134. Lyhytkestoisen historian pitkäkestoinen tutkimattomuus (Tutkimuksen murros, osa 4)

Suomenkielistä fiktiivistä proosaa on kirjoitettu ja julkaistu noin 200 vuoden ajan. Tämä tarkoittaa vain noin kahdeksaa sukupolvea (jos yhden sukupolven mitoittaa 25 vuodeksi), ja jos ajanlaskun aloittaa ensimmäisestä aikaa kestäneestä klassikosta eli Seitsemästä veljeksestä, niin ajallinen etäisyys nykyhetkeen supistuu enää kuudeksi sukupolveksi. Seitsemän sukupolvea sitten sanomalehdet alkoivat tarvita fiktiivistä proosaa palstantäytteeksi ja samalla vapauttaa kirjailijoita omakustantamisen ikeestä. Viisi sukupolvea sitten realismin kanonisoidut edustajat olivat jo kirjoittaneet realistiset pääteoksensa ja joko kuolemassa tai siirtymässä eteenpäin tai toisaalle. Ja vain neljä sukupolvea sitten suomenkielistä proosakirjallisuutta monipuolistanut ”nousukausi” katkesi veriseen sisällissotaan, jonka jälkeen Suomi kääntyi yhden sukupolven ajaksi sisäänpäin ja yhteydet eurooppalaiseen kulttuurikehitykseen alkoivat katkeilla (niin että jäljet näkyvät vieläkin – hieman kuin perheväkivallan aiheuttama turvotus satavuotisjuhlameikin alla). Modernismin väärinkäsittämisen traditio alkoi toden teolla vasta kolme sukupolvea sitten, viimeisten kahden sukupolven aikana kirjoitetut vaikeat tai ”vaikeat” proosateokset ovat edelleen tutkimuksellisessa katveessa, ja noin yhden sukupolven aikana internetin yleistyminen ja digitaalinen painotekniikka ovat luoneet perusedellytykset suomenkielisen proosakirjallisuuden nykyiselle nousukaudelle.

Koska historia on noinkin lyhyt, on mahdollista kysyä, kuinka monta kiinnostavaa ja olennaisen tärkeää tutkimuskysymystä on enää avaamatta vaikkapa autonomian ajan suomenkielisessä kirjallisuudessa. Tähän liittyy metakysymys yhä niukentuvien tutkimusresurssien suuntaamisesta yksittäisen tutkijan ajallisten ja taloudellisten resurssien ulottumattomissa oleviin tutkimuskohteisiin, joihin keskittymällä saataisiin yhtäältä vastauksia kirjallisuushistoriallisiin peruskysymyksiin ja toisaalta luotua tarvittava perusta sellaiselle jatkotutkimukselle, jota aikaisemmin ei ole voinut (ainakaan uskottavasti) tehdä.

Neljä tällaista kohdetta nousee etsimättä mieleen. Jos halutaan saada jokseenkin lopullinen vastaus kysymykseen esiintyikö suomenkielisessä proosassa modernismia jo autonomian ajalla, niin viimeiset oljenkorret tai kääntämättömät kivet löytyvät Algot Untolan julkaisemattomasta tuotannosta. Jos halutaan selvittää suomenkielisen novellistiikan alkuvaiheet ja mm. sen genrejärjestelmän muotoutuminen, niin vastausta ei löydy, ellei noin vuosina 1845–1885 sanomalehdissä julkaistua lyhytproosaa oteta huomioon ja läpivalaista sekä laadullisen että määrällisen tutkimuksen keinoin. Ja jos esimerkiksi Franco Morettin harrastama määrällinen tutkimus saataisiin vähitellen otettua haltuun nykyisin jo digitoitua 1800-luvun sanoma- ja aikakauslehtiproosaa tutkimalla, niin hankitulla ammattitaidolla saattaisi saada nostettua näkyviin kiinnostavia kuvioita muistakin digitoiduista aineistoista. Ja jos valtiottoman ajan suomalaisen tai suomenkielisen kirjallisuuden kokonaiskuva kiinnostaa, niin siirtolaiskirjallisuus (etenkin amerikansuomalainen kirjallisuus) muodostaa kolmannen laajahkon tutkimuskohteen. Neljäs peruskysymys liittyy autonomian ajalla Suomen suuriruhtinaskunnassa vallinneen kehitysmaatasoisen luku- ja kirjoitustaidon ja suomenkielisen kirjallisuuden lyhyt- ja pitkäkestoisiin keskinäisriippuvuuksiin.  

Proosahistoriani julkistamisesta on kohta kulunut seitsemän kuukautta ja käytännössä jokaisessa siihen liittyvässä puhe- tai keskustelutilaisuudessa (joista viimeinen on näillä näkymin lokakuussa 2017) osa näistä avoimista kysymyksistä on noussut esille. On ollut mielenkiintoista havaita, että edellä luonnostellut tutkimattomuudet hämmästyttävät sekä kiinnostuneita lukijoita että sellaisia kirjallisuudentutkijoita, joiden tausta on yleisessä kirjallisuustieteessä tai fokus kotimaisen kirjallisuuden valtavirran ulkopuolella, mutta tavallisemman kirjallisuuden tutkija hätääntyy helposti esittämään tekosyitä, puolustuspuheita tai projektioita ikään kuin tällainen jaettu sokeus olisi juuri hänen syynsä (ja rahoituksen hankkiminen juuri hänen vallassaan).

.                   

123. Unohtamisesta (osa 1)

Tervetuloa blogini toiselle tuotantokaudelle, jolla postausten määrä vähenee siten, että julkaisen niitä vähintään yhden ja enintään kolme viikossa. Vaikka mieli tekisi, en aloita metakritiikillä, vaan keskityn tällä kertaa unohtamiseen ja unohdettuihin tai sellaisiksi otaksuttuihin kirjailijoihin. Taustalla resonoi ajatus kaanonien ja vastakaanonien suhteesta diversiteettiin (johon palaan tarkemmin myöhemmin) samoin kuin proosahistoriani arvosteluissa siellä täällä esitetty oletus, että Raukoilla rajoilla rakentaisi jonkinlaista vastakaanonia muun muassa unohdettujen kirjailijoiden ja kirjojen varaan.

Suomenkielisessä Wikipediassa kategoriaan suomalaiset kirjailijat sisältyy artikkeli yli 2400 suomalaisesta kirjailijasta. On varsin todennäköistä, että suuri osa heistä on tuntemattomia valtaosalle kirjallisuuden harrastajista ja tutkijoista. Tästä huolimatta voidaan kysyä, ovatko nämä enimmäkseen tuntemattomat kirjailijat myös unohdettuja. Sama kysymys voidaan kohdistaa myös paikallisesti tai alueellisesti tunnetuihin kirjailijoihin (joiden tietoja on tallentunut monenlaisiin matrikkeleihin ja tietokantoihin), "sivutoimisiin" kirjailijoihin (jotka ovat saattaneet toimia pidempään ja aktiivisemmin jollakin toiselle alalla kuten vaikkapa kuva- ja performanssitaiteilijoina tunnetut Meri kiipeilee -teoksen tekijät Alpo Jaakola ja Ilkka-Juhani Takalo-Eskola) ja pienehköjen kirjallisten ryhmien tai yhteisöjen jäseniin (tällainen on esimerkiksi Manuscript´63 -ryhmän perustajajäsen Erkki Wessman, joka tunnetaan tai tunnettiin paremmin työstään journalistina ja tv-käsikirjoittajana).      

Lisää käytännöllisiä hankaluuksia piirtyy näkyviin, jos näiden mahdollisesti unohdettujen kirjailijoiden tuotannosta lähtee tai lähtisi etsimään unohdettuja ”merkkiteoksia.” Jos 2400 Wikipedia-julkisuudesta nauttivasta kirjailijasta puolet olisi prosaisteja, ja historioitsija lukisi kultakin heistä keskimäärin kolme teosta, joiden keskimääräinen laajuus olisi 200 sivua, niin luettavaa kertyisi yhteensä 720 000 sivua. Jos historioitsija lukisi yhden teoksen joka päivä, niin pelkästään materiaalin läpikäymiseen kuluisi noin vuosikymmen. Todennäköisesti varsin moni tuohon 1200 hengen ryhmään kuuluva kirjailija on julkaissut yli kolme teosta, joten heidän kohdallaan pitäisi lukea joko koko tuotanto tai siitä jokseenkin sattumanvaraisesti valitut teokset (edellinen vaihtoehto saattaisi helposti kaksin- tai kolminkertaistaa luku-urakan keston). Yksi omakohtainen esimerkki: luin proosahistoriaani varten Valter Juvan salanimellä Heikki Kenttä kirjoittaman romaanin Maahengen salaisuus: tohtori salapoliisina (1915) ja kyllästyin siihen niin perusteellisesti, että jätin lukematta Juvan samalla salanimellä kirjoittaman ilmeisesti huomattavasti mielenkiintoisemman prooosateoksen Valkoinen kameeli ja muita kertomuksia itämailta (1916), jonka Ilkka Malmberg mainitsi viimeiseksi jääneessä lehtiartikkelissaan (”Luvattu lehmä”, HS Kuukausiliite 1/2017, 36–40).

Osittain tällaiset ongelmat ja sattumukset johtuvat siitä, että kirjoja koskeva metadata on puutteellista, virheellistä, epäjohdonmukaista tai sitä ei ole lainkaan. Saatavilla olevan metadatan painottuminen teosten lajeihin ja aihealueisiin ei lisäksi paljon auta, jos pyrkisi jäljittämään esimerkiksi suomenkielisen proosakirjallisuuden ensimmäistä epäluotettavaa kertojaa, metalepsista tai tajunnanvirtaromaania.  

Unohdettujen kirjailijoiden ja kirjojen skaala on laaja. Yhteen ääripäähän kuuluvat ite-kirjailijat ja heidän omakustanteensa, jotka muodostavat jokseenkin täysin tutkimattoman alueen. Toisessa ääripäässä ovat sellaiset unohduksiin vaipuneet kirjailijat, jotka ovat aikanaan löytäneet tiensä kirjallisuushistoriaan, mutta joita ei ole sisällytetty myöhempiin kirjallisuushistorioihin. Yksi tällainen kirjailija on K.A. Järvi, jonka romaani Loinen kuuluu proosahistoriani oheislukemistoon. O.A. Kallion Uudempi suomalainen kirjallisuus (1911–1912) käsittelee Järven tuotantoa runsaan sivun verran ja huipentaa katsauksensa näin: ”Kaikissa näissä kertomuksissa on Järvi ryhtynyt sangen mielenkiintoisiin ja uutukaisiin aiheihin, mutta ei ole jaksanut niitä taiteellisesti yhtä mielenkiintoisella tavalla käsitellä. — Ansiokkaimpia lienevät lopultakin toistaiseksi hänen pohjoiskarjalaiset takalistokuvauksensa Opettaja (1907) ja varsinkin Loinen (1908), Järven tähänastisista teoksista epäilemättä merkittävin. Edellisessä tuntuu päähenkilö, valistus- ja perustus-laillisintoinen opettaja Hannes Kauppi, pitäjänsä kaikki kaikessa, vielä kovin ihannoidulta ja teennäiseltä, mutta jälkimäisessä on sensijaan köyhä, hädissään näpistelevä Lois-Pietu ja hänen alkuperäinen maalainen ympäristönsä kuvattu erinomaisen elävästi ja todentajuisesti.” (O.A. Kallio: Uudempi suomalainen kirjallisuus II, 155. WSOY, 1912)  

Pienempään, mutta kenties vielä mielenkiintoisempaan ryhmään kuuluvat kirjailijat, jotka ovat vaarassa unohtua. Heidät mainitaan ohimennen jossakin viimeaikaisessa kirjallisuushistoriassa, mutta tavalla, joka viittaa historioitsijan puutteelliseen kompetenssiin. Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historian neljänteen uusittuun painokseen sisältyvä lyhyt kuvaus Iikka Vuotilasta ja Ari Koskisesta on juuri tällainen tahaton vihje: ”Iikka Vuotilan (1933–1975) ja Ari Koskisen (s.1939) tyylitellyissä romaaneissa yhdistyvät yhteiskuntakriittinen näkemys ja kokeileva ote.” (Laitinen 1997, 585) Vihjeen ymmärtämiseen riittää tieto siitä, että jos mikään, niin kokeellinen kirjallisuus oli Kai Laitiselle inhimillisesti vierasta.  

(jatkuu)