87. Lehtori Littiö, otaksun (Sipilän Tasomaa, osa 8)

(Jatkoa postauksiin nro 57-61, 67 ja 81)

”Harvoin kirjan takakansiteksti pystyy pelkistämään tekijän johtoajatuksen ja pyrkimyksen niin täydellisesti kuin Markku Eskelisen 600-sivuisessa opus magnumissa: ’Raukoilla rajoilla käsittelee kaikkea sitä mitä ei ole koskaan haluttu kertoa suomenkielisestä kirjallisuudesta.’  
   Siinä kaikki, yhdessä itsevarmassa lauseessa. Kyllähän sen kiinnostuksen herättää.
  Takakannen nurjalla puolella sisällönkuvaus laventuu: ’Yhdestä kielestä ja lajista avautuu ennennäkemättömiä yhteyksiä toisiin kieliin ja lajeihin, kertomuksiin ja kuvitelmiin, ja siinä sivussa ilmaisunvapauden kulloisinkiin ehtoihin ja rajoituksiin.’
  Sensuuria ja itsesensuuria Eskelinen käsitteleekin paikka paikoin, mutta mitään ennennäkemättömiä avauksia toisiin kieliin, lajeihin tai kertomuksiin hän ei lupauksistaan huolimatta tee.”
(Juhani Sipilä: "Kirjallisuushistoriaa ylipitkänä esseenä", Parnasso 5/2016, 60)

Kommentti 35.  Jopa Sipilän kaltaisen kevyttutkijan tulisi tietää perusasiat paratekstuaalisuudesta ja tekstin suhteesta takakansi- ja lieveteksteihin.  Koska näin ei ole, suosittelen Sipilälle suorastaan vimmaisesti Gérard Genetten vuosikymmeniä sitten luonnostelemaan transtekstuaalisuuteen perehtymistä, jotta hänen ei enää tarvitsisi lyödä päätään kynnystekstiin. Suosittelen lämpimästi myös arvosteltavien teosten lukemista niiden takakansi- ja lievetekstien lisäksi.       

Kommentti 36. Jopa Sipilän kaltaisen tuuritutkijan tulisi, niin vaikeaa ja nöyryyttävää kuin se varmaan onkin, tunnistaa mahdollisen tietämyksensä mahdolliset rajat. Sipilä ei tiedä eikä voi tietää pyrkimyksistäni ja "johtoajatuksistani" yhtään mitään eikä edes sitä kuka tai ketkä lievetekstin kirjoittivat. Pyrkimyksiini kohdistuva tunkkaista biograafista tutkimusotetta muistuttava spekulointi paljastaa sen sijaan Sipilän odotushorisontin perimmäisen yksinkertaisuuden ja itsevarman yksiulotteisuuden: kirjoilla ja tekijöillä on yksi ja aina vain yksi johtoajatus ja pyrkimys. Kaikenlainen moneus ja moniulotteisuus tuntuu olevan Sipilälle kauhistus, ellei peräti iljetys ja leegio. Kaiken lisäksi jo pelkkä sana ”johtoajatus” johtaa ajatukset 1970-luvulle, jolta Sipilän ajatukset tuntuvat olevan peräisin raamatullisesta pintasilauksestaan huolimatta. Myönteisesti ajatellen Sipilän kritiikkiyritelmä tarjoaa minulle räätälöidyn Life on Mars -kokemuksen ja siitä johtuvan ongelman: miten selittää 2000-luvun kirjallisuudentutkimuksen peruskuviot 70-luvun matalan resoluution reliikki-imitaatiolle? Valitettavasti kokemus (siitä, ettei littiö ymmärrä puhetta ja kirjoitusta, mutta reagoi paineeseen) ei ole ainutkertainen.             

Kommentti 37. Opus magnumikseni on jo olemassa ainakin kaksi muuta ehdokasta: vuonna 2016 ilmestynyt Ihmiskokeita, 4200-sivuinen proseduraalinen kollektiiviromaani, jonka kirjoitin yhdessä 13 muun kirjailijan kanssa sekä vuonna 2012 julkaistu liki 500-sivuinen monografia Cybertext Poetics. The Critical Landscape of New Media Literary Theory. Nekin ovat sellaisia magnum opuksia, jotka eivät avaudu takakansitekstejä tavaamalla. 

Kommentti 38.  Laput silmillä kulkiessaan ei voi nähdä mitään ennenäkemätöntä. Sipilä siteeraa tapansa mukaan vain pientä osaa lievetekstistä. Jos hän olisi malttanut lukea koko lievetekstin (ja pysähtynyt ajattelemaan sitä), niin hän olisi ehkä ymmärtänyt ennennäkemättömyyden olevan suhteessa myös tekstin lajiin eli kirjallisuushistoriaan. On mahdollisuuksien rajoissa, että hän olisi siinä tapauksessa ymmärtänyt verrata arvostelemaansa teosta edeltäviin kirjallisuushistorioihin, jotka eivät mm. näytä kirjallisten virtausten eri kiertonopeutta pienillä ja suurilla kielialueilla, fennomaaniprojektin, kansallisen historiankirjoituksen ja populaarikirjallisuuden liittoa, (kansan)runouden yliarvostusta ja sen fiktiivistä proosaa helpompaa taipumista propagandan välineeksi autonomian ja ensimmäisen tasavallan aikana jne. jne.  

(jatkuu)      

25. Edeltäjiä

Yhden tutkijan kirjallisuushistoria saattaa jo lähtökohtana vaikuttaa mahdottomalta tehtävältä, mutta mahdottomuuksiakin on monta lajia. Aikaisempien suomalaisten kirjallisuushistorioiden kohdalla on vaikea osoittaa laadullisia eroja yhden kirjoittajan (mm. Polen; Krohn; Kallio; Leino; Tarkiainen; Koskimies; Laitinen) ja ryhmätyönä syntyneiden historioiden (mm. Suomen kirjallisuus I-VIII; Suomen kirjallisuushistoria I-III) välillä. Ryhmätyö ei takaa moniäänisyyttä eikä yksi kirjoittaja jäsennyksen toimivuutta, koska sekä yksittäinen kirjoittaja että kirjoittajaryhmä voivat olla sokeita täsmälleen samoille asioille. 

Laajin tähänastisista suomalaisista kirjallisuushistorioista, Suomen kirjallisuus I-VIII (1963–1970), on ymmärrettävistä syistä tulkinnalliselta horisontiltaan vanhentunut; kaikkein ilmeisimmin siksi, että 1900-luvun jälkivuosikymmeninä kirjallisuudentutkimus huomattavasti kypsyi ja monipuolistui sekä teoreettisesti että metodologisesti vaikka nämä muutokset kotiutuivat varsin hitaasti ja vain osittain kotimaisen kirjallisuuden tutkimukseen. Kaikessa massiivisuudessaan tämä kahdeksanosainen historia on silti mielenkiintoinen historiallinen dokumentti, koska se on konsensus- tai kompromissihenkinen kooste kahden keskenään kiistelleen kirjallisuudentutkijasukupolven näkemyksistä.          

Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historiassa (1.painos 1981; 4. muutettu painos 1997) modernismi asetetaan kirjallisen ravintoketjun huipulle, jota kohti kirjallisuuden kehitys liki vääjäämättä etenee. Tämäkin historia on kirjoitettava uudestaan, koska kirjallisuus on niin Suomessa kuin muualla edennyt modernismin tuolle puolen ja toisaalta koska kotimainen modernismi on jäänyt toistamaan itseään tavoilla, joita ja joiden seurauksia Laitinen ei kirjoitusajankohtansa ja esteettisen orientaationsa vuoksi voinut havaita. Lisäksi tutkijoiden käsitykset modernismista ovat viime vuosikymmeninä paitsi syventyneet ja tarkentuneet myös suhteellistuneet aiempaa kontekstisidonnaisemmiksi (kenties erottelukykynsä ja selitysvoimansa kustannuksella). Laitisen lähestymistapa on myös voittopuolisesti temaattinen, hänen käsittelyssään esimerkiksi 1960- ja 1970-lukujen proosa jakautuu muuttuvan maaseudun ja keskiluokan kriisin kuvauksiin sekä leveän työläisepiikan linjaan.      

Uudemmassa Yrjö Varpion päätoimittamassa kolmiosaisessa teoksessa Suomen kirjallisuushistoria (1999) suomalaisen kirjallisuuden yhteyksiä ja rinnakkaisuuksia eurooppalaisen kirjallisuuden kehityslinjoihin liioitellaan ylen eurohenkisesti aivan kuin pyrkimyksenä olisi pakonomaisesti ja tosiseikoista piittaamatta osoittaa, että Suomen kaltaisen pienen kielialueen kirjallisuuden historiaan on sisältynyt kaikki se mitä kirjallisten keskuksienkin historiaan ja useimmiten vielä melkein tai mahdollisimman samanaikaisesti kirjallisiin keskusvaltoihin verrattaessa. Tällainen suhteellisuudentajun puute on toki mielenkiintoista ja se saattaa olla tyypillistä muidenkin pienten kielialueiden ja ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa itsenäistyneiden kansallisvaltioiden kirjallisuushistorioille, mutta korjattava sitä on jo siksi, että se kadottaa näkyvistä sen mitä paikallisesti tapahtui (jo siksi, ettei kirjallisten virtausten kiertonopeus ja sisäinen diversiteetti ole samanlainen kirjallisissa keskuksissa ja periferioissa).   

Laitisen yhden hengen ja Varpion toimittamassa monen kirjoittajan kirjallisuushistoriassa onkin monia yhteisiä sokeita pisteitä. 1900-luvun jälkipuoliskon osalta yksi keskeisistä katve- tai epämukavuusalueista liittyy kansainvälisen ja suomalaisen proosamodernismin välisiin suhteisiin. Kummastakaan teoksesta ei selviä millä tavoin, miten nopeasti ja mistä syistä käsitys proosamodernismista kapeutui pelkistettyä tyyliä korostavaksi ja ”behavioristista” kerrontaa suosivaksi modernismiksi (jota Raukoilla rajoilla nimittää bonsaimodernismiksi) vaikka proosamodernismin klassikoita alettiinkin kiihtyvällä vauhdilla suomentaa toisen maailmansodan jälkeen.  Havaitsematta ja käsittelemättä jäävät myös tämän kapeutumisen seuraukset niin 1950-lukua edeltävän suomenkielisen proosamodernismin näkyvyydelle kuin sellaiselle modernismille, joka oli lähempänä kansainvälisen modernismin moninaisia virtauksia kuin bonsaimodernismia  - sekä tietysti monille  myöhemmille havainnoille,  keskusteluille ja uskomuksille myöhäismodernismista, avantgardesta, postmodernismista ja kokeellisuudesta. (jatkuu)

13. Suomenkielinen vs. suomalainen

Joistakin mainos- ja markkinointitiedoista poiketen Raukoilla rajoilla on suomenkielisen eikä suomalaisen proosakirjallisuuden historiaa ja on ollut sellainen hankkeen alusta alkaen. Syy tähän rajaukseen on sangen yksinkertainen.

Suomenkielisyys on helpompi todentaa ja määritellä kuin suomalaisuus. Suomessa kirjoitetaan ja on kirjoitettu kirjallisuutta usealla kielellä, ainakin suomeksi, ruotsiksi, saameksi, englanniksi, venäjäksi, arabiaksi ja somaliaksi. Kaikki tämä monikielisyys on mielestäni suomalaista kirjallisuutta enkä ymmärrä miten voisin edes kuvitella olevani pätevä kirjoittamaan niistä kaikista. Keskityin siis kulttuurisesti omimaan vain suomenkielistä proosakirjallisuutta.      

Tulevaisuudessa, kenties Game of Thronesin tapaan talvea odottavassa postfossiilisessa Suomessa, suomalaisen kirjallisuuden historia on kirjoitettavissa kokoamalla yhteen paikallisilla kielillä kirjoitettujen kirjallisuuksien historiat. Raukoilla rajoilla ja Finlands svenka litteraturhistoria I-II (1999, 2000) ovat ilmeisesti ensimmäiset tällaiseen palapeliin sopivat osat.  

Kun suomalaisesta kirjallisuushistoriasta poistaa ensin suomenruotsalaisen kirjallisuuden tai ulkoistaa sen jo kirjoitetulle suomenruotsalaisen kirjallisuuden historialle ja sitten vielä suomenkielisen proosan, niin suomenkielisen runouden historia näyttää yllättäen hieman oudolta ja miltei epämuodostuneelta jatkumolta. Sen järkevä jaksotus olisi tästä syystä jonkin verran toisenlainen kuin se miten proosakirjallisuuden historian teoksessani jäsennän.

Suomenkielisen runouden lyhyt historia näyttäisi kai suunnilleen tältä: ensin kahmalokaupalla kerättyä, muokattua ja omaksi omaksuttua kansanrunoutta (Kalevalaan, Kantelettareen ja Aleksis Kiven Kanervalaan asti); sitten eurooppalaisten runomittojen vaivalloista opettelua Leinoon ja Manniseen asti ja kollektiivista tarrautumista näihin runomittoihin kun niiden aika on kirjallisuuden eurooppalaisissa keskusvalloissa jo ohi modernismin ja avantgarden vallatessa alaa – pienen osan tästä miltei vuosisadan mittaisesta valkoisesta kuivasta kaudesta voisi tosin pelastaa runon rytmiikkaa tutkimalla esimerkiksi Siru Kainulaisen tapaan (ja suunnilleen Lauri Viitaan asti); seuraavaksi 1900-luvun jälkipuolisko Haavikon ja Mannerin modernismista muutaman 1960-luvun kokeilijan kautta language poetryn ensiaskeliin, ja lopuksi tulisi vastaan Vastakaanonin kartoittama eli modernismin jälkeisen pluralismin aika (2000-luku), jota parhaillaan elämme.

Ehkä tarkoitin sanoa vain sen, että odotan vielä joskus lukevani suomenkielisen runouden historian. Sen kirjoittajaksi minusta ei ole.

2. Miksi

Miksi kirjoittaa ja julkaista yhden kirjailija-tutkijan suomenkielisen proosakirjallisuuden historia vuonna 2016? Helpoin vastaus on poikkeuksellisen rajauksen (proosa; suomenkielisyys) tuottama näkökulmaetu: suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa ei aikaisemmin ole kirjoitettu ja keskittyminen yhteen kirjallisuuden keskeiseen osa-alueeseen, joka ei rajaudu maantieteeseen eikä kansallisvaltioon saati muutamaan lajityyppiin, tuo paremmin näkyviin kirjallisuusmaailman sisäisen dynamiikaan ja sen kytkökset kirjallisuuden ulkopuolisiin poliittisiin, taloudellisiin, sosiaalisiin ja kulttuurisiin virtauksiin ja rakenteisiin. Suurin osa myydystä ja painetusta kirjallisuudesta on proosaa, fiktiivisen ja ei-fiktiivisen proosan avulla on ahkerasti vaikutettu alamaisiin ja kansalaisiin muutenkin kuin kuvitteellisia yhteisöjä rakentelemalla, proosaa on sensuroitu ja siihen on kohdistunut suurempia ja pakottavampia intressejä kuin runouteen, johon nähden sen arvostus taiteena on ollut vähäisempää. Fiktiivinen proosa on enimmäkseen kerrontakeskeistä, mikä yhdistää romaaneja ja novelleja laajempaan kerrontaekologiaan ja myös humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen monenlaisiin kerronnallisiin "käänteisiin." Kannattaakin muistaa, että myös kirjallisuushistoria on proosakirjallisuuden lajityyppi.