Kolmen kehän sirkus 7: Maisteri Rantaman lyhyen kantaman matalalento, osa 3

Arvostelunsa viimeisellä palstalla Rantama yrittää käsitellä muutakin kuin vain yhtä Kolmen kehän sirkuksen kolmestakymmenestä esseestä, mutta tekee sen perusteettomien yleistysten ja helposti vääriksi osoitettavien väitteiden avulla.

Rantama kirjoittaa: ”Eskelinen sanoo johdannossa Kolmen kehän sirkusta jäähyväisikseen kirjallisuusesseistiikalle. Jos tämä pitää paikkansa, jäähyväisissä on ikävä keräilyerän tunnelma. Kirjassa on otsikkoa myötäilevä kolmiosainen rakenne ja sitä tukevia hienoja taittoratkaisuja, joista vastaa graafinen suunnittelija Kaarina Tammisto, mutta näiden rooli tuntuu olevan samalla peittää uusien ja relevanttien tekstien vähäisyys. Eskelinen on sukeltanut arkistoissaan velvollisuudentuntoisesti aina vuoteen 1999 saakka kuin täyttääkseen poikkeuksellisen laajan esseekirjan puitteet.”

Kommentti. Kolmen kehän sirkuksen 448 painetulla sivulla on 18 uutta ja 8 aiemmin julkaistua kirjoitusta sekä yksi aiemmin julkaistusta romaanin osasta esseeksi konvertoitu teksti. Mainitut kahdeksan aikaisemmin julkaistua tekstiä ovat Ennen ja jälkeen postmodernismin (1999), Digitaalinen dominantti, bioteksti ja psykosomaattinen käyttöliittymä (1999), Avantgarden historiaa vasta-alkajille (2008), 50 katkelmaa kokeellisesta kirjallisuudesta (2011), Leevi Lehdon Ulysses (2013), Myötähäpeää ja vastakaanonia (2014), Vaihtoehtoinen kirjallisuushistoria (2017) ja Ouliposta post-Oulipoon (2018). Ne vievät 448 sivusta peräti 140 sivua eli vajaan kolmanneksen. Jos näihin lisää kolme netistä löytyvää liitännäistekstiä – In the Event of Text (2001), Merkintöjä erään tuntemattoman kirjallisuuden tuntemattomaan historiaan (2014) ja Kirjallisuuskritiikki ja kirjallisuuden diversiteetti (2018) – Kolmen kehän sirkuksen ”sivumäärä” onkin noin 500, joista aiemmin julkaistujen tekstien osuus on vajaat 200. Näistä aiemmin julkaistuista esseistä Rantamalla ei ole mitään asiallista sanottavaa tai kritikoitavaa. Sen sijaan hän jakaa lukijoilleen tympeän ikävystyneisyyden kokemuksensa: ”Lukukokemus on kuin vierailu kauan sitten hylätyssä museossa, jossa auringossa leijaileva pöly juuttuu kurkkuun.” Tämä  kvasiargumentti on yhtä typerä kuin perustelematta jätetty väite uusien ja relevanttien tekstien vähäisyydestä. Kyse näyttää olevan vain tarkoituksellisesta mitätöinnistä vailla ensimmäistäkään perustelua. Ja tietysti siitäkin, ettei runo-orientoitunut Rantama tunnu oivaltaneen esseegenren perusasioista edes sitä, ettei ole millään lailla epätavallista, että esseekokoelmiin tai -teoksiin sisältyy aiemmin julkaistuja esseitä. 

Rantaman lukemisen tarkkuudesta kertoo seuraavakin sitaatti: ”Eskelinen mainitsee useita kesken jääneitä projektejaan, myös esseekirjoja, joiden synopsikset kuulostavat tähän toteutuneeseen verrattuna suorastaan nerokkailta.” Mainitsen tosiaan kolme kesken jäänyttä esseekirjahanketta, mutta Rantaman olisi kannattanut huomata, että Kolmen kehän sirkuksen esseistä kolme on peräisin noista hankkeista – painettu teoshan päättyy kahteen esseeseen, jotka oli kirjoitettu Laura Lindstedtin kanssa tekeillä olleeseen dialogiesseekokoelmaan.

Rantaman henkinen laiskuus huipentuu kuitenkin vasta kun hän mainitsee kansainvälisyyden: ”Kansainvälisen keskustelun esittely vaatisi kirjoittajalta tasapainoisempaa otetta. Nyt monista aiheista ei muodostu luotettavaa kuvaa, kun Eskelinen marssii taistelukentälle pistäytymättä lähtöruudussa.”

Kommentti A. En pyri esittelemään kansainvälistä keskustelua vaan osallistun siihen, kuten olen jo parin vuosikymmenen ajan tehnyt.

Kommentti B. Jätän lähtöruudut niille, jotka eivät tiedä tarpeeksi. Teoksessa on myös lähde- ja kirjallisuusluettelo ja olisi ollut toivottavaa, että Rantamakin olisi aloittanut sieltä.

Kommentti C. Mitä Vesa Rantama tietää kansainvälisyydestä ja kirjoituksen luotettavuudesta ja epäluotettavuudesta minuun verrattuna? Jos uskoisin Rantaman tunnistavan ironiaa, voisin kysyä do you feel lucky, punk?

Kommentti D. Olen luonnehtinut yhtä Rantaman ilmeisesti tarkoittamia ”kansainvälisiä aiheita” käsittelevää 70-sivuista kokonaisuutta ”epäluotettavien miniesseiden sarjaksi”. En aio vielä selventää mitä tällä tarkoitan paitsi myöntämällä, että käytän ja olen ennenkin käyttänyt muunneltuja fiktiivisen proosan keinoja esseissäni.

Saatan olla sitäkin mieltä, että esseen pitäisi olla muutakin kuin glorifioitujen somemielipiteiden kooste, siis juuri sellainen tykkään-en tykkää-ei nyt kiinnosta-mutta voin olla väärässäkin-räkäisy kuin Rantaman Hesarin perinteistä linjaa noudattava arvostelu on. Pienen, mutta pikantin poikkeaman linjaan tuo Rantaman lukukokemuksen emotionaalinen ristiriitaisuus. Rantaman mukaan taidan ”intohimoisen kiistakirjoituksen” ja sen vuoksi minua voi ”suositella varauksetta yliopistoihin kirjallisuusteorian sisäänheittotuotteeksi” vaikka ”inspiraation lopahtaminen aistii.” Noilla eväillä en aisteihini luottaisi vaikka ne veisivätkin pikku-Tarkaksi Tarkan paikalle. 

Samankaltainen kaksijakoisuus luonnehtii myös Rantaman arvostelun paperi- ja verkkoversiota. Edellisen ingressissä todetaan, että "Markku Eskelinen tunnetaan provokaattorina, mutta vähemmälle on jäänyt hänen suuri panoksensa kirjallisuuden kehittämiseen." Jälkimmäisen ingressissä sen sijaan väitetään, että "uudet ideat ovat vähissä ja arvostelun kohteet eläkkeellä Eskelisen esseekokoelmassa." Tämä on selkeä valeuutinen: arvostelun kohteet ovat syntyneet 1930-1980-luvuilla, joten valtaosa heistä ei ole eläkkeellä. Kolmen kehän sirkuksessa arvostelun kärki ei kuitenkaan ole henkilöissä vaan monenlaisissa kirjallisuusteoreettisissa ja -historiallisissa konstruktioissa, esimerkiksi oulipolaisen teoretisoinnin sokeissa pisteissä, joiden arviointiin sen enempää Rantamalla kuin Hesarin otsikkonikkareilla ei ole vähäisintäkään kompetenssia. 

Rantaman arvostelusta ja sen verkkoingressistä paistaa todennäköisesti Jälkisanojen pintapuolisesta lukemisesta seurannut odotushorisontti, jossa kiinnostavaa on vain se, keitä kritisoidaan ja haukutaan ja kuinka ilkeästi, eikä suinkaan se mistä, mitä ja miten kirjoitan ja millaisessa suhteessa esseet ovat toisiinsa ja teoskokonaisuuteen. Tämän seurauksena 500-sivuinen teos jää käsittelemättä ja kutistuu 20-sivuiseksi esseeksi, jonka sarkasmia Rantama ei tunnu ymmärtävän. Koska Rantamalle tärkeintä ei ole arvosteltava teos vaan Helsingin Sanomat ja Pekka Tarkka päätin sittenkin lähettää Tarkan tohtorin arvon perumista ehdottavan tutkimuspyynnön Helsingin yliopiston humanistiselle tiedekunnalle (kirjaan painettunahan tutkimuspyynnöllä ei ole performatiivisia seurauksia). Kiitos, Vesa.                      

 

 

 

Kolmen kehän sirkus 6: maisteri Rantaman lyhyen kantaman matalalento, osa 2

Tässä osuudessa enimmäkseen vain siteeraan ja kommentoin Rantaman arviota Kolmen kehän sirkuksesta, joka täyttää koko sivun Hesarissa. Jostain syystä Rantama tärvää siitä noin neljänneksen muistelemalla kokemuksiaan 35 vuotta sitten julkaistuista Jälkisanoista, joten voisimmekin kysyä kuka tässä onkaan takertunut menneisyyteen, kirjailija vai kriitikko.

Jälkisanoista jaarittelun jälkeen Rantama siirtyy kiittelemään panostani ”erityisesti suomalaisen proosakirjallisuuden edistämisessä”. Tästä olen jäävi sanomaan muuta kuin sen, että jos pitää paikkansa, että olen, Rantaman mukaan, ”tinkimättä edistänyt kirjallista monimuotoisuutta niin teorian, kirjallisuushistorian kuin itse kirjallisuudenkin piirissä”, niin osa mahdollisesta vaikutuksestani sisältyy muutamiin aiemmin julkaistuihin teksteihin, jotka olen sijoittanut osaksi Kolmen kehän sirkusta. Tässä tullaan myös siihen, että aiemmista esseeteoksistani osuvin vertailukohta tai taustakangas ei ole Jälkisanat eikä Haavikko 2001 vaan Digitaalinen avaruus siitäkin huolimatta, ettei elektroninen ja ergodinen kirjallisuus ole kuin yksi monista Kolmen kehän sirkuksen aiheista. Toinen relevantti taustateksti tuotannossani on Raukoilla rajoilla, koska ei olisi täysin väärin väittää Kolmen kehän sirkuksen käsittelevän kirjallisuushistoriaa, toki sillä tavalla laajasti ymmärrettynä, että myös 2000-luvun alun virtaukset kuuluvat siihen.

Ironisena välihuomiona mainittakoon Rantaman arvostelun paperiversion ingressi (paperi- ja nettiversioiden otsikot ja ingressit eroavat toisistaan, mutta siitä myöhemmin), joka toteaa ”Markku Eskelinen tunnetaan provokaattorina, mutta vähemmälle huomiolle on jäänyt hänen suuri panoksensa kirjallisuuden kehittämiseen”. Ja kas kummaa, itse arvostelussa käy juuri samalla tavalla, koska Rantaman täytyy valita taustaksi Jälkisanat voidakseen oikeuttaa Tarkka- ja kritiikkitraumansa loputtoman tuntuisen läpityöskentely-yrityksen. 

Kun noin kolmasosa arvostelun tilasta on käytetty Rantama siirtyy vihdoin kommentoimaan Kolmen kehän sirkusta: ”Jos Eskelinen ennen halusi olla kulttuurin aallonharjalla ja uuden ääressä hyvissä ajoin ennen muita, on hänen uudessa Kolmen kehän sirkus -esseeteoksessaan silmiinpistävää takertuminen menneisyyteen.” Tämän sitaatin jälkeen Rantama siirtyy puolustelemaan Tarkkaa ja kirjallisuuskritiikkiä, johon kuluukin arvion seuraava kolmannes. Yllättävästi Rantama ei tässä yhteydessä edes mainitse Kolmen kehän sirkuksen suppeaan nettiosuuteen sisältyvää ja aiemmin julkaistua esseetä Kirjallisuuskritiikki ja diversiteetti (vuodelta 2018), johon Tarkka-esseessä annetaan linkki ja jossa teen muun muassa juuri sitä mitä Rantama väittää että en tee: argumentoin joidenkin kriitikoiden työtä vastaan. Rantaman amnesia ulottuu oudosti myös niihin Kolmen kehän sirkuksen kohtiin, joissa eräiden kriitikoiden työtä arvioidaan erittäin myötämielisesti. Onko sittenkin niin, että diversiteetti kelpaa Rantamalle kirjallisuudessa, kirjallisuusteoriassa ja kirjallisuushistoriassa, mutta ei kirjallisuuskritiikissä?

Mielenkiintoisempaa on, ettei Rantama perustele ”menneisyyteen takertumistani” kuin Tarkka-esseellä eikä siinäkään yhteydessä selviä mitä Rantama tarkoittaa sen enempää menneisyydellä kuin takertumisellakaan. Onko odotuksena se, että kaikkien esseeteostani pitäisi viitata tulevaisuuteen? Vai se, että kaikki vähänkään kirjallisuushistoriaan viittaavat ja kirjallisuushistoriasta tukea hakevat esseet eivät ole suotavia? Saako esseisti kirjoittaa yhä vielä kirjoja kirjoittavista eläkeläisistä tai jopa kuolleista kirjailijoista? Miten Rantama muka tunnistaisi uutuuksia? Mistä hän tietää, että en ole uutuuksien äärellä eikä Kolmen kehän sirkus edistä diversiteettiä? Mikä on se uutuus, joka kirjastani puuttuu? Enkö voisi edes kerran haluta olla jotakin muuta kuin kirjallisuusoraakkeli?    

Huvittavinta Rantaman uutuusodotuksissa on se, että Kolmen kehän sirkuksesta löytyy vastauksia niihinkin. Poimin vastaukseksi yhden lyhyen kappaleen, joka on vain pieni osa vastausta: ”Keinojen historian kannalta kysymykseen postmodernismin jälkeisestä ajasta on helppo vastata kahdella toisiaan täydentävällä tavalla. Jos haluaa jatkaa kirjallisuuden keinovarannon laajenemisen seurantaa ja löytää uutuuksia, huomio kannattaa siirtää elektroniseen kirjallisuuteen ja auratureen (ja olisi kannattanut siirtää jo ajat sitten). Jos haluaa pysytellä paperiteknologisissa ratkaisuissa, tulee kenties huomanneeksi, että keinovalikoiman karttuminen on olennaisesti hidastunut, ellei peräti pysähtynyt. Tästä ei kuitenkaan ole seurauksena pastisseja tai kierrätystä vaan kulttuuri- ja aikakausirajoja ylittäviä yhdistelmiä, sommittumia ja niveltymisiä, joiden havaitseminen edellyttää kunnollisia pohjatietoja mediamantian sijaan.”

Lyhyempi vastaus on lukijaystävällisesti poimittu kirjan kansiliepeeseen: ”Siirtymässä realismista modernismiin menetettiin suurin osa lukijoista, siirtymässä modernismista postmodernismiin suurin osa tutkijoista ja siirtymässä postmodernismista elektroniseen kirjallisuuteen suurin osa kirjailijoista, mutta ei hätää sillä tuhoutuvassa multimodernistisessa maailmassa paikallaan voi pysyä kulkemalla eteenpäin tai taaksepäin. Down is the new up.”

Tässä varmuuden vuoksi vielä kolmaskin osittaisvastaus, joka löytyy kirjan johdannosta: ”Uusien tai sellaiseksi koettujen kirjallisuus- ja mediailmiöiden esitteleminen ja esseemäinen analysointi kiinnosti yhä vähemmän verrattuna niiden akateemiseen tutkimukseen tai toteuttamiseen edes demoversion muodossa.”

(jatkuu)

Kolmen kehän sirkus 5: maisteri Rantaman lyhyen kantaman matalalento, osa 1

Vesa Rantaman Helsingin Sanomissa 15.5.2022 julkaistu arvostelu Kolmen kehän sirkuksesta on tyylipuhdas esimerkki kirjallisuuskritiikistä kulttuurin valeuutisina. Rantama ei perustele väitteitään, tekee tukun asiavirheitä, ajautuu ristiriitaisuuksiin, tuudittautuu tuulesta temmattuihin ennakko-odotuksiin ja keskittyy raportoimaan projektiivisia mustatuntuutuntemuksiaan samalla kun fokusoi arvostelunsa niin yksipuolisesti, että lukijan on mahdotonta saada edes alustavaa kokonaiskuvaa teoksesta. Tulos on niin onneton, että vastineeksi riittäisivät pelkästään Kolmen kehän sirkuksen sisällysluettelo ja johdantoessee.

Aloitetaan perusasioista, joita Rantama ei vaivaudu kertomaan: Kolmen kehän sirkus koostuu 30 esseestä, joista 27 on painettu kirjaan. Toisin kuin Rantaman arviosta voisi päätellä, kirjaan painetuista esseistä vain yksi käsittelee kirjallisuuskritiikkiä ja sitäkin kirjallisuushistoriallisesta perspektiivistä, koska luennan kohteena on Pekka Tarkan 1990-luvulle päättyvä muistelmateos. Tarkan teoksesta käy ilmi joukko vastenmielisiä 1960-, 1970- ja 1980-luvun suhmurointeja, kirjallisuushistoriallisesti merkityksellisiä ”maan tapoja”, joilla omaa auktoriteettiasemaa on vilpillisin keinoin pönkitetty. Vilpillisyys huipentuu akateemiseen skandaaliin ja olennaiseen menettelytapavirheeseen, jossa Tarkan väitöskirjan ohjaaja toimi myös hänen vastaväittäjänään. Maisteri Rantama ei ilmeisesti tunnu käsittävän, että tämä on riittävä peruste Tarkan tohtorin arvon perumiselle kenenkään oletetuista motiiveista riippumatta.

Ymmärrän kyllä, että Rantama on siinä määrin sanomaistunut, että kokee tarpeelliseksi puolustaa kauan sitten eläköityneen Tarkan menetettyä mainetta. En kuitenkaan ymmärrä, miksi tämän apologian avulla jätetään teokseni muut esseet (yhteensä n. 428 sivua) lähes kokonaan käsittelemättä. Selvyyden vuoksi en tarkoita käsittelyllä käsittämättömien ja perusteettomien väitteiden viljelyä. Seuraavassa yksi esimerkki niistä. Arvostelunsa toiseksi viimeisessä kappaleessa Rantama kirjoittaa: ”Jos Eskelinen taitaakin intohimoisen kiistakirjoituksen, toisaalta hänen taipumuksensa katalogisoida omia tekemisiään ja alleviivata niiden merkitystä lähentelee klingeläisiä mittasuhteita. Todistusaineistoa on esimerkiksi 70-sivuinen, uuvuttava tapauskertomus Ihmiskokeita-kollektiiviromaanin synnystä ja vastaanotosta.” Rantamankin ”poikkeukselliseksi hankkeeksi” luonnehtima Ihmiskokeita ei ole minun tekemisiäni vaan 22 osallistujan (14 kirjailijan ja 8 graafisen suunnittelijan) tekemisiä. Kuten jo kirjani johdannossa kirjoitan Ihmiskokeita on hanke, jota voin tarkastella sekä osallistujan että proseduurin pääasiallisen laatijan jokseenkin uniikista kaksoisperspektiivistä. Rantaman yksisilmäisessä maailmassa esseisti ei ilmeisesti saisi tällaista stereonäköä hyödyntää.

Plus miinus nolla -tyylilleen uskollisena Rantama ottaa tässäkin asiassa ensin askeleen taakse ja sitten eteen ja kirjoittaa arvionsa viimeisessä kappaleessa: ”Mutta jos poikkeuksellisen hankkeen kronikointi ei minua juuri nyt innostakaan, tulevaisuuden tutkijoita se saattaa kiinnostaa. Sirkuksella on vielä kehiä kierrettäväksi.” Ehkä kohtaamme tässä Rantaman perusongelman: hän ei ole tutkija eikä edes tutkimukseen orientoitunut kriitikko. Oi voi. Paljon rehellisemmin asiaa sivusi Esa Mäkijärvi Demokraattiin kirjoittamassaan arviossa: ”Kolmen kehän sirkus on kehämäinen, toisteinen ja runsas, kuten lajityypille sopii. Sen kirjoitustyyli on kylläkin enemmän piristäviä aineita nauttineen tutkijan kuin pidäkkeettömän esseistin näköistä, mistä syystä tutkimukseen tottumattomat ovat Kolmen kehän sirkuksen kanssa kovilla. Se on suunnattu kirjallisuus- ja teoriafriikeille, jotka haluavat tietää kaiken.”

Noin kaksi kolmasosaa Kolmen kehän sirkuksen esseistä käsitteleekin elektronista, ergodista, kokeellista ja proseduraalista kirjallisuutta, modernismia, avantgardea, postmodernismia ja yrityksiä hahmottaa postmodernismin jälkeistä kirjallisuutta. Näistä esseistä Rantamalla ei näytä olevan mitään sanottavaa, ellei hän sitten yritä tarkoittaa, että noiden suuntausten ja niiden poetiikkojen kriittinen tarkastelu edustaa ”takertumista menneisyyteen”. Ehkä suurin este Rantaman ymmärryksen laajenemiselle on kuitenkin se, että hän varomattomasti projisoi lineaarisia odotuksiaan syklisesti avautuvaan teoskokonaisuuteen.

(jatkuu)

Kolmen kehän sirkus 4: keskusteluja ja arvosteluja

Tässä linkit kahteen keskusteluun Kolmen kehän sirkuksesta:

Kulttuuriykkönen 25.4.2022, keskustelukumppanina Jakke Holvas:

https://areena.yle.fi/audio/1-61986535

Pieni karanteenikirjakerho 3.5.2022, keskustelukumppanina Taru Torikka: 

https://soundcloud.com/kirjakerho/osa-76-markku-eskelinen-kolmen-kehan-sirkus

Muutama arvostelukin on jo ilmestynyt. Erkki Kiviniemi antaa kirjalleni neljä tähteä Kulttuuritoimituksessa ja Silvia Hosseini päättää alle 100 sanan miniarvostelunsa Imagessa 4/2022 näin:  "teos on aarrearkku lukijoille, jotka ovat kiinnostuneita ergodisen ja digitaalisen kirjallisuuden keinoista sekä uusista näkökulmista kirjallisuushistoriaan." 

Palaan arvosteluihin kunhan niitä on kertynyt tarpeeksi vähänkään kiinnostavien vertailujen tekemiseksi.