurkaus kertoo, kuinka vähän Koskenniemi sivistyneestä ja demokraattisesta Euroopasta välitti, ja se on täysin linjassa sen kanssa, että Saksan miehitettyä Ranskan Koskenniemi onnitteli kirjeitse suurlähettiläs Blücheria ja natsi-ideologi Alfred Rosenbergia ”Saksan aseiden loistavien suoritusten johdosta.” (Markku Jokisipilä – Janne Könönen, Kolmannen valtakunnan vieraat, WSOY, 2013, s. 260)    

Koskenniemi on radiopuheessaan myös hyvin selvillä sen sodan luonteesta ja päämääristä, jota nämä ”maanosamme kolmen suuren sivistyskansan" armeijat käyvät. Koskenniemi antaa sodalle täyden ja tietoisen hyväksyntänsä: ”Mutta kenelläkään, joka haluaa tunnustautua sen maanosan jäseneksi, jonka piirissä ihmiskunnan sivistys on luotu, kenelläkään, joka tahtoo kantaa eurooppalaisen nimeä, ei voi olla epäilystä siitä, että se tuhoamistaistelu, joka on alkanut ja jota parhaillaan ennennäkemättömässä laajuudessa suoritetaan Ukrainassa, Valko-Venäjällä ja Baltiassa, on taistelua Euroopan pelastamiseksi samaan tapaan kuin puolitoistatuhatta vuotta sitten se taistelu, joka suoritettiin Katalaunisilla kentillä.” 

Sodan jälkeen kun kaikille muillekin oli selvää, mistä tuhoamistaistelussa oli kysymys, Koskenniemen Ikkunat auki Neurooppaan -linja palkittiin Suomen Akatemian jäsenyydellä vuonna 1948, mikä kertoo melkein kaiken olennaisen tuon ajan Suomesta ja kansallisen valtaeliitin halusta ja kyvystä suojella ja palkita jäseniään, olivatpa heidän tekemänsä ”erehdykset” millaisia tahansa. Kaiken huipuksi edellä esitetyt sitaatit eivät edes edusta Koskenniemen pahinta Hitlerin ja kansallissosialismin ylistystä ja hänen jatkuvaa ja tietoista vaikenemistaan antisemitismistä, rotuopeista, keskitysleireistä ja massamurhista. Wikipedia on kuin tahattomasti oikeassa todetessaan, että Koskenniemi "selvisi kunnialla sodan jälkeisistä saksalaisystävällisiin kohdistuneista vainoista."  

27. Menneisyyden hallintaa I

"Helsingin Kansanteatterin näyttelijät panivat keväällä 1942 merkille, että vierailu Weimarin toisessa kirjailijakokouksessa oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen heidän johtajaansa Arvi Kivimaahan. Näyttelijöille pitämässään puheessa hän alleviivasi suomalais-saksalaisen liittosuhteen siunauksellisuutta. Kivimaa oli suorastaan hurmioitunut kaikesta siitä edistyksestä, jota Saksan taiteessa oli kansallissosialismin kaudella tapahtunut. Hänen mukaansa 'sillasta suomalaisen ja saksalaisen teattterin välillä on tullut hyvä yhteys, panssarisilta'." (Markku Jokisipilä - Janne Könönen, Kolmannen valtakunnan vieraana. Suomi Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä 1933-1944. Otava, 2013, s. 342.)

Arvi Kivimaa (1904-1984) oli Euroopan kirjailijaliiton jäsen ja julkaisi vuonna 1942 kirjan Eurooppalainen veljeskunta (saks. Europeische Dichterreise durch Deutchland, 1944). Valvontakomissio määräsi sen poistettavaksi kirjastoista ja kirjakaupoista lokakuussa 1945. Seuraavat kolme sitaattia Eurooppalaisesta veljeskunnasta antavat selkeän käsityksen Kivimaan suhteessa kansallissosialistiseen Saksaan:

"Adolf Hitlerin diktatuuri ei Saksassa perustu pakkovaltaan, vaan kansan enemmistön tahtoon ja valintaan. Tästä johtuen hallitsija itse käsittää olevansa joka hetki kansansa tahdon toteuttaja, ja täydellisesti sen tuntien hän on poliittisille ratkaisuilleen saanut kansansa kannatuksen."

"Juutalaiset ovat syypäitä Saksan romahdukseen ja Versailles'n häpeärauhaan; juutalaiset ovat olleet keskeisimpiä tekijöitä maailmanbolsevismissa; he ovat olleet ihmiskunnan ja kulttuurin vihollinen n:o 1. Juureton, nihilistinen juutalaisuus on eristettävä Euroopan yhteydestä."

"Euroopan kohtalo viimeisen kahdentuhannen vuoden kuluessa olisi ollut onnellisempi, jos terve kansallisuusaate kielteisen ja epäterveen kansainvälisen juutalaisuuden sijasta olisi johtanut kansakuntia."

Äkkiseltään voisi erehtyä luulemaan, että tällainen kirjoittelu ja Euroopan kirjailijaliiton jäsenyys olisi muodostanut esteen Kivimaan sodanjälkeiselle uralle. Vielä mitä. Kivimaa jatkoi Helsingin Kansanteatterin johtajana vuoteen 1949 ja toimi sen jälkeen Suomen Kansallisteatterin pääjohtajana vuosina 1950-1974. Professorin arvonimen hän sai vuonna 1958. Kivimaa kelpasi myös Suomen PEN:in puheenjohtajaksi vuosina 1953-1955. Hän oli ollut puheenjohtaja myös vuosina 1936-1937 ja johtokunnan jäsen vuosina 1940-1946 V.A. Koskenniemen puheenjohtajakaudella. Jatkuvuutta arvostettiin siis myös suomalaisen sananvapauden saralla.      

26. Me sankarit

Vain vuosi Pentti Haanpään itsenäisen Suomen pyhintä instituutiota, armeijaa, kritisoineen novellikokoelman Kenttä ja kasarmi (1928) jälkeen kirjailija Juhani Konkka julkaisi salanimellä Urho Torikka romaanin Me sankarit. Siinä kritiikki kohdistui ns. heimosotiin eli kansallismielisten suomalaisten radikaalien aseellisiin yrityksiin liittää osia Itä-Karjalasta Suomeen vuosina 1919-1922. Näille retkille oli osallistunut myös kirjailija Konkka ja ottanut opikseen. Niin olivat tehneet 1920-luvun kirjalliset taustavaikuttajatkin:

"Suomen Suojelusliitto lähetti 10.12.1929 porvarillisten lehtien päätoimittajille pääasiamiehensä Arne Somersalon allekirjoittaman kirjeen, jossa todettiin mm. :

'Porvarilliselle lehdistölle ei liene mitään syytä tukea sosialistista isänmaan ja puolustushengen vastaista propagandaa, jollaiseksi Torikan kirja tendenssimäisesti on tarkoitettu. Kokemus on osoittanut, että kirja josta arvostelijat kiistelevät, saa suuren menekin, ehkä sitä suuremman, mitä jyrkemmin se tuomitaan. Olisi sen vuoksi onnellisinta, jos tämänlaatuiset hengentuotteet tulevaisuudessa - vastakohtana 'Kentälle ja kasarmille' - sivuutettaisiin siten, miten ne ansaitsevat: arvostelematta jättämisellä.'

Syynä Suojelusliiton kirjeeseen oli Konkan Kansanvallan kustantamana ilmestyneen kirjan 'törkeä häväisy Itä-Karjalan retkikuntia kohtaan' ja pyrkimys 'kuvata ne vain kapitalistisiksi riistoretkiksi'. Liiton toimintakertomuksen mukaan lehdet noudattivat tätä kehotusta yhtä lukuunottamatta. Sen sijaan Arvosteleva kirjaluettelo, joka ei varsinaisesti levinnyt yleisölle, sattoi Konkan kirjan arvostella ja tuomita." (Kari Immonen: Ryssästä saa puhua. Neuvostoliitto suomalaisessa julkisuudessa ja kirjat julkisuuden muotona 1918-1939. Otava, 1987, s. 421)

Arvostelevan kirjaluettelon rooli oli tärkeä, koska lehden arviot ratkaisivat käytännössä sen millaisia teoksia kirjastoihin hankittiin. Kirjastoon sopimattomiksi katsottujen kirjojen kohdalla kirjastot menettivät valtionapunsa, mitä voi pitää ensimmäisen tasavallan sananvapaudelle tyypillisenä kannustinloukkuna. Immosen johtopäätökset Konkan kirjan kohtalosta selventävät kuvaa iloisesta ja vapaamielisestä 1920-luvusta:

"Tässä on hyvin konkreettinen esimerkki erilaisten yhteiskunnallisten intressien näkymisestä Venäjää ja Neuvostoliittoa käsittelevän kirjan julkaisuprosessissa: inkeriläinen emigrantti, AKS:n jäsen, vasemmiston ja oikeiston välisessä epämääräisessä välimaastossa olevien valtiososialistien äänenkannattajan Päivän Uutisten päätoimittaja kirjoittaa teoksen, joka asettuu kansallista uhoa, ekspansionismia ja kansallisuusvihaa vastaan. Sosiaalidemokraattinen kustannusyritys ottaa teoksen julkaisuohjelmaansa. Kommunismia vastustamaan perustettu organisaatio antaa teoksesta jyrkän tuomionsa ja yrittää voimakkaasti rajoittaa sen saamaa julkisuutta. Aktivistiseen ja monarkistiseen, siis ensimmäisen tasavallan 'yltiödemokratian' tuomitsevaan oppositiotraditioon lukeutuva arvostelija asettaa rajaa sen kirjastolevitykselle. Näin prosessissa on kommunisteja lukuunottamatta mukana lähes koko 20- ja 30-lukujen suomalaisen yhteiskunnan organisoituneiden mielipiteiden kirjo." (Immonen 1987, 422)

1930-luvulla kaikki oli jo toisin ja 1920-luvun riitapukarit lähempänä toisiaan. Somersalosta, entisestä Suomen Ilmavoimien komentajasta, sukeutui IKL:n kansanedustaja ja Lapuan liikkeen Ajan Sanan ja IKL:n Ajan Suunnan päätoimittaja. Konkka oli Yrjö Ruudun kanssa perustamassa Suomen Kansallissosialistista liittoa vuonna 1932 ja toimi hetken aikaa sen puoluesihteerinä ja Kansallissosialisti-nimisen äänenkannattajan päätoimittajana. WSOY:n kustannustoimittajana Konkka työskenteli vuosina 1937-1944 ja 1950-1955.