111. Jalon kansan parhaat kustantajat 2

(jatkoa eiliseen postaukseen)

”Aleksis Kiven omaisten asianajaja Mikko Erich ihmetteli oikeutetusti sitä, että seuran johtokunta tuntui vielä 1926 olevan kokonaan tietämätön tekijänoikeuslaista, vaikka Setälä oli seuran tärkeä jäsen ja tekijänoikeusasia oli juuri 1926 vahvasti julkisuudessa esille uuden lain ansiosta. Seurassa todettiin vaisusti, ettei Setälä koskaan ollut kuulunut seuran esimiehiin ja johtokuntaan ja nolot tosiasiat tunnustettiin. Tunkelon mukaan viimeistään1890-luvun loppupuolella Kiven Valittujen teosten uudesta painoksesta päätettäessä seuran sihteerin F.W. Rothstenin olisi pitänyt tarkastaa, oliko Kiven perikunnan kanssa sovittu tekijänoikeuksista. Tunkelo arveli, että ’tottumus’ oli estänyt valkohapsista ’kunnon ukkoa’ hoitamasta näinkin tärkeää asiaa. Samainen tottumus oli sittemmin periytynyt myös Rothstenin seuraajille.

   Seurassa tiedettiin eräiden Kiven sukulaisten ahdingosta, ja kirjailijan veljille Juhani (Johan) Stenvallille ja Albert Stenvallille maksettiin näiden viimeisinä elinvuosina 1900-luvun alussa pientä vuosieläkettä. Lisäksi seura avusti Juhanin naimatonta nurmijärveläistä tytärtä Hanna (Johanna) Stenvallia 1907–1926 kustantamalla tämän asumisen ja polttopuut. Kiven jälkeläisten edustajat katsoivat näiden avustusten johtuneen seuran toimihenkilöiden huonosta omastatunnosta ja osoittavan, ettei seura ollut suinkaan toiminut hyvässä uskossa. Tietoista tekijänoikeuslakien rikkomista vain hyviteltiin satunnaisilla avustuksilla. (…)

   Lukuisten istuntojen, melkoisen suunpieksännän ja monenlaisten korvauslaskelmien jälkeen Helsingin raastuvanoikeus katsoi heinäkuussa 1927 SKS:n rikkoneen runoilija Aleksis Stenvall-Kiven oikeuksia työnsä tuotteisiin. Näin ollen seura oli korvausvelvollinen Aleksis Stenvallin oikeudenomistajille. Korvaussumman laskeminen oli jo pelkästään maailmansodan aikana vallinneen valtaisan inflaation johdosta niin hankalaa, että oikeus myönsi käyttäneensä vapaata harkintaa ja päätyneensä pyöreään 100 000 markkaan. Lisäksi seura velvoitettiin korvaamaan omaisille muilta kustantajilta erilaisista Kiven kustannusoikeuksista saatu 34 600 markkaa.  Seurassa tyydyttiin tuomioon ja päätettiin olla valittamatta tuomiosta varsinkin kun korvaussumma oli lähellä sitä, jonka SKS oli jo ennen oikeudenkäyntiä valmis maksamaan. (…)

   Seura selvisi suurta julkisuutta herättäneestä oikeudenkäynnistä lopulta varsin hyvin. Alussa näytti paljon pahemmalta, mutta osa julkisuudesta kääntyi jopa seuran eduksi. Sanomalehtikirjoitusten sävy muuttui neutraalimmaksi ja seuran monia hankkeita ja pyrkimyksiä esiteltiin positiivisessa valossa. Kiven perillisten valtavia korvausvaatimuksia pidettiin myös jonkinlaisena onnenongintana. Suomen Kirjailijaliitto antoi oikeudenkäynnin kestäessä julkisen lausunnon, jossa pidettiin Kiven perillisten vaatimuksia ja syytöksiä kohtuuttomina ja hämmästyttävinä. Kirjailijaliitto piti täysin selvänä, että suomalaisen kansan valistunut yleinen mielipide asettui asiassa verrattoman suuriarvoista ja pyyteetöntä työtä tehneen seuran puolelle.”

(Kai Häggman: Sanojen talossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1890-luvulta talvisotaan. SKS, 2012, 345-347, 350-351)

110. Jalon kansan parhaat kustantajat

”SKS:n johtokunnan painajainen alkoi aamulla 24. lokakuuta 1926, jolloin Uusi Suomi, Helsingin Sanomat ja Hufvudstadsbladet syyttivät laajoissa ja sensaationhakuisissa artikkeleissa seuraa laittomuuksista ja moraalittomuudesta. Seura ei koskaan aiemmin tai myöhemmin ole saanut osakseen niin aggressiivista julkista ryöpytystä kuin tuona päivänä. Lehtien mukaan Aleksis Kiven omaiset elivät köyhyydessä samaan aikaan, kun SKS oli rikastunut pitämällä vuosikymmeniä laittomasti hallussaan Kiven tekijänoikeuksia. Syytösten ja artikkeleiden takana oli Suomen Kirjakauppa -lehden päätoimittaja ja Akateemisen Kirjakaupan myymäläpäällikkö A.W. Stenberg. Hän oli muutamaa viikkoa aiemmin käynyt kahdesti kyselemässä seuran kustannusvaraston hoitajalta Mathilda Bohmilta todisteita siitä, että seuralla todella oli oikeus kustantaa Aleksis Kiven teoksia.

   Kun dokumentteja ei löytynyt, Stenberg päätti tehdä asiasta julkisen. Mielenkiinto Kiven varattomia sukulaisia kohtaan oli kirjailijan suosion myötä kasvanut, ja sanomalehdissä oli jo aiemmin julkaistu juttuja eri puolilta Suomea löydetyistä Kiven sukulaisista, jotka eivät olleet millään lailla hyötyneet Kiven teosten julkaisemis-, esittämis-, käännös- ja filmioikeuksista. Stenberg tunsi Aleksis Kiven Albert-veljen tyttären, 70-vuotiaan Agnes Vidingin, ja toimi jutun alussa luku- ja kirjoitustaidottoman vanhuksen etujen valvojana. Stenberg teki sukuselvityksiä, etsi käsiinsä oikeuksistaan tietämättömiä Kiven sukulaisia sekä ryhtyi näiden edusmiehenä vaatimaan seuralta vahingonkorvauksia.

   Stenberg vetosi vuonna 1880 säädettyyn asetukseen kirjailijan ja taiteilijan oikeudesta työnsä tuotteisiin. Asetuksen ensimmäisen pykälän mukaan kirjailijalla oli ’yksinomainen ulosanto-oikeus’ kirjatuotteeseensa ellei asiasta oltu muuten kirjallisesti sovittu. Ulosanto-oikeus siirtyi kirjailijan kuoleman jälkeen hänen perillisilleen ja oli voimassa 50 vuotta. SKS:n kannalta merkityksellistä oli se, että laki koski myös ennen sen säätämisvuotta ilmestyneiden teosten mahdollisia uusia painoksia. Stenbergin käsityksen mukaan seura oli vuosikymmenien ajan syyllistynyt Kiven teosten laittomaan jälkipainantaan ja kaiken kukkuraksi kaupannut ’itseottamiaan’ oikeuksia muille kustantajille sekä filmiyhtiöille. Suomen kansalla oli oikeus tietää, kuinka maan suurimman kirjailijan muistoa ja oikeuksia SKS:ssa oikeastaan kunnioitettiin. Stenbergin mukaan asioiden tila oli jopa maamme kunnialle arkaluontoinen. 

   Stenberg tunsi entuudestaan Kiven sukulaisia ja oli tietoinen tekijänoikeuslainsäädännöstä. Kirjakauppiaana hän oli myös selvillä Aleksis Kiven teosten koko ajan kasvavasta suosiosta. Hän ilmoitti lehtijutuissaan haluavansa auttaa köyhiä ja oikeuksistaan tietämättömiä ihmisiä, mutta mahdollisesti taustalla oli myös toive henkilökohtaisesta taloudellisesta hyödystä. Stenberg nimittäin pyysi ensi vaiheessa Kiven perillisille lähes puolen miljoonan markan vahingonkorvauksia, joita myöhemmässä oikeudenkäynnissä todistaneet kirja-alan ammattilaiset pitivät selvästi ylimitoitettuina.

   Kiven teosten 50 vuoden suoja-aika oli mennyt umpeen 1922, joten Stenberg ei ollut kilpailevien kustantajien asialla. Kysymys Aleksis Kiven tekijänoikeuksista oli kuitenkin monella tapaa ajankohtainen. Oikeudenkäynnin aikana viitattiin useaan otteeseen siihen, että Osakeyhtiö Suomen Filmikuvaamo (myöh. Suomi-Filmi) oli 1921 ostanut seuralta 15000 markalla filmioikeudet Kiven keskeisiin teoksiin. Kauppa tehtiin kiireessä, sillä filmiyhtiön saamien tietojen mukaan myös eräs saksalainen elokuvayhtiö oli kiinnostunut ainakin Seitsemän veljeksen filmatisoinnista. Elokuvanteko viivästyi eikä yhtiö maksanut sovittua summaa ajallaan seuralle. SKS:n juristi Arvo Linturi sai karhuttua Suomi-Filmiltä 8000 markkaa syksyllä 1925, kun suoja-aikakin oli jo päättynyt. Kaikesta päätellen tämä näkyvästi esille tullut riita oli yksi heräte siihen, että kysymys Aleksis Kiven tekijänoikeuksista ylipäätään nousi esille.

   Seuran johtokunta kokoontui pian lehtijuttujen jälkeen ja tunnusti mukisematta tärkeimmän. Seura oli todellakin tullut rikkoneeksi tekijänoikeuslakia, ja sillä oli sekä moraalinen että juridinen velvollisuus korvata aiheuttamansa vahingot sekä huolehtia Aleksis Kiven köyhistä sukulaisista. Seuran sihteeri E.A. Tunkelo teki asiasta nopean selvityksen, jossa hän joutui toteamaan, että seuran toimihenkilöt olivat joko olleet tietämättömiä tekijänoikeuslaista tai eläneet siinä uskossa, että kustannusoikeuksista oli muuten sovittu. Seurassa vallitsi ’perinnäiskäsitys’ SKS:sta Kiven kustannusoikeuksien haltijana, ja tämä käsitys oli siirtynyt sukupolvelta toiselle sekä vallinnut myös muiden kustantajien keskuudessa.

   Perinnäiskäsityksen juuret olivat Tunkelon mukaan seuran 1866 tekemässä linjauksessa, jonka mukaan ’seura aina pitää ikuisena omaisuutenaan ne kirjat, mitkä se on joko teettänyt tai valmiina käsikirjoituksena ostanut’.” 

(Kai Häggman: Sanojen talossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1890-luvulta talvisotaan. SKS, 2012, 342–344)

 (jatkuu)

107. Laki vastaan oikeus ja kohtuus

Topeliuksen nöyryyttä ja kuuliaisuutta painottavaa satusetäilyä kannattaa verrata vaikkapa Arvid Järnefeltin ajatteluun, jossa oikeus ja kohtuus ovat lain kirjainta tärkeämpiä (kuten jo vanhoissa tuomarinohjeissa). Järnefeltin Maa kuuluu kaikille! Matkoiltani Laukon lakkomailla (1907) on suomenkielisen kirjallisuuden loistokkaimpia pamfletteja. Teos käsittelee suurta kohua ja kiistaa herättäneitä Laukon kartanon torpparihäätöjä ja niiden kautta paljon suurempia yhteiskunnallisia kysymyksiä, jotka ratkaistiin raaimmalla mahdollisella tavalla vuoden 1918 sisällissodassa. Tässä kolme näytettä:      

”Suuri osa vapaamielistä yleisöä, joka muuten olisi myötätuntoinen lakon tehneille torppareille, on siinä luulossa, että häätöjä ei käynyt välttäminen, koska torpparit olivat lakon kautta muka rikkoneet kontrahtinsa ja muodollinen laki siis oli heitä vastaan. Niinpä Juhani Aho kirjottaa äskettäin Helsingin Sanomiin mietteitä Laukon asiassa (H. S. N:o 194), lausuen muun muassa: ’Keskinäiseen välipuheeseen perustuu kaikki yksityinen ja yhteiskunnallinen toiminta ja sitä ei saa rankaisematta ja vahinkoa korvaamatta rikkoa missään, ei kaikkein vapaimmissakaan yhteiskunnissa. Oikeus lain turvaan tässä kohden on niin suuri, että se on suurempi ja kalliimpi kuin viljelyksen oikeus, kuin ihmisen oikeus maahan, kalliimpi kuin kodinkaan oikeus.’ Roomalainen oikeus, josta meidän oikeutemme on lainattu, ei rajottunut edes kodinkaan oikeuteen, vaan sääsi, että velkojan oikeus oli kalliimpi kuin velallisen henki, joten velkojalla oli muun muassa oikeus myydä velallinen orjaksi tai panna hengiltä. Juhani Aho ja vapaamielinen yleisö arvelee nyt, että jos meilläkin vielä olisi voimassa roomalainen sääntö velallisen vastaamisesta ei ainoastaan maallaan ja kodillaan vaan myös hengellään, niin meidän pitäisi, ennen kuin tämä laki olisi muutettu, tyyneesti katsoa, kuinka ihmisiä mestattaisiin ja hirtettäisiin senvuoksi että ovat tehneet lakkoja. (…)

Tiedämme, että esimerkiksi suurlakon aikana tapahtui luvattomia tapauksia, joita lakimme rankaisisi mitä ankarimmin, mutta tähän lakkoon ottivat osaa myös lainsäätäjät itse ja niin on jokaiselle päivän selvää, että laki yksinkertaisesti jäi sen aikuisiin tapauksiin nähden voimattomaksi, viskaalit, asianajajat, nimismiehet, sanomalehdet, tuomarit, poliisimestarit kaikki vaikenevat kuin yhteisestä suostumuksesta. Eikä ole ketään niin sokeaa, joka vaatisi lain noudattamista tässäkin tapauksessa. Mikä syy on siis siihen, että Laukon jutussa lakia ei voitu mitenkään välttää. Miksi hallitus ei keksinyt mitään keinoa, miksi paroonin ei tarvinnut pelätä tulevansa ristiriitaan yleisen mielipiteen kanssa, miksi kruununvoudit ja nimismiehet tinkimättä muuttuivat lainkoneiksi ja miksi tuomarit eivät tunnustaneet mitään lieventäviä asianhaaroja? Eikö isänmaa ollut vaarassa, eikö noista joukkohäädöistä olisi voinut ja vieläkin voi syntyä yleistä sekasortoa ja maallemme häpeää, eikö se voinut olla kuin kekäle kuivaan havumetsään, josta yleinen kulovalkea alkunsa saa? Siis kysymys tässä ei ollutkaan lain puustavin noudattamisesta tai syrjäyttämisestä. Ei tässäkään tapauksessa ole kukaan ollut oman lakinsa narri, vaan kyllä lain puustavi pantiin täytäntöön hyvin harkitun ja punnitun laskun jälkeen. Miksi ei hallitus toimi?  Hallitus ei saa ostaa Laukon kartanoa, sillä jos hallitus ostaisi ja tarjoisi maat palstatiloina lakon tehneille torppareille, niin julistaisi hallitus hyväksyvänsä maalaislakkoja ja avaisi portit selkoselälleen juuri sille yhteiskunnalliselle mullistukselle, jonka estämisessä koko hallituksen merkitys vallassa-olijain mielestä on. Miksi parooni ei tee sovintoa? Parooni ei saa tehdä sovintoa lakkolaisten kanssa, sillä mukautumalla heidän vaatimuksiinsa hän menettelisi vastoin koko maanomistajaluokan etuja. (…)

Suureen vuosisataiseen tyytymättömyyteensä ei maalaisköyhälistö ole todellakaan mitään opastusta sosialisteilta tarvinnut. Minun nähdäkseni sosialisteja pitäisi vallassaolijain päinvastoin kiittää, he kun juuri ovat johtaneet tuon viimeisen ilmauksen maattoman väestön taistelusta itsetietoiselle passiivisen vastarinnan (aseettomuuden) tielle, sillä ellei sosialismin opit olisi levinneet juuri näihin aikoihin torppari-maailmaan, olisivat torpparit aikaa sitten ilmi kapinassa. Sosialismin opit ovat meillä olleet sinä ukkosenjohdattimena, joka on epämääräiseen tulevaisuuteen siirtänyt vallankumousuhkan, mikä oli maaköyhälistön keskuudesta jo nousemassa. Naapurimaassamme, Venäjällä, erittäinkin Tuulan, Orlovskin ja Kurskin lääneissä, eli Venäjän varsinaisissa maanviljelyspiireissä, ovat yöjunat alituisen valaistuksen alaisina. Lakkaamatta pitkin matkaa, milloin toiselta milloin toiselta puolen näkyy vaunun ikkunoista loimottavia tulipaloja: tilanhaltijain talot palavat. Yöjuna ei pääse hetkeksikään näiden kaameain valonheittäjäin piiristä.

   Mutta Laukon läänissä ei ole yhtäkään poliisia sormenpäälläkään kosketettu, ei yksikään salalaukaus ole kuulunut miltään metsänkulmalta, eikä yksikään murhapolton liekki ole vielä leimahtanut. Meillä moititaan Laukon torppareita lain halveksimisesta sen perustuksella, että he tekivät lakon. Mutta itse asiassa on luottamus samain torpparien lainkuuliaisuuteen juuri heidän nykyisen sosialisminsa vuoksi tullut niin suureksi, ettei kukaan vallassaolijoista tule ajatelleeksikaan sellaisia mahdollisuuksia kuin naapurimaassamme tapahtuvia. Rohkeasti jännitetään äärimmilleen tuon lainkuuliaisen kansan passiivisen aseettomuuden päätöstä. Koko tuo suurilukuinen väkijoukko näyttää jo olevan hallittu parilla poliisilla, jotka hyräillen kiertelevät metsiä ja ilkkuen jakelevat käskyjänsä.”

(Arvid Järnefelt: Maa kuuluu kaikille! Matkoiltani Laukon lakkomailla. Vihtori Kosonen, 1907, 23-24, 25-26 ja 39-40)

104. Lauri Luodon kujanjuoksu (epilogi)

"Ragnar Rusko joutui Amurin alueelle NKVD:n Bamlag-leiriin, jossa häntä uudelleenkoulutettiin neuvostokirjailijaksi rautatien rakennustöissä: ’…Pakkanen. Terävä viima puhaltaa pohjoisesta suurten vuorten takaa. Minä käyn töissä. Kaivan jäistä maata kuokalla ja kangella, Siroitan hiekkaa Baikalin ja Amurin radan ratavalliin leventäen sitä. Kannan väsymyksestä kaatuneen toverin nuotiolle. Minulla ei ole lepopäivää eikä rajoitettua työaikaa. Yöni nukun hatarassa kämpässä kovalla naarilla. Kamiina punottaa, Haisee hiki ja… Ravintoni on seitsemänsataa grammaa leipää ja puolitoista litraa likaisenruskeaa balandaa (kalalientä, huom. MY) päivässä. Siunaan sitä kättä, joka joskus lähetti minulle hiihtopuvun, villapaidan ja hiihtopieksut. Ilman niitä olisin jo mennyttä. Pelkään vain, että ne hajoavat. Olen kiitollinen sille juopolle kiinalaiselle, joka 23 vuotta sitten opetti minulle tatuoimistaidon, sillä se auttaa minua saamaan lepohetkiä joskus ja joskus palan sokeria tai mustan leipämurikan. Täällä kestävät vain vahvat ja terveet. Minä kestän, vielä…’ Maaliskuun 7.päivänä, päivää yllä olevan kirjeen kirjoittamisen jälkeen, vankikolonian komendantti kirjoitti luonnehdinnan, jonka mukaan Rusko suhtautui avoimen vihamielisesti kommunistisen puolueen politiikkaa kohtaan ja kritikoi Neuvostoliiton vankilapolitiikkaa. Rusko oli tullut hyvin toimeen vankitovereidensa kanssa, ja hän saattoi kulkea leirialueella jopa ilman saattovartijaa. Todistajien mukaan Rusko oli väittänyt, että hänet oli tuomittu syyttömänä. Hänen pahin virheensä oli se, että hän oli väittänyt lisäksi, että vankilaolot Neuvostoliitossa olivat paljon pahemmat kuin hänen ollessaan Suomessa vankilassa. Tästä syystä NKVD:n troika tuomitsi Ruskon kuolemaan vallankumouksellisesta agitaatiosta sekä puolueen ja neuvostohallituksen halventamisesta. Teloitusta lykättiin jostain syystä yli neljä kuukautta ja hänet teloitettiin vasta 14.8.1938 Svobodnyin kaupungissa.” (Mikko Ylikangas: Rivit suoriksi! Kaunokirjallisuuden poliittinen valvonta Neuvosto-Karjalassa 1917–1940, 422. Kikimora publications, 2004.) 

Stalinistisen terrorin luonnetta kuvaa, että puolueuskollisista puolueuskollisin Rusko teloitettiin vain kuusi kuukautta myöhemmin kuin uppiniskaisista uppiniskaisin Lauri Luoto. Jörn Donnerin tunnetuksi tekemää mainoslausetta mukaillen voi siis sanoa, että oman mielensä mukaan kirjoittaminen kannattaa aina.