134. Lyhytkestoisen historian pitkäkestoinen tutkimattomuus (Tutkimuksen murros, osa 4)

Suomenkielistä fiktiivistä proosaa on kirjoitettu ja julkaistu noin 200 vuoden ajan. Tämä tarkoittaa vain noin kahdeksaa sukupolvea (jos yhden sukupolven mitoittaa 25 vuodeksi), ja jos ajanlaskun aloittaa ensimmäisestä aikaa kestäneestä klassikosta eli Seitsemästä veljeksestä, niin ajallinen etäisyys nykyhetkeen supistuu enää kuudeksi sukupolveksi. Seitsemän sukupolvea sitten sanomalehdet alkoivat tarvita fiktiivistä proosaa palstantäytteeksi ja samalla vapauttaa kirjailijoita omakustantamisen ikeestä. Viisi sukupolvea sitten realismin kanonisoidut edustajat olivat jo kirjoittaneet realistiset pääteoksensa ja joko kuolemassa tai siirtymässä eteenpäin tai toisaalle. Ja vain neljä sukupolvea sitten suomenkielistä proosakirjallisuutta monipuolistanut ”nousukausi” katkesi veriseen sisällissotaan, jonka jälkeen Suomi kääntyi yhden sukupolven ajaksi sisäänpäin ja yhteydet eurooppalaiseen kulttuurikehitykseen alkoivat katkeilla (niin että jäljet näkyvät vieläkin – hieman kuin perheväkivallan aiheuttama turvotus satavuotisjuhlameikin alla). Modernismin väärinkäsittämisen traditio alkoi toden teolla vasta kolme sukupolvea sitten, viimeisten kahden sukupolven aikana kirjoitetut vaikeat tai ”vaikeat” proosateokset ovat edelleen tutkimuksellisessa katveessa, ja noin yhden sukupolven aikana internetin yleistyminen ja digitaalinen painotekniikka ovat luoneet perusedellytykset suomenkielisen proosakirjallisuuden nykyiselle nousukaudelle.

Koska historia on noinkin lyhyt, on mahdollista kysyä, kuinka monta kiinnostavaa ja olennaisen tärkeää tutkimuskysymystä on enää avaamatta vaikkapa autonomian ajan suomenkielisessä kirjallisuudessa. Tähän liittyy metakysymys yhä niukentuvien tutkimusresurssien suuntaamisesta yksittäisen tutkijan ajallisten ja taloudellisten resurssien ulottumattomissa oleviin tutkimuskohteisiin, joihin keskittymällä saataisiin yhtäältä vastauksia kirjallisuushistoriallisiin peruskysymyksiin ja toisaalta luotua tarvittava perusta sellaiselle jatkotutkimukselle, jota aikaisemmin ei ole voinut (ainakaan uskottavasti) tehdä.

Neljä tällaista kohdetta nousee etsimättä mieleen. Jos halutaan saada jokseenkin lopullinen vastaus kysymykseen esiintyikö suomenkielisessä proosassa modernismia jo autonomian ajalla, niin viimeiset oljenkorret tai kääntämättömät kivet löytyvät Algot Untolan julkaisemattomasta tuotannosta. Jos halutaan selvittää suomenkielisen novellistiikan alkuvaiheet ja mm. sen genrejärjestelmän muotoutuminen, niin vastausta ei löydy, ellei noin vuosina 1845–1885 sanomalehdissä julkaistua lyhytproosaa oteta huomioon ja läpivalaista sekä laadullisen että määrällisen tutkimuksen keinoin. Ja jos esimerkiksi Franco Morettin harrastama määrällinen tutkimus saataisiin vähitellen otettua haltuun nykyisin jo digitoitua 1800-luvun sanoma- ja aikakauslehtiproosaa tutkimalla, niin hankitulla ammattitaidolla saattaisi saada nostettua näkyviin kiinnostavia kuvioita muistakin digitoiduista aineistoista. Ja jos valtiottoman ajan suomalaisen tai suomenkielisen kirjallisuuden kokonaiskuva kiinnostaa, niin siirtolaiskirjallisuus (etenkin amerikansuomalainen kirjallisuus) muodostaa kolmannen laajahkon tutkimuskohteen. Neljäs peruskysymys liittyy autonomian ajalla Suomen suuriruhtinaskunnassa vallinneen kehitysmaatasoisen luku- ja kirjoitustaidon ja suomenkielisen kirjallisuuden lyhyt- ja pitkäkestoisiin keskinäisriippuvuuksiin.  

Proosahistoriani julkistamisesta on kohta kulunut seitsemän kuukautta ja käytännössä jokaisessa siihen liittyvässä puhe- tai keskustelutilaisuudessa (joista viimeinen on näillä näkymin lokakuussa 2017) osa näistä avoimista kysymyksistä on noussut esille. On ollut mielenkiintoista havaita, että edellä luonnostellut tutkimattomuudet hämmästyttävät sekä kiinnostuneita lukijoita että sellaisia kirjallisuudentutkijoita, joiden tausta on yleisessä kirjallisuustieteessä tai fokus kotimaisen kirjallisuuden valtavirran ulkopuolella, mutta tavallisemman kirjallisuuden tutkija hätääntyy helposti esittämään tekosyitä, puolustuspuheita tai projektioita ikään kuin tällainen jaettu sokeus olisi juuri hänen syynsä (ja rahoituksen hankkiminen juuri hänen vallassaan).

.                   

75. Etälukemisen ilot (diversiteetti, osa 1)

“But what would happen if literary historians, too, decided to ‘shift their gaze’ (Pomian again) ‘from extraordinary to the everyday, from exceptional events to the large mass of facts’? What literature would we find, in ‘the large mass of facts’? 

All questions that occurred to me some years ago, when the study of national bibliographies made me realize what a minimal fraction of the literary field we all work on: a canon of two hundred novels, for instance, sounds very large for nineteenth-century Britain (and is much larger than the current one), but is still less than one per cent of the novels that were actually published: twenty thousand, thirty, more, no one really knows – and close reading won’t help here, a novel a day every day would take a century or so . . . And it’s not even a matter of time, but of method: a field this large cannot be understood by stitching together separate bits of knowledge about individual cases, because it isn't a sum of individual cases: it’s a collective system, that should be grasped as such, as a whole – and the graphs that follow are one way to begin doing this. (…)

A more rational literary history. That is the idea. (...)

Figure 1 (overleaf), which charts the take-off of the novel in Britain, Japan, Italy, Spain and Nigeria, is a case in point. See how similar those shapes are: five countries, three continents, over two centuries apart, and it’s really the same pattern, the same old metaphor of the ‘rise’ of the novel come alive: in twenty years or so (in Britain, 1720-1740; Japan 1745-1765; Spain, 1845 to early 1860s; Nigeria 1965-1980), the graph leaps from five-ten new titles per year, which means one new novel every month or two, to one new novel per week. And at this point, the horizon of novel reading changes. (…)

I began this chapter by saying that quantitative data are useful because they are independent of interpretation; then, that they are challenging because they often demand an interpretation that transcends the quantitative realm; now, most radically, we see them falsify existing theoretical explanations, and ask for a theory, not so much of ‘the’ novel, but of a whole family of novelistic forms. A theory – of diversity.“    

(Franco Moretti: Graphs, Maps and Trees. Abstract Models for Literary History. Verso, 2005, 3-5, 30.)