98. Vuoden 1965 mania

FT Juri Joensuun vasta ilmestynyt Poesia-vihko Vuoden 1965 mania? Suomalaisen kirjallisuuden hullu vuosi kohdistaa huomionsa ”pitkän vuoden 1965” antiin suomalaiselle kokeelliselle kirjallisuudelle ja sitä kautta suomalaisen kirjallisuuden historialle. Vihko-sanan ei kannata antaa hämätä, sillä Joensuun noin 30-sivuisessa kirjoituksessa on enemmän asiaa ja heuristisen jatkotutkimuksen aiheita kuin keskimääräisessä monografiassa.  Nostan esille vain viisi ansiota.   

1. Lähtökohta on perusteltu ja lähestymistapa selkeä: ”Tarkemmin katsottuna huomaa, että kokeellinen toiminta julkaistun kirjallisuuden saralla ei suinkaan levittynyt tasaisesti vuosikymmenelle, vaan melkoisen suuri osa 1960-luvun kokeellisesta kirjallisuudesta ilmestyi lyhyen ajan sisällä vuosikymmenen puolivälissä. Tätä vuosikymmenen puolivälin lyhyttä, parin–kolmen vuoden aktiivista jaksoa voisi siis kutsua ”hulluksi vuodeksi 1965” lainaten historiankirjoituksessa viljeltyä metaforista ajatusta, jossa numeraalisessa ajankohdassa kiteytyy pidempi ajanjakso. Kutsun Brian McHalen (2007) vuosilukututkimuksen ja mielenterveysmetaforan innoittamana ilmiötä ”vuoden 1965 maniaksi” – tietoisena vastakohtana postmodernismiin liitetylle hermoromahduksen vertauskuvalle. Mania on lyhytkestoinen, epänormaalisti kiihtynyt vireystila.” Onkin varsin todennäköistä, että kokeellinen kirjallisuus ilmenee suomalaisen kirjallisuuden historiassa lyhytkestoisina purskahduksina, jotka ovat vaarassa hukkua myöhemmältä tutkimukselta.  

2. Joensuu tietää mitä etsii, ei pelkistä kokeellisuutta vain yhteen piirteeseen (esimerkiksi kollaasiin) eikä luo vaivaannuttavaa olettamaa avantgardesta: ”Kokeellisuuden käsitteellä viittaan siis tietoisesti valittuihin muodollisiin, materiaalisiin, teknisiin tai menetelmällisiin piirteisiin, jotka nostavat kirjallisuuden tekemisen ja/tai vastaanoton valokeilaan, osaksi taiteellista kokonaisuutta. Kirjallinen kokeellisuus yhdistyy usein tiettyihin tunnistettaviin muotoperiaatteisiin, jotka toistuvat ja uusiutuvat kirjoittamisen historiassa. tällaisia ovat esimerkiksi kollaasi ja muu lähdetekstien käyttö; tekstin materiaalisuuden ja visuaalisuuden tai kirjoituksen median korostaminen; luettelointi; minimalismi; aleatorisuus eli satunnaisuuden hyödyntäminen kirjoittamisessa; kirjoittamisen rajoitteet tai kaavat; epälineaariset tai muulla tavoin ergodiset eli käyttötavaltaan lukijalähtöiset tekstit; sekä intermediaalisuus eli kirjallisuuden sekoittaminen muihin medioihin tai taiteenlajeihin. 1900-luvun avantgarde-liikkeet (futurismi, dada, surrealismi, lettrismi, situationismi, punk) hyödynsivät ja uusintivat monia näistä edellä mainituista kirjoittamisen resursseista. Tästä huolimatta lähes kaikki niistä ovat huomattavasti historiallista avantgardea vanhempia, vuosisatojen ikäisiä periaatteita.”

3. Katteettomia rinnastuksia ei tehdä: ”Annualisaation ja aineiston välinen suhde vaatii kuitenkin tarkennuksen. Suomen kirjallisuuden vuosi 1965 tutkittavana ilmiönä poikkeaa huomattavasti suurten kielialueiden perioditutkimuksesta ja massiivisista aineistoista. Toisin kuin McHalen vuosi 1966, ”vuoden 1965 mania” on historiallisessa katsannossa enemmän poikkeus kuin laajemman liikehdinnän alkuhetki. 2000-luvun alun kokeelliseen liikehdintään sen yhtäläisyydet ovat selviä, mutta vaikutussuhteet melko kaukaisia ja tulkinnanvaraisia. Se ei myöskään ole arbitraarinen, koska vuosiluku on valikoitunut aineiston perusteella, eikä päinvastoin. Runouspainotteista aineistoa voi verrata myös myöhäismodernistiseen ja kokeelliseen proosaan, jossa myös aktiivinen vaihe ja kirjallinen muutos näyttäisivät sijoittuvan 1960-luvun puoliväliin.” Katteettomia rinnastuksia ei tehdä kirjailijoidenkaan välillä - jos Joensuu kirjoittaisi kuin tutkijat, joille Hyry on Robbe-Grillet tai Mannerkorpi Joyce, niin Eino Säisä olisi varmaankin Suomen Queneau tai Saporta. Vuoden 1965 manian sivulta 24 voi lukea miksi näin ei kuitenkaan ole.   

4. Tutkimuksen laajentamisen tavat ovat tiedossa: ”Ehkä Suomen 60-luvun ylivireää tilaa ja ajan odotushorisonttia olisi tarkoituksenmukaista kartoittaa annualisaatiota muistuttavalla kokonaisanalyysilla, jossa tarkat teosanalyysit liitettäisiin laajempaan kulttuuriseen ilmastoon ja mentaliteettiin. Tämä vaatisi arkistotyötä, kytkeytymistä ’1960-luvun internetiin': arvosteluihin, artikkeleihin, puheenvuoroihin, pienpainatteisiin, haastatteluihin, kirjeisiin ja muuhun aineistoon, joihin peilaamalla myös julkaistuja kirjallisia teoksia tulisi lukea. Intermediaalisuuden kontekstualisointi vaatisi myös koko taidekentän – elektronisen musiikin, kokeellisen elokuvan, osallistuvan taiteen, happeningien ja performanssien – tuomista mukaan aineistoon (…) Kokeellisen kirjallisuuden tutkimus voisi ylipäätään tuottaa uutta tietoa myös graafisen kulttuurin muutoksista. Tähän liittyvät oleellisesti Ylioppilaslehden, Teekkarin ja Klopan kaltaiset lehdet kirjallisuuden julkaisupaikkoina, joiden 60-luvun vuosikerroista löytyy hämmästyttävän paljon kokeellisia tekijöitä." Tässä oltaisiin taas kerran kirjallisuuden mediahistorian äärellä eli hyvästä syystä penkomassa kaikkea sitä kirjallisuutta, jota ei ole julkaistu kirjan kansien välissä.   

5. Joensuu ei ole säästellyt vaivojaan. Tämä käy ilmi jo käsiteltävien teosten kustantajien nimistä. Tunnettujen kustantamoiden lisäksi niiden joukossa on pienempiä ja tuntemattomampia kuten esimerkiksi Tajo, Manuscript -63, Suomen Teiniliitto ry ja Stolen Paper Review Editions. 

Haastattelin Juri Joensuuta Vuoden 1965 maniasta viime perjantaina Mahdollisen Kirjallisuuden Klubilla Arkadia-kirjakaupassa. Tallenne on kuultavissa täällä. (Myös illan toinen keskustelu kannattaa kuunnella - siinä Päivi Koiviston ja Sinikka Vuolan aiheena on Vuolan romaani Replika.)   

71. Dekadenssia 2

(jatkoa eiliseen postaukseen) 

Tämäkin on silti vain yksi, tosin laajahko yksityiskohta, joka viittaa siihen, että pienten kielialueiden kirjallisuushistoriat saattavat olla dynamiikaltaan kovin toisenlaisia kuin tutkijat isompien keskusten standardihistorioihin nojautuessaan tulevat helposti ajatelleeksi. Lienee mahdollista, että pienten kielialueiden ja erityisesti ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa itsenäistyneiden kansallisvaltioiden kirjallisuushistorioiden rehellinen ja vähemmän suuruudenhullu keskinäisvertailu rikastaisi kuvaa ja käsitystä 1800-luvun jälkipuoliskon ja 1900-luvun kirjallisuushistorian kansainvälisestä dynamiikasta. Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa syntyneiden postkolonialististen kansakuntien modernismi tai sen puute erottaa ne isojen kansallisvaltioiden dynaamisemmista kulttuurisista virtauksista.

Edellä esitettyyn vertailuun ja sen vääjäämättömään lopputulokseen liittyy joitakin väärinkäsityksen mahdollisuuksia, jotka on hyvä selvittää saman tien. Lähtökohta ei ole eikä voi olla sen enempää suomenkielisen proosan pakkoliittäminen liioiteltujen ja virheellisten tulkintojen varassa kaikkiin kuviteltavissa oleviin eurooppalaisiin proosatraditioihin kuin kansallisen omaleimaisuuden tai erilaisuuden ylikorostaminen. Kumpikin näistä vaihtoehdoista näyttää vain perinteisen kansallisen projektin jatkamiselta hieman toisin keinoin eli yrityksiltä osoittaa, että suomenkielisen kirjallisuuden historia on jotakin muuta kuin mitä se on. Sekä eurooppalaisten yhteyksien liioittelu että suomalaisen jälkeenjääneisyyden ja perifeerisyyden voivottelu kumpuavat samanlaisesta arvoväritteisestä halusta olla hyväksymättä sellaisia kirjallisuushistoriamme piirteitä, jotka ovat todennäköisesti tuiki tavallisia muillakin pienillä kielialueilla.

On jokseenkin itsestään selvää, että kirjallisten virtausten kirjo on suppeampi pienellä kielialueella samoin kuin virtausten sisäinen muuntelu, ja on enemmän kuin todennäköistä, että virtaukset kantautuvat keskuksista pienille kielialueille jonkinasteisella viiveellä ja jotkin virtaukset eivät kantaudu niille lainkaan. Tästä taas seuraa, että virtausten välinen dynamiikka ja niiden pysyvyys ja vaihtuvuus ovat erilaisia pienemmillä kielialueilla kuin keskuksissa. Viimein, tämän kaiken seurauksena isompien kielialueiden kirjallisuushistoriasta lainattuja odotuksia ja lähtökohtia ei voi sellaisenaan soveltaa pienempien kielialueiden kuten Suomen kirjallisuushistoriaan – ja juuri tämä on sellaista erityisyyttä, jonka rakentuminen, toiminta ja seuraukset tekevät kirjallisuushistorian kirjoittamisen ja tutkimisen erityisen tarpeelliseksi – ja kiinnostavaksi.

(jatkuu) 

70. Dekadenssia 1

Lehtosen Mataleenan Hullujen laulussa vilahtaa ilmaus ”dekadentteja tahdomme olla”, mutta dekadenssin etsiminen suomenkielisestä proosasta on kiittämätöntä työtä. Suomalaisen dekadenssin leimaa on yritetty lyödä L. Onervan Mirdjaan ja Irmari Rantamalan Harhamaan, mutta jos vertailukohdaksi ottaa vaikkapa vain Joris-Karl Huysmansin ja Oscar Wilden 1890-luvun romaaneja (Vastahankaan; Lá-Bas; Dorian Grayn muotokuva), niin on vaikea nähdä, että niiden kohdalla olisi kyse samasta ilmiöstä ja kirjallisesta suuntauksesta. Ongelma on siis sama kuin etsittäessä symbolistisen poetiikan edellyttämiä epäsuoria viittauksia toiseen ja todempaan todellisuuteen Volter Kilven ja Joel Lehtosen 1900-luvun alkuvuosien romaaneista, joissa kaikki kuitenkin selitetään melkein kuin lukijaa kädestä pitäen ja välillä sormella silmään tökäten.

Symbolismin, dekadenssin ja naturalismin vähäisyys tai poissaolo horjuttaa yleiseurooppalaisen periodijaon selitysvoimaa ja soveltuvuutta suomenkielisen proosakirjallisuuden jaksotuksessa. Katsotaanpa suomenkielinen realismi alkaneeksi 1840-, 1870- tai 1880-luvulla, Thomas Frimanista, Pietari Päivärinnasta tai Minna Canthista, niin realismin ja modernismin välille aukeaa aikamoinen railo, jota eurooppalaisista keskuksista tutut suuntaukset ja poetiikat eivät silloita eli niitä pitkin ei kuljeta modernismiin asti. Tämä ilmiö ei koske yksin kirjallisuutta vaan muodostaa laajemman kulttuurisen oireyhtymän. 1900-luvun alkupuolella myös eturivin suomalaiset kuvataiteilijat ja säveltäjät, kuten Akseli Gallen-Kallela ja Jean Sibelius, tekivät Eino Leinon tavoin opintomatkoja siihen Eurooppaan, jossa modernismia juuri muotoiltiin ja synnytettiin, mutta ei se heihin tarttunut. He olivat tai saattoivat olla tietoisia modernismista (eräänlainen sivistyneisyyden kriteeri kai sekin ja joka tapauksessa paljon käytetty alibi vielä vuosikymmeniä myöhemmin), mutta eivät joko osanneet tai halunneet toteuttaa sitä. Tämän vuoksi on mahdollista väittää, ettei suomalaisella kulttuurilla ollut edellytyksiä siirtyä modernismiin vielä silloin kun niin laajalti muualla Euroopassa tapahtui. Toisaalta tämä erityispiirre ei ole ongelma ellei siihen reagoida pienille kielialueille tyypillisen alemmuudentuntoisella tavalla ja ylitulkita joidenkin teosten joitakin piirteitä todisteeksi siitä, että meilläkin on ollut ihan samoja virtauksia melkein samaan aikaan kuin muualla. Historiallisesti kiinnostavaa on kuitenkin juuri se, ettei näin ole, ja tutkimuksellisesti kiinnostavaa on yrittää selittää mitä meillä oli ja miksi – ja myös se mitä ei silloin ollut eikä tullut myöhemminkään.

(jatkuu)