122. I'll be back

Pidän blogissa kolmen viikon tauon ja palaan kirjallisuushistoriallisten kysymysten äärelle seuraavan kerran perjantaina 13.1.2017. Mitä parhainta uutta vuotta siis!

121. Kivi kengässä

”Merkillisimmistä edellisen vuosikerran novelleista on jo tässä lehdessä aikanansa puhuttu. Menneenvuotinen Novellikirjasto alkoi meidän tunnetun runoilijamme, Alexis Kiven, romaanilla ’Seitsemän veljestä’. Jos siinä väitöksessä olisikin perää, ett'ei Kirjallisuuden Seura, määrätessään tämän kertomuksen Novellikirjastoon painettavaksi, ole tarpeeksi muistanut säästää hentohermoista yleisöämme, täytyy Seuralle kumminkin olla kiitollisuuden velassa siitä, että se tälle omituiselle ja nerokkaalle teokselle on valmistanut tilaisuuden ilmestyä. Se kritiikki, joka ’hyttysen kuurnitsee ja kamelin nielee’, on muutamain ylen luontaisten sananparsien ja kuvausten johdosta päättänyt koko teoksen raakuuden tuotteeksi ja koettanut sen humoria uhkuvasta esitystavasta vainuta epäsiveyttä, jopa jumalattomuuttakin. Mutta joka vilpittömästi tarkastaa tätä teosta, on päinvastoin huomaava siveellisen aatteen siinä olevan pohjana, sen aatteen, ett'ei ihminen voi vetäytyä pois yhteiskunnasta ja sivistyksestä, vaan että hänen oma luontonsa ja järkensä aina saattavat häntä sivistykseen takaisin. Puheena olevan teoksen oivalliset luonnon ja ihmisluonteen kuvaukset, se nerollinen runollisuus, jota kaikkialla havaitaan, se todellisesti epillinen esitystapa, joka toisinaan juhlallisella vakaisuudella, toisinaan luonnon-omaisella humorilla asettaa kaikki selvästi silmiemme eteen, ne hupaiset mietteet ja keskustelut, jotka elävällä todenperäisyydellä kuvailevat puhujain mieltä ja käsitystapaa, vihdoin se peri-suomalainen henki, joka ilmaantuu sekä tapausten ja luonteiden kuvauksessa että kielessä ja esitystavassa, nämä kaikki tekevät että tämä koomillinen romaani on luettava merkillisimpien ja omituisimpien teosten joukkoon, jotka meidän maassa ovat ilmestyneet. Sen vuoksi on tosiaan ikävä, ett'ei vieläkään ole saatu sitä eri kirjana julkaistuksi; näyttää melkein siltä, kuin arvoisa Kirjallisuuden Seura olisi säikähtänyt yllämainitun kritiikin tyhjästä melusta.”

(B.F.G [tn. B.F. Godenhjelm]:  ”Novellikirjasto 1869 ja 1870.” Kirjallinen Kuukauslehti  5/1871)

120. Mehr Licht!

Marissa Mehr arvioi proosahistoriaani Turun Sanomissa 11.12. otsikolla Kotimaisen kirjallisuushistorian syntikirja. Koska en voi edellyttää uransa alussa olevalta arvostelijalta sitäkään vähää kuin Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden professoreilta ja lehtoreilta, tyydyn seuraavassa vain osoittamaan ilmeisimmät asiavirheet ja ristiriitaisuudet. 

Mehr kirjoittaa: ”Lähes 600-sivuisen teoksen painotus on yllättäen 1800-luvulla ja 1900-luvun ensimmäisen puoliskon suomenkielisessä proosassa. Viime vuosisataa tarkasteltaessa johtavana näkökulmana on nationalismi, jonka mukaan osio on myös nimetty. Modernismin jälkeiseen proosaan sekä nykykirjallisuuteen keskittyvä osio on varsin lyhyt, vain vajaat sata sivua.”

Kommentti 1. 1900-lukua käsiteltäessä johtavana näkökulmana ei ole nationalismi. Kirjani neljännen luvun otsikko on Nationalismi, mutta se käsittelee vuosia 1919–1944 eli vain yhtä neljäsosaa viime vuosisadasta. 

Kommentti 2. Proosahistoriani ajallinen kaari ulottuu Agricolan ajoista eli noin 1500-luvun puolivälistä 2010-luvulle. Ensimmäiseen 400 vuoteen kuluu noin 350 sivua ja toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan 250 sivua. Kirjani viimeinen luku (otsikoltaan Modernismin jälkeen) käsittelee vajaan 100 sivun verran proosakirjallisuutta 1980-luvun puolivälistä 2010-luvun alkuun. 

Kommentti 3. Proosahistoriani painotukset ja sen osien määrälliset suhteet ovat tyypillisiä kirjallisuushistorioille ja sen olisi saanut helposti selville kirjallisuushistorioita lukemalla – nehän eivät suorastaan määritelmällisesti käsittele (vain) nykykirjallisuutta.     

Mehr kirjoittaa: ” SKS saa kyytiä samoin kuin lukuisat ”tusinatutkijat”, jotka levittävät 'harhaista' ja 'epätarkkaa' kuvaa kotimaisesta kirjallisuudesta.”  

Kommentti 4. SKS saa samankaltaista kyytiä kuin Irma Sulkusen ja Kai Häggmanin kirjoittamassa SKS:n kolmiosaisessa historiassa. Monet suomalaiseen ja suomenkieliseen kirjallisuuteen ja varsinkin sen institutionaalisiin kehyksiin ja toimijoihin liittyvät faktat saattavat toki tuntua ensilukemalta uskomattomilta.  

Kommentti 5. Tusinatutkijoiksi kutsutaan proosahistoriassani vain kahta tutkijaa, professori Juhani Niemeä (syyt käyvät ilmi tämän blogin postauksista nro 49-53, jotka ovat suoria lainauksia kirjastani) sekä ohimennen Päätaloa Proustiin rinnastanutta Anssi Sinnemäkeä (kts. postaus nro 63). Molempien voi hyvinkin katsoa levittävän harhaisia ja epätarkkoja käsityksiä suomalaisesta kirjallisuudesta.         

Mehr kirjoittaa: ”moukkamaisuus, avuttomuus sekä ymmärtämättömyys ovat termejä, joilla kirjallisuus- ja kulttuurikentän enemmistöstä puhutaan.”

Kommentti 6. Käsittelemäni kirjallisuus- ja kulttuurikentän enemmistö koostuu kirjailijoista, joita minun on aiemmissa arvioissa kerrottu käsittelevän jopa liikuttavan myötäsukaisesti. Tämän blogin lukija voi helposti muodostaa oman käsityksensä asiasta tutustumalla esim. postauksiin nro 41-45, jotka ovat suoria lainoja proosahistoriastani.  Kritiikkini kohdistuu pääasiassa muutamiin tutkijoihin ja heidän ällistyttävään tietämättömyyteensä kirjallisista suuntauksista ja niiden ominaispiirteistä – ja tietysti tämän vallantäyteisen tietämättömyyden seurauksiin.

Mehr kirjoittaa: ”Suurin osa suomalaisista proosateoksista on Eskelisen mukaan joko yli- tai aliarvostettuja.” 

Kommentti 7. Tämäkään väite ei pidä paikkaansa. Suuntasin sanahaun kirjani pdf-versioon seuraavin tuloksin: Juhani Ahon Juhaa, Maria Jotunin novelleja, Pentti Holapan Perillisen ominaisuuksia ja Hannu Salaman Finlandia-sarjaa pidän yliarvostettuina samoin kuin Maiju Lassilan romaania Tulitikkuja lainaamassa, mutta vain suhteessa kyseisen kirjailijan muuhun tuotantoon. Samaisen sanahaun perusteella en käytä aliarvostettu-sanaa tai sen taivutusmuotoja kertaakaan. Tämä saattaa johtuu siitä, että kiinnitän enemmän huomiota suomenkielisen proosakirjallisuuden diversiteetin kehittymiseen (sekä diversiteetin laajenemisen ja supistumisen syihin) kuin kaanonien ja vastakaanonein rakentamiseen. Tähänkin on hyvin yksinkertainen syy: ilman tietoa ja ymmärrystä diversiteetistä kaanonien ja vastakaanonien rakentelu on vielä suurempaa ajanhukkaa kuin yleensä. 

Mehr luonnehtii tyyliäni yhtäältä uuvuttavan paatokselliseksi ja toisaalta liian ironiseksi. 

Kommentti 8. Arkijärjellä ajatellen Mehrin luonnehdinnat kumoavat toisensa ja itsensä. Jos teksti on uuvuttavan paatoksellista, sitä ei voi moittia liian ironiseksi, ja jos teksti on liian ironista, sitä ei voi moittia uuvuttavan paatokselliseksi. 

Kommentti 9. Myönteisemmin ajatellen näyttää siltä, että Mehr on melkein huomannut, että leikkaan tiettyjen ikäviin ja aikaisemmissa kirjallisuushistorioissa sivuutettujen tai peiteltyjen tapausten käsittelystä helposti nousevaa pateettisuuden vaaraa tai vaikutelmaa ironialla. Eri tyyli- ja tunnerekisterien yhdistäminen edellyttää puolestaan pitkien ja polveilevien virkkeiden käyttöä. Vaikka Mehr pahoittaisi mielensä, on sanottava, varsinkin kun hän otti puheeksi kirjani kustannustoimittamisen, että luotan Antti Arnkilin ironiseen tyylitajuun enemmän kuin Mehrin uupumukseen.      

Mehrin arvostelun otsikon mukaan Raukoilla rajoilla on ”kotimaisen kirjallisuushistorian syntikirja.”

Kommentti 10. Ei ole ensimmäinen kerta tänä syksynä kun kirjani arvioija sortuu käyttämään siitä kristillistä syyllisyyttä tihkuvaa luonnehdintaa.  Olen vähitellen kallistumassa sille kannalle, että kysymys on puolen valinnasta. Jos historiaani lukee siinä käsiteltyjen kirjojen ja kirjailijoiden enemmistön kannalta, niin synti ja syyllisyys tuskin jäävät mieltä vaivaamaan. Toisin ehkä on, jos kirjoittaja voimakkaasti samaistuu kirjallisuusinstituution vallankäyttäjien intresseihin, ymmärsipä sitä vielä itse tai ei. Tästä päästäänkin tämänkertaisen metakritiikkini lyhyempään ja joulumielisempään versioon: 

Turun Sanomien kritiikissään Marissa Mehr esittää toistaiseksi parhaan tiivistyksen proosahistoriani sisällöstä: ”Teos avaa monia yksinkertaistuksia ja vääristymiä, joita kirjallisuushistoriat ovat toistaneet vuosikymmenestä toiseen. Lisäksi tartutaan kirjallisuuden ja yhteiskunnan välisiin suhteisiin unohtamatta kirjallisuuden taloushistoriaa. Teos käy dialogia muiden historioiden kanssa, valottaa kirjallisuushistorioista usein poisjätettyjä alueita kuten lukutaidon historiaa sekä lehdistön, instituutioiden, sensuurin ja kustantajien vaikutusta kirjallisuuden muotoutumiseen. ” Tämän rinnalla on vähämerkityksistä, että hänen varsinainen kritiikkinsä ei kohdistu teokseni sisältöön vaan tyyliin, jonka ymmärtäminen tuottaa hänelle vaikeuksia. 

119. Menneisyyden hallintaa 5

Euroopan Kirjailijaliiton 43 tiedetystä suomalaisjäsenestä massiiviseen kymmenosaiseen Suomen kansallisbiografiaan (SKS, 2003-2007) on kelpuutettu kaikkiaan 16. Ei ole yllätys, että heidän kohdallaan ei kyseisen liiton jäsenyydestä mainita sanallakaan. Sellaisten aktiivijäsenten kuin Arvi Kivimaan, V.A. Koskenniemen ja Maila Talvion kohdalla kirjoitetaan joko vaimeasti tai puolustellen heidän Saksaan tai Italiaan kohdistuvista sympatioistaan.  Muutaman muun jäsenen kohdalla nostetaan esiin jotakin muuta sotaan tai kansainväliseen yhteistyöhön liittyvää:    

”Kivimaan suhteesta kansallissosialistiseen Saksaan on keskusteltu sodan jälkeen, ja eräissä arvioissa hänet on liitetty sen politiikan kiihkeisiin kannattajiin. Kivimaan kiinnostusta saksalaiseen kulttuuriin ei voi väheksyä, mutta sen rinnalle ja kenties edellekin nousi kiintymys Ranskaan. Kivimaa tuskin asettui maiden välisessä sodassa Saksan kannattajaksi; poliittista hänen suhtautumisessaan oli kommunismin pelko. Kansanteatterin sotavuosien ohjelmisto sisälsi silmiinpistävän vähän klassillistakaan saksalaista dramatiikkaa ja uutta saksalaista draamaa sitäkin vähemmän. Kivimaan toiminnasta löytyy jopa suoranaista kansallissosialismin vastustusta. Teatterin ohjelmistoon valittiin keväällä 1944 Kaj Munkin näytelmä, ja sen yhteydessä järjestettiin muistonäyttely saksalaisten muutamaa viikkoa aikaisemmin murhaaman kirjailijan kunniaksi. Saamiinsa varoituksiin johtaja oli vastannut ottavansa vastaan määräyksiä  vain oman maansa edustajilta.” (Pirkko Koski: "Arvi Kivimaa". Suomen kansallisbiografia, osa 5, 218)

   V.A. Koskenniemeä käsittelevässä pitkässä artikkelissa todetaan vain, että ”Muuttuessaan intohimoksi politikoinnista tuli Koskenniemen heikkous: hänen kiihkeimpiä kannanottojaan on vaikea ymmärtää saati puolustella, vaikkei nimittäisikään häntä suoraan fasistiksi Johannes Salmisen tavoin.” Lisäksi Koskenniemen ”varauksetonta suuntautumista ’kolmanteen valtakuntaan’ päin” kommentoidaan artikkelissa Lauri Viljasen ylen varovaisella arviolla, jonka mukaan ”vähempikin olisi eurooppalaisen tradition tuntijalle riittänyt.” (Pirkko Alhoniemi: "V.A. Koskenniemi." Suomen kansallisbiografia, osa 5, 370)

   Maila Talviosta Liisi Huhtala kirjoittaa näin: ”Maila Talvio ja hänelle uskollisena pysynyt V.A. Koskenniemi koettiin Leinon linjan vastapuoleksi, siis konservatiiveiksi. Kummankin mainetta mustasivat sittemmin saksalais- ja fasistiyhteydet. 1930-luvulla Maila Talvio kirjoitti ihaillen niin Saksan kuin Italiankin uudesta järjestyksestä, joka ammensi antiikista.” Sitten siirrytäänkin Talvion elämänvaiheissa jo toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan ja ennen hänen tuotantonsa esittelyä Huhtala tiivistää Talvion toiminnan tähän tapaan: ”Voidaan jopa sanoa, että Maila Talvio eli viisikymmentä vuotta itselleen vihamielisessä julkisuudessa. Toisaalta häntä ihailtiin ja arvostettiin, mitä Helsingin yliopiston hyvin harvinainen filosofian kunniatohtorin arvo ensimmäisessä sodanjälkeisessä promootiossa 1950 osoitti.” (Suomen kansallisbiografia, osa 9, 614)    

   Yrjö Soinista Suomen kansallisbiografiassa todetaan, että ”kielitaitoinen Soini osallistui paljon myös kirjailijoiden pohjoismaiseen yhteistyöhön” ja Kaarlo Sarkiasta, että ”kaikkialla riehunut maailmanpalo, toinen maailmansota, oli lyyrikolle järkytys”. Aaro Hellaakoskea käsittelevään artikkeliin sisältyy tällainen sitaatti runoilijan Italia Bella -artikkelista vuodelta 1938: ”Fascismi on minusta tuntuvasti fantastinen plastillis-koristeellinen ele. Mitä siinä on muutakin, se nähdään lähiaikoina.”

Näin siis mennyttä sokeroi eliitin ystäväkirja vielä noin vuosikymmen sitten.  

118. Vuoden 1966 mania

”WSOY:n pääjohtajan huoneessa istui kuitenkin mies, jolle ’modernista’ oli lopullisesti tullut ruma sana.  Y. A. Jäntti jyrisi yhtiön uudenvuodenjuhlassa 1966 tammikuussa turhia kaartelematta: ’Niin sanottu puhdas kaunokirjallisuus (jos nyt enää on paikallaan käyttää tätä sanaparia) on joutunut luovuttamaan johtavan asemansa yleisön suosiossa asiapitoisemmalle kirjallisuudelle. Tätä ei kylläkään tarvitse ihmetellä kun ottaa lähemmin tutkiakseen viime vuonna niin runsaasti julkaistujen romaanien ja runokokoelmien laatua, sillä ovatpa ne suurelta osalta olleet sellaisia, jotka eivät ole voineet puhutella muuta kuin sangen suppeata lukijakuntaa. Tuskinpa olen väärässä kun sanon, että ostavan yleisön keskuudessa on syntynyt pahanlainen luottamuspula, jonka kohteena on moderni proosa, kulkipa se sitten runon tai romaanin nimellä, sekä ne kirjallisuuden arvostelijamme, jotka ovat ottaneet urakakseen tämän tavalliselle yleisölle tuiki oudoksi jäävän kirjoituskannan kehumisen.’Jäntin mukaan puhuminen uudemman koti- ja ulkomaisen kaunokirjallisuuden kriisistä oli vähättelyä, kyse oli jo jonkinlaisesta sairaudesta.  Y. A. Jäntti oli aiempina vuosikymmeninä itse mieluusti avannut kustantamon ovea vähäisemmillekin kotimaisille kyvyille, mutta nyt hän oli sitä mieltä, että kaikkien kustantajien oli mentävä itseensä ja korotettava kotimaisen proosan julkaisukynnystä huomattavasti. Muussa tapauksessa ostava suomalainen yleisö karkotettaisiin kirjakaupoista lopullisesti.” (Kai Häggman: Werner Söderström osakeyhtiö. 2: 1940-2003: Avarimmille aloille, väljemmille vesille. WSOY, 2003, 245)

Ajat kuitenkin muuttuivat: 

”Joskus 1960-luvun loppupuolella WSOY:n hallintoneuvosto asetti erityisen ’WSOY:n vastaisen toiminnan suunnitteluvaliokunnan’. Valiokuntaan kuuluivat Keijo Ahti, Raimo Nordström, Esko Palmu, Hannu Tarmio ja Rauno Velling, ja sen tehtävänä oli hahmotella WSOY:n luovien osastojen tulevaisuutta sekä Y. A. Jäntin jälkeistä kirjallista elämää.

   Nuoret miehet jyräsivät yhtiön siihenastisen kirjallisen linjan niin matalaksi kuin vain nuoruuden suomalla ylemmyydentunnolla voi tehdä: ’Ihmetystämme herättävät nykyisen arvostuksen mukaan kolmannen luokan kotimaisten kirjailijoiden valitut ja kootut teokset, kolmannen luokan kirjailijain esikoisteokset, ikääntyvien kirjailijoiden seniilit myöhäistuotteet, eläkeläisprofessorien muistelmat ja heikot esseekokoelmat, kvasikulttuurihenkilöiden elämäkerrat ja muistelmat, runsaasti työtä vaativien curiosa-väitöskirjojen ja väitöskirjaksi kelpaamattomien tutkielmien runsas määrä, viimeiseen epistolaansa päässeiden pappien ja piispojen paimenkirjeet, kiinnostamattomiin erityiskysymyksiin pureutuvat historiakirjat...’ Yhtiön julkista kuvaa he luonnehtivat mm. korkeakirkolliseksi. oikeistolaiseksi, varovaiseksi, kitsaaksi ja kaikkia uudistuspyrkimyksiä vastustavaksi. Johtopäätös oli murskaava: ’Jos kaunokirjallisuuden tuomareiksi hyväksytään tuomarit ja kirkkoisät ja vuosikymmeniä sitten kirjoitettujen yhtiöjärjestysten vanhentuneet sanamuodot, on syytä vakavasti harkita koko kaunokirjallisen tuotannon lopettamista.’ ” (emt., 440) 

117. Meemilaakso 2

”Monen 80-90-luvulla uransa aloittaneen amerikkalaiskirjailijan lähtötilanteena oli Wallacen mukaan se, että yhteiskuntakriittiseen taiteeseen aikaisemmin yhdistetyt keinot näyttäytyivätkin nyt osana kaupallista valtakulttuuria. Ja kun televisio oli vuosikymmenten mittaan imenyt vaikutteita postmodernistisesta taiteesta, alkoi vaikutussuunta kääntyä jo toisin päin: nuoret kirjailijat kirjoittivat teoksiaan televisiosarjojen, elokuvien ja mainonnan muotoilemassa maisemassa, popkulttuurin päälle. 

  Tästä näkökulmasta olisi kiinnostava tarkastella 90-luvun suomalaisen proosan keinoja. Likimain kaikki ne konventiot, jotka tuon ajan kirjallisuuskritiikissä tavattiin nähdä ’postmodernismina’, olivat lukijoille jo ainakin periaatteessa tuttuja amerikkalaisista TV-ohjelmista. 

  Yksi tapa kontekstualisoida Raittilan varhaisia teoksia olisikin lukea niitä kirjojen ilmestymisaikojen populaarikulttuuria vasten. Näin paljastuisi, että se, minkä jotkut varhaiset kriitikot mielsivät postmodernistiseksi ’kikkailuksi’, oli jo tuolloin suomalaisten normaalia media-arkea.” (Antti Arnkil: Raittilan linja.  Siltala 2016, 55-56)  

Tästä Arnkil-sitaatista voisi lähteä kehittelemään ajatuksia vähintään kahteen suuntaan. Wallaceen liittyen joulun ajan ja osan uutta vuottakin saisi kulumaan puimalla pitkässä esseessä historiallista linjaa (tai oletusta siitä), jossa mainonta söi modernismin, design avantgarden ja televisio postmodernismin (ja miettiä mitä muuta tietokonepelit ehtivät jo syödä kerronnallisen käänteen lisäksi) - tai laajentaen: jossa fasismi söi futurismin ja gulag konstruktivismin.  

Valitsen lyhyemmän tien. Vielä 1980- ja 1990-luvulla suomalaiset kriitikot ja tutkijat kipuilivat käsittämättömän usein sellaisten kirjallisuuden ikiaikaisten perusominaisuuksien kuin tekstienvälisyyden ja monitulkintaisuuden kanssa kunnes saivat rakennettua itselleen sopivan ruokintakehän, jossa kirjailija ripottelee tekstiinsä viittauksia hyvin tunnettuihin suomalaisen tai länsimaisen kirjallisuuden ”klassikoihin” ja kriitikon/tutkijan tehtävänä on sitten nokkia niistä kasaan tulkinta, joka osoittaa (useimmiten vain) hänelle itselleen, että hän on vielä mukana pelissä ja tuntee myös kirjallisuuden perinteen tai perinteet. 

Tässä suppeassa kehässä kirjailija voi tehdä kolmen- tai neljänlaisia perusvirheitä: alleviivata viittaussuhteita liian hennosti, käyttää hypo-, inter- ja subtekstejä, joita kriitikko/tutkija ei joko tunne tai arvosta, tai käyttää niitä tavoilla, joita kriitikko/tutkija ei ole oppinut tunnistamaan.  Tätä tulkintaruokintakehää (tai feedback loopia) voisi kutsua ”kirjallisuus syntyy kirjallisuudesta” –meemiksi, joka korvasi perinteisen ja ylisukupolvisen jankutuksen kirjallisuuden ja todellisuuden suhteesta, jolle Jyrki Lehtolan kanssa naureskelimme noin 30 vuotta sitten. 

Nurkkakuntaisimmillaan em. meemin infektoimat tutkijat näkevät helposti asiat niin, että suomalainen kirjallisuus syntyy suomalaisesta kirjallisuudesta, joten bongausastiasta täytyy löytyä Kiveä, Ahoa, Linnaa ja Topeliusta ainakin noin ensi hätään. Tässä klaustrofobisessa kavennuksessa eläviltä tutkijaoletetuilta voisikin kysyä heidän omalla kielellään, että suomalainen kriitikko/tutkija tuntee kyllä kymmenen sitaattia, mutta mitäs sitten tehdään kun tulee se yhdestoista? Varsinkin, jos se yhdestoista on lähtöisin korealaisesta verkkoroolipelistä, mangasta, Nollywood-filmistä tai Jaakko Hämeen-Anttilan juuri suomentamasta Kuninkaiden kirjan mytologisesta osuudesta.  

Vakavammin otettuna Arnkil-sitaatista aukeaa kuitenkin hankala, moniulotteinen ja  mielenkiintoinen kysymys suomalaisen kirjallisuuden suhteesta globaalin populaarikulttuuriin.              

116. Kybermyyrä

”SatWeb – 11.01.2017

Villiintyneet kybermyyrät Ateenan metrotulvan syynä

Ateenan metrotunnelissa velloneelle tulvalle on löytynyt yllättävä syy. Tunneleista löytyneet reiät ovat kybermyyrien aikaansaannoksia. Näin kertoo Ateenan kaupungininsinööri Paulos Kristianos. 

Tunnelisortumien raivauksessa on kokeiltu kybermyyrien käyttöä hyvällä menestyksellä. Tällä kertaa ne kuitenkin jostain syystä villiintyivät ja porasivat uusia reikiä metrotunneleiden ja Ateenan päävesijohtojen välille. Koko kaupungin liikenne oli vaikeuksissa useita tunteja, sillä vedestä vaurioituneet metrojunat oli hinattava varikolle, ennen kuin rata saatiin liikennöitävään kuntoon.

   Koska Ateenan liikenne on paljolti riippuvainen vasta uudistetusta metrosta, useilla asemilla syntyi valtaisia ruuhkia, joiden purkaminen kesti myöhään iltaan asti. Tapahtuneesta aiheutui vain joitakin väkijoukon paineessa syntyneitä lieviä vammoja. Kaikkiaan ainoastaan kahdeksan ihmistä vietiin sairaalaan. 

Tihutöitä myös Italiassa     

SatWebin saamien tietojen mukaan kyse ei suinkaan ollut ensimmäisestä kybermyyrien aiheuttamasta vahingosta. Italiassa nämä biomekaaniset eläimet kaivoivat kolme kuukautta sitten ylös neljä vanhaa oliivitarhaa. 

   Kybermyyrien kehittäjä ja kasvattaja on BioMechanics-yhtiö. Sen tutkimusjohtaja D. Eve Lopping ei kuitenkaan ole menettänyt luottamustaan kybermyyriin. Hänen mukaansa biomekaanisiin sovelluksiin kannattaa edelleen panostaa. 

  ”Myyrät ovat olleet ilmeisesti vielä liian nuoria ja ne on jätetty liian vähälle huomiolle. Niitä on itse asiassa tarkoitus käyttää vain sellaisissa paikoissa, jonne radioyhteys ei yllä ja joissa voi olla niin vaikeita tilanteita, että tietokoneohjatut kaivurit eivät niistä selviä. Myyrät tekevät työnsä hyvin, jos eivät kyllästy.”

Suuri askel

Suuri askel kybermyyrien ja muiden biomekaanisten eläinten kehitykselle oli se, että niiden keinoiho saatiin sopivaksi geenimuuntelun avulla. Tätä ennen erityisesti koneraajojen kehitys oli vaikeuksissa. Aiemmat hermojen sähkökemialliset liityntätavat olivat tulehdusherkkiä, eikä tuotanto pystynyt selviytymään hermojen liitäntäprosesseista. Ratkaisuksi keksittiin niilinhauen perimästä kopioitava sähköaisti. Nykyisen kalan DNA:sta saadut sähkötunto- ja sähköpulssiominaisuudet auttavat kytkemään keinoelinten tunto- ja ohjaussignaalit keinoihon pintaan, josta hermosiirrännäiset kuljettavat ne eteenpäin. 

   Nykyisin valtaosa koneraajoista tuotetaan lääketeollisuuden tarpeisiin, mutta tekniikoiden kehittyminen ja tuotantokustannusten lasku ovat saaneet aikaan sen, että myöskin työssä käyvistä eläimistä on tullut tärkeä valmistusala. 

Eläin vai robotti?    

Kybereläinten käyttömahdollisuuksia tutkitaan parhaillaan useissa yhtiöissä ympäri maailmaa. Sovellusaloja voivat tulevaisuudessa esimerkiksi näkövammaisten opaskoira, maan muokkaus, puiden kaataminen ja kuljetus vaikeissa oloissa, tukkeutuneiden viemäreiden avaaminen, pölynimuri tai jopa lasten ponien korvike.

   Eräs toistaiseksi ratkaisematon ongelma on määrittely. Eri maiden lainsäädännössä puhutaan sekä eläimistä että roboteista, mutta kybereläimet eivät kuulu kumpaankaan kategoriaan. Ratkaisu syntynee YK:ssa sen jälkeen, kun se on ensin pystynyt päättämään, mikä on ihminen eli kuinka paljon ihmisessä saa olla keinoelimiä, ennen kuin säädösten ihmisille tarkoitettua suojaa aletaan vähentää tai poistaa. Tähän mennessä aiheesta esitetyt mielipiteet ovat varsin kaukana toisistaan.”

(Ilkka Hannula – Risto Linturi: Sata ilmiötä 2000–2020. Virtuaali-Helsinki ja kybermyyrä. Yritysmikrot Oy, 1998, 170–171)   

Hannulan ja Linturin kirja tarjoaa sata fiktiivisen uutisen muotoon puettua tulevaisuusskenaariota, jotka ovat edelleen lukemisen arvoisia. Suosittelen vähintään tripolaarista lukemista eli huomion keskittämistä skenaarioiden sisällön ja taustaoletusten ohella ennustamisen lajityyppiin. Kaunokirjallisesti virittynyt ihminen saattaa nähdä Hannulan ja Linturin sadassa ilmiössä myös spekulatiivisen fiktion vastineen Jouko Turkan Aiheille eli teoksen, jonka pohjalta vähäisempi kirjailija tekaisisi kokonaisen tuotannon.              

115. Kiiltomato

Juri Nummelin näyttää kirjoittaneen Kiiltomatoon lukemisen arvoisen arvion proosahistoriastani otsikolla Rabulistinen kirjallisuushistoria. Lukemisen arvoisella tarkoitan ennen kaikkea sitä, että Nummelinin arvostelua ei ole kirjoittanut paniikkinappuloita paineleva kirjallisen kaanonin/kalmiston vartija vaan ihminen, joka oman kokemuksensa kautta tietää millaista työtä unohdettujen tai tyystin sivuutettujen teosten paikallistaminen vaatii. Hyvilläni olen tietysti myös Nummelinin arvostelun sävystä ja sisällöstä ja vaikka kuinka yrittäisin en osaisi, ainakaan tänään, pahoittaa mieltäni kohdista, joista olen Nummelinin kanssa perustellusti eri mieltä. Saatan toki palata niihin tulevissa postauksissani, mutta silloinkin tylsähkön epärabulistisesti. Nyt keskityn vain nauttimaan hetkeksi siitä, että myös diversiteettiä painottavan proosahistoriani arvosteluihin ilmaantui lisää omaan ajatteluun perustuvaa diversiteettiä Tommi Melenderin, Hannu Poutiaisen ja Ville Hännisen (Aamulehti, 13.9.2016) aiempien arvioiden hyväksi jatkoksi. 

114. Sotaromaani ennen Sotaromaania 2

”Lehtori Hällströmiltä, maantieteen ja luonnonhistorian opettajalla oli oma osuutensa meidän lähtöömme. Pidimme tästä vanhasta kumaraisesta miehestä, joka oli rakentanut koko elämänsä täiden pohjalle. Hän rakasti ja tutki vain täitä. Kansalaissodan aikana hän oli koonnut niitä sairaalassa, kasvattanut polvitaipeessaan omalla verellään ja saanut syfiliksen. Mutta hän ei siitä välittänyt. Hänen piti saada väitöskirjansa valmiiksi. Hän oli valmistellut sitä jo kymmenen vuotta – nyt puuttui hänen kokoelmastaan vain yksi täilaji: jos hän onnistuisi saamaan sen, pääsisi selville sen elintavoista, ominaisuuksista ja iästä, silloin olisi työ valmis. Siksi hän monta kertaa, tavatessaan Kekosen ja minut kadulla, puhui: - Olen kuullut, että teidän aikomuksenanne, pojat, on lähteä Karjalaan. Tietäkää, että rintamalla, kuoleman läheisyydessä viihtyvät ja kasvavat erikoisimmat täilajit. Jos löydätte sieltä noin pitkän täin, sellaisen, jonka selässä verijuovat haarautuvat selvästi näkyvinä kahtaalle, tuokaa se elävänä minulle. Sellaisen täin täytyy olla olemassa. Teette arvaamattoman hyödyn suomalaiselle tieteelle.” 

(Urho Torikka [oik. Juhani Konkka]: Me sankarit. Kuvaus Karjalan retkeltä. Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1929, 6)  

”Jaakko istui viereeni ja otti kirjan käteensä. Hän piti sitä ylösalaisin, sillä hän ei osaa laisinkaan lukea. Sitten hän repäisi muutamia lehtiä ja sanoi käyttävänsä ne sätkäpapereiksi. Minä en kieltänyt. Hän repäisi vielä kaksi lehteä, ojensi ne minulle ja sanoi: ’Sinä voit rypistää nämä minkälaisiksi tahansa ja minä saan ne uudelleen aivan sileäksi.’ En ajatellut hänen sanojaan, otin lehdet ja huomasin, että toisesta alkoi runo ’Döbeln Juuttaalla’. Hieroin niitä käsissäni, enemmän suuttuneena siitä, etteivät runot puhuneet minulle enää elävää kieltään kuin Jaakon kehoituksesta. Viimein Jaakko otti ne käsistäni, hymyili tyhmästi ja lempeästi, sanoi 'Nyt niillä on mukava pyyhkiä’, ja meni ulos.” (emt., 92)        

” – Kommunistista Internatsionalea se tarkoittaa, huomauttaa Kekonen; hän on harrastanut paljon sanomalehtien lukemista.

- Niin, niin sitäpä tietenkin. ’Kom-Internin ja maailmanvallankumouksen puolesta, vannomme Karl Marxin’ – tiedättekö, mikä mies se on? Se on juutalainen ja - - -

- Jätä toiseen kertaan, komentaa Soppi. Lue edelleen.

- Älä hätäile. Ja temakookki se on, kansainvälinen kapinoitsija, suuri huijari. – ’Karl Marxin nimessä, joka käski kaikkien maiden proletaareja menemään yhteen’ – vai käski se sitäkin. No, siltä mieheltä voi odottaa mitä hyvänsä.” (emt., 99)    

113. Sotaromaani ennen Sotaromaania 1

”Olemme saaneet vangiksi seitsemän venäläistä ja yhden suomalaisen. Venäläiset ammuttiin kohta kylän valloituksen jälkeen, suomalainen seuraavana aamuna, päivän sarastaessa. 

   Ehdin nukkua vain kaksi ja puoli tuntia, kun kersantti Soppi herättää minut sekä kolme muuta tiedustelijaa. Menemme pataljoonan esikuntaan ja jäämme pihalle odottamaan. Pian saapuu luoksemme vartijan kuljettamana saunasta mies. Hän hieroo unisia silmiään, katsahtaa meihin pilkallisesti ja sanoo: -Vai tulitte te hakemaan. (…)

   Vanki kävelee loukkaantuneena edellämme. Hän pistää tarmokkaasti kätensä housuntaskuihin ja sylkäisee vihaisena. Häntä näyttää suututtavan se, ettei hänelle annettu jäähyväisateriaa. Makko yrittää hänen kanssaan keskustelua, mutta mies vaikenee itsepintaisesti. 

   Nyt me taas kohta teemme rikoksen. Meidän on ammuttava tuo edellämme kulkeva mies. Vihaammeko häntä? Luultavasti emme yksikään. Siksikö, että hän on kommunisti, punainen, me porvareita, valkoisia?  Siksikö, että hän on lähtenyt tänne taistelemaan jonkin kuvitellun maailmanvallankumouksen, me kuvitellun Suur-Suomen puolesta? Siksikö, että meidän aatteemme törmäävät jyrkästi toisiaan vastaan? Mutta emmehän me täällä enää välitä aatteista. Ne tapetaan meistä. Meille ovat Karjalan vapaus, Suur-Suomi, isänmaa tyhjiä, merkityksettömiä sanoja; hänelle kommunismi, maailmanvallankumous, ihanneyhteiskunta samoin. Täällä emme voi vihata toisiamme ja aatteemme eivät törmää vastakkain, sillä meillä ei niitä enää ole. Oikeastaan välillämme vallitsee yhteisymmärrys. Meitä yhdistää toisiimme sama pyrkimys: saada riittävästi nukkua ja tarpeeksi ruokaa. Mutta kumminkin meidän on hänet ammuttava. Meillä ei ole itsellämme halua. On noudatettava käskyä. Ja käskyn on antanut mies, joka saa paljon ruokaa, paljon nukkua. Hän kykenee vihaamaan ja näkemään aate-eroavaisuuden valkoisuuden ja punaisuuden, porvarillisuuden ja kommunismin välillä. Mutta hän ei ymmärrä, että pakottamalla meidät suorittamaan mestauksia, hän hävittää meistä viimeisenkin uskon aatteisiin ja ihanteisiin. Hän on omalta osaltaan tekemässä meistä ihmiseläimiä. Ja kun meistä on lopullisesti tullut sellaisia, teemme raakuuksia omin päin.”

(Urho Torikka [oik. Juhani Konkka]: Me sankarit. Kuvaus Karjalan retkeltä. Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1929, 69-71)                       

112. Tutkimusjätettä (Sipilän Suomi, osa 10)

(jatkoa postauksiin nro 57-61, 67, 82, 87 ja 99)

”Eskelinen ei juuri mieti lajien rajoja vaan käsittelee esimerkiksi Olavi Paavolaisen päivä- ja matkakirjoja ja sellaisia 2000-luvun kokeellisia teoksia, joiden lajista ei ota selvää Markkukaan.” (Juhani Sipilä: "Kirjallisuushistoriaa ylipitkänä esseenä". Parnasso 5/2016, 60-61)

Kommentti 45. Ilmeisesti proosan rajat ovat ennätyksellisen epäselviä Juhani Sipilälle. Olavi Paavolaisen päivä- ja matkakirjat ovat proosaa samoin kuin ne 2000-luvun kokeelliset teokset, joita käsittelen. Joitakin kokeellisia teoksia voi tietysti lukea yhtä hyvin proosana ja proosakirjoituksena kuin proosarunona tai vaikkapa poeettisena ensyklopediana. Tällaiset matalat raja-aidat ja monihahmotteiset päällekkäisyydet eivät aiheuta ongelmia proosahistorialleni muun muassa siksi, että käsitykseni romaanigenren historiasta nojautuu enemmän Mooren ja Morettin globaaleihin ja monikulttuurisiin kartoituksiin kuin perin ahtaisiin kotimaisiin käsityksiin romaanista ja lajirajoista (kuten esimerkiksi sellaisiin, joita Sipilä ja Vesa Haapala käyttivät johdannossaan toimittamaansa Jyrki Nummen juhlakirjaan Kiviaholinna vielä vuonna 2013).         

Katumusharjoitus: älä kadehdi lähimmäisesi ajattelu- ja hahmotuskykyä, kirjoitustaitoa, yleissivistystä äläkä mitään muutakaan ominaisuutta, jota sinulla ei ole, jotta voisit rauhassa elää ja kuolla tuntemattomana tuuritutkijana.      

”Johdantoluvussa on varmuudeksi lukuohje: ’Kannattaa muistaa, että myös kirjallisuushistoria on proosakirjallisuuden lajityyppi.’  Kirjaa on siis viisainta lukea asiaproosana eikä tutkimuksena. Kyse on ylipitkästä esseestä, jonka rajoituksena on se, ettei tekijä ole ehtinyt tai kenties halunnut lukea kaikkea sitä tutkimusta, jota suomenkielisestä proosasta on esimerkiksi 2000-luvulla tehty.” (Juhani Sipilä: "Kirjallisuushistoriaa ylipitkänä esseenä". Parnasso 5/2016, 60-61)

Kommentti 46. Lukuohje kehottaa lukemaan kirjallisuushistoriaa kirjallisuushistoriana, mitä Sipilä ei tee. Kirjallisuushistoria ja kirjallisuudentutkimus ovat "asiaproosan" tai "tietokirjallisuuden" alalajeja ja ennen Sipilän arvostelua minun oli vaikea kuvitella, että kukaan kykenisi sotkemaan tällaiset peruserottelut. Kirjallisuushistoriaa olisi silti viisainta lukea kirjallisuushistoriana.   

Kommentti 47. Kirjallisuushistoria ei ole esseistiikkaa eikä alaviittein varustettua kirjallisuudentutkimusta vaikka se voi käyttää sekä esseistiikan että kirjallisuudentutkimuksen keinovaroja. Sipilän kannattaisi ja olisi jo kauan sitten kannattanut yrittää selvittää itselleen perusasiat kirjallisuushistorian lajityypistä ja lisäksi lukea riittävä määrä kirjallisuushistorioita (siis myös muitakin kuin suomalaisen kirjallisuuden historioita), jotta genre olisi edes auttavasti hallussa. 

Kommentti 48. 600 sivua ei tee kirjallisuushistoriasta ylipitkää. 600-sivuiseen esseeseen en ole koskaan törmännyt eikä Raukoilla rajoillakaan ole sellainen. Sipilän kannattaisi ehkä tutustua myös esseegenren alkeisiin. Sitä paitsi: jos proosahistoriani olisi essee, niin sitä ei voisi määritelmällisesti rajoittaa se, että en ole lukenut ”kaikkea sitä tutkimusta, jota suomenkielisestä proosasta on esimerkiksi 2000-luvulla tehty.”         

Kommentti 49.  Olen lukenut 2000-luvulla kirjoitettuja tutkimuksia suomenkielisestä proosasta, mutta en tietenkään kaikkea vaan vain sen mikä minun tarvitsi lukea. Tällaisia 2000-luvulla julkaistuja tutkimuksia olivat esimerkiksi Kai Häggmanin korvaamattoman arvokas suomalaisen kirjallisuuden taloushistoria Paras tawara maailmassa, Raine Koskimaan, Juri Joensuun ja Anna Helteen väitöskirjat ergodisesta ja proseduraalisesta kirjallisuudesta ja jälkistrukturalistisen kirjallisuuskäsityksen Suomeen tulosta samoin kuin Pirjo Lyytikäisen Kivi-, Jyrki Nummen Aho- ja Riikka Rossin naturalismitutkimukset. Sipilän esittämät vaatimukset siitä, että minun (tai kenenkään muun kirjallisuushistorioitsijan) pitäisi lukea kaikki tutkimus ja kirjoittaa "koko historia" tekisivät kirjallisuushistorioiden kirjoittamisen käytännössä mahdottomaksi. 

Kommentti 50. Tapansa mukaan Sipilä ei nimeä yhtäkään suomenkielistä proosaa koskevaa tutkimusta, joka minun olisi pitänyt lukea ja ottaa huomioon. Toisaalta ymmärrän tämänkin detaljin, koska Sipilän arvostelun retoriikka rakentuu perustelemattomien väitteiden, katteettomien oletusten, kategoriavirheiden ja absurdien vaatimusten varaan.         

Kommentti 51. Olen käsitellyt Sipilän arvostelua niin kuin Sipilä olisi tutkija- tai edes kriitikko-oletettu. Luettuani uudestaan edeltävät 50 metakriittistä kommenttiani huomaan ajattelevani Sipilän kirjoitusta ja Sipilää itseään tutkimusjätteenä, josta olisi vain parempi pestä kätensä. Ehkä teenkin niin.          

111. Jalon kansan parhaat kustantajat 2

(jatkoa eiliseen postaukseen)

”Aleksis Kiven omaisten asianajaja Mikko Erich ihmetteli oikeutetusti sitä, että seuran johtokunta tuntui vielä 1926 olevan kokonaan tietämätön tekijänoikeuslaista, vaikka Setälä oli seuran tärkeä jäsen ja tekijänoikeusasia oli juuri 1926 vahvasti julkisuudessa esille uuden lain ansiosta. Seurassa todettiin vaisusti, ettei Setälä koskaan ollut kuulunut seuran esimiehiin ja johtokuntaan ja nolot tosiasiat tunnustettiin. Tunkelon mukaan viimeistään1890-luvun loppupuolella Kiven Valittujen teosten uudesta painoksesta päätettäessä seuran sihteerin F.W. Rothstenin olisi pitänyt tarkastaa, oliko Kiven perikunnan kanssa sovittu tekijänoikeuksista. Tunkelo arveli, että ’tottumus’ oli estänyt valkohapsista ’kunnon ukkoa’ hoitamasta näinkin tärkeää asiaa. Samainen tottumus oli sittemmin periytynyt myös Rothstenin seuraajille.

   Seurassa tiedettiin eräiden Kiven sukulaisten ahdingosta, ja kirjailijan veljille Juhani (Johan) Stenvallille ja Albert Stenvallille maksettiin näiden viimeisinä elinvuosina 1900-luvun alussa pientä vuosieläkettä. Lisäksi seura avusti Juhanin naimatonta nurmijärveläistä tytärtä Hanna (Johanna) Stenvallia 1907–1926 kustantamalla tämän asumisen ja polttopuut. Kiven jälkeläisten edustajat katsoivat näiden avustusten johtuneen seuran toimihenkilöiden huonosta omastatunnosta ja osoittavan, ettei seura ollut suinkaan toiminut hyvässä uskossa. Tietoista tekijänoikeuslakien rikkomista vain hyviteltiin satunnaisilla avustuksilla. (…)

   Lukuisten istuntojen, melkoisen suunpieksännän ja monenlaisten korvauslaskelmien jälkeen Helsingin raastuvanoikeus katsoi heinäkuussa 1927 SKS:n rikkoneen runoilija Aleksis Stenvall-Kiven oikeuksia työnsä tuotteisiin. Näin ollen seura oli korvausvelvollinen Aleksis Stenvallin oikeudenomistajille. Korvaussumman laskeminen oli jo pelkästään maailmansodan aikana vallinneen valtaisan inflaation johdosta niin hankalaa, että oikeus myönsi käyttäneensä vapaata harkintaa ja päätyneensä pyöreään 100 000 markkaan. Lisäksi seura velvoitettiin korvaamaan omaisille muilta kustantajilta erilaisista Kiven kustannusoikeuksista saatu 34 600 markkaa.  Seurassa tyydyttiin tuomioon ja päätettiin olla valittamatta tuomiosta varsinkin kun korvaussumma oli lähellä sitä, jonka SKS oli jo ennen oikeudenkäyntiä valmis maksamaan. (…)

   Seura selvisi suurta julkisuutta herättäneestä oikeudenkäynnistä lopulta varsin hyvin. Alussa näytti paljon pahemmalta, mutta osa julkisuudesta kääntyi jopa seuran eduksi. Sanomalehtikirjoitusten sävy muuttui neutraalimmaksi ja seuran monia hankkeita ja pyrkimyksiä esiteltiin positiivisessa valossa. Kiven perillisten valtavia korvausvaatimuksia pidettiin myös jonkinlaisena onnenongintana. Suomen Kirjailijaliitto antoi oikeudenkäynnin kestäessä julkisen lausunnon, jossa pidettiin Kiven perillisten vaatimuksia ja syytöksiä kohtuuttomina ja hämmästyttävinä. Kirjailijaliitto piti täysin selvänä, että suomalaisen kansan valistunut yleinen mielipide asettui asiassa verrattoman suuriarvoista ja pyyteetöntä työtä tehneen seuran puolelle.”

(Kai Häggman: Sanojen talossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1890-luvulta talvisotaan. SKS, 2012, 345-347, 350-351)

110. Jalon kansan parhaat kustantajat

”SKS:n johtokunnan painajainen alkoi aamulla 24. lokakuuta 1926, jolloin Uusi Suomi, Helsingin Sanomat ja Hufvudstadsbladet syyttivät laajoissa ja sensaationhakuisissa artikkeleissa seuraa laittomuuksista ja moraalittomuudesta. Seura ei koskaan aiemmin tai myöhemmin ole saanut osakseen niin aggressiivista julkista ryöpytystä kuin tuona päivänä. Lehtien mukaan Aleksis Kiven omaiset elivät köyhyydessä samaan aikaan, kun SKS oli rikastunut pitämällä vuosikymmeniä laittomasti hallussaan Kiven tekijänoikeuksia. Syytösten ja artikkeleiden takana oli Suomen Kirjakauppa -lehden päätoimittaja ja Akateemisen Kirjakaupan myymäläpäällikkö A.W. Stenberg. Hän oli muutamaa viikkoa aiemmin käynyt kahdesti kyselemässä seuran kustannusvaraston hoitajalta Mathilda Bohmilta todisteita siitä, että seuralla todella oli oikeus kustantaa Aleksis Kiven teoksia.

   Kun dokumentteja ei löytynyt, Stenberg päätti tehdä asiasta julkisen. Mielenkiinto Kiven varattomia sukulaisia kohtaan oli kirjailijan suosion myötä kasvanut, ja sanomalehdissä oli jo aiemmin julkaistu juttuja eri puolilta Suomea löydetyistä Kiven sukulaisista, jotka eivät olleet millään lailla hyötyneet Kiven teosten julkaisemis-, esittämis-, käännös- ja filmioikeuksista. Stenberg tunsi Aleksis Kiven Albert-veljen tyttären, 70-vuotiaan Agnes Vidingin, ja toimi jutun alussa luku- ja kirjoitustaidottoman vanhuksen etujen valvojana. Stenberg teki sukuselvityksiä, etsi käsiinsä oikeuksistaan tietämättömiä Kiven sukulaisia sekä ryhtyi näiden edusmiehenä vaatimaan seuralta vahingonkorvauksia.

   Stenberg vetosi vuonna 1880 säädettyyn asetukseen kirjailijan ja taiteilijan oikeudesta työnsä tuotteisiin. Asetuksen ensimmäisen pykälän mukaan kirjailijalla oli ’yksinomainen ulosanto-oikeus’ kirjatuotteeseensa ellei asiasta oltu muuten kirjallisesti sovittu. Ulosanto-oikeus siirtyi kirjailijan kuoleman jälkeen hänen perillisilleen ja oli voimassa 50 vuotta. SKS:n kannalta merkityksellistä oli se, että laki koski myös ennen sen säätämisvuotta ilmestyneiden teosten mahdollisia uusia painoksia. Stenbergin käsityksen mukaan seura oli vuosikymmenien ajan syyllistynyt Kiven teosten laittomaan jälkipainantaan ja kaiken kukkuraksi kaupannut ’itseottamiaan’ oikeuksia muille kustantajille sekä filmiyhtiöille. Suomen kansalla oli oikeus tietää, kuinka maan suurimman kirjailijan muistoa ja oikeuksia SKS:ssa oikeastaan kunnioitettiin. Stenbergin mukaan asioiden tila oli jopa maamme kunnialle arkaluontoinen. 

   Stenberg tunsi entuudestaan Kiven sukulaisia ja oli tietoinen tekijänoikeuslainsäädännöstä. Kirjakauppiaana hän oli myös selvillä Aleksis Kiven teosten koko ajan kasvavasta suosiosta. Hän ilmoitti lehtijutuissaan haluavansa auttaa köyhiä ja oikeuksistaan tietämättömiä ihmisiä, mutta mahdollisesti taustalla oli myös toive henkilökohtaisesta taloudellisesta hyödystä. Stenberg nimittäin pyysi ensi vaiheessa Kiven perillisille lähes puolen miljoonan markan vahingonkorvauksia, joita myöhemmässä oikeudenkäynnissä todistaneet kirja-alan ammattilaiset pitivät selvästi ylimitoitettuina.

   Kiven teosten 50 vuoden suoja-aika oli mennyt umpeen 1922, joten Stenberg ei ollut kilpailevien kustantajien asialla. Kysymys Aleksis Kiven tekijänoikeuksista oli kuitenkin monella tapaa ajankohtainen. Oikeudenkäynnin aikana viitattiin useaan otteeseen siihen, että Osakeyhtiö Suomen Filmikuvaamo (myöh. Suomi-Filmi) oli 1921 ostanut seuralta 15000 markalla filmioikeudet Kiven keskeisiin teoksiin. Kauppa tehtiin kiireessä, sillä filmiyhtiön saamien tietojen mukaan myös eräs saksalainen elokuvayhtiö oli kiinnostunut ainakin Seitsemän veljeksen filmatisoinnista. Elokuvanteko viivästyi eikä yhtiö maksanut sovittua summaa ajallaan seuralle. SKS:n juristi Arvo Linturi sai karhuttua Suomi-Filmiltä 8000 markkaa syksyllä 1925, kun suoja-aikakin oli jo päättynyt. Kaikesta päätellen tämä näkyvästi esille tullut riita oli yksi heräte siihen, että kysymys Aleksis Kiven tekijänoikeuksista ylipäätään nousi esille.

   Seuran johtokunta kokoontui pian lehtijuttujen jälkeen ja tunnusti mukisematta tärkeimmän. Seura oli todellakin tullut rikkoneeksi tekijänoikeuslakia, ja sillä oli sekä moraalinen että juridinen velvollisuus korvata aiheuttamansa vahingot sekä huolehtia Aleksis Kiven köyhistä sukulaisista. Seuran sihteeri E.A. Tunkelo teki asiasta nopean selvityksen, jossa hän joutui toteamaan, että seuran toimihenkilöt olivat joko olleet tietämättömiä tekijänoikeuslaista tai eläneet siinä uskossa, että kustannusoikeuksista oli muuten sovittu. Seurassa vallitsi ’perinnäiskäsitys’ SKS:sta Kiven kustannusoikeuksien haltijana, ja tämä käsitys oli siirtynyt sukupolvelta toiselle sekä vallinnut myös muiden kustantajien keskuudessa.

   Perinnäiskäsityksen juuret olivat Tunkelon mukaan seuran 1866 tekemässä linjauksessa, jonka mukaan ’seura aina pitää ikuisena omaisuutenaan ne kirjat, mitkä se on joko teettänyt tai valmiina käsikirjoituksena ostanut’.” 

(Kai Häggman: Sanojen talossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1890-luvulta talvisotaan. SKS, 2012, 342–344)

 (jatkuu)

109. Kustantamisen tähtihetkiä 6: aitoa ja alkuperäistä piratismia

”Setälä viittasi samalla siihen epäkohtaan, että Suomi ei edelleenkään kuulunut ’Bernin liittoon’ eli 1886 tehtyyn kansainväliseen sopimukseen kirjallisten ja taiteellisten teosten tekijänoikeuksien suojaamisesta. Setälän mukaan koko tekijänoikeuslaki oli säädetty Bernin sopimukseen liittymistä silmällä pitäen. Kansainvälisten tekijänoikeuksien tunnustaminen oli Setälälle ja asiaa ajaneille suomalaisille kirjailijoille ennen muuta kunniakysymys. Sivistysvaltio ei yksinkertaisesti voinut pysytellä sopimuksen ulkopuolella. 

   Ruotsi oli sikäläisten kustantajien vastustuksesta huolimatta liittynyt jo 1904 Bernin sopimukseen, ja ruotsalaiset kirjallisuuspiirit jaksoivat päivitellä ’puolibarbaarisen’ Suomen pysyttelemistä liiton ulkopuolella. Bernin sopimuksen allekirjoittaminen oli tästä syystä erityisen tärkeää suomenruotsalaiselle kulttuuriväelle. Ruotsinkielinen kirjailijaliiton (Finlands Svenska Författareförening) puheenjohtaja professori Gunnar Castrén sijoitti Suomen 1926 paikalleen. Haitin ja Liberian kaltaiset ’korkeammat neekerivaltiot’ olivat allekirjoittaneet Bernin sopimuksen, mutta Suomi oli tässä suhteessa ’alempien neekerivaltioiden’ tasolla. Jopa bolsevistinen Neuvostovenäjä oli tekijänoikeusasiassa Suomea valveutuneempi! (…) Kustannusyhdistys oli jo 1920 tekijänoikeuslain valmistelun yhteydessä antanut lausunnon, jossa ennakoitiin suomennoskirjallisuuden (ja etenkin suomennetun tietokirjallisuuden) Bernin sopimukseen liittymisen myötä kallistuvan ja harventuvan. Samalla myönnettiin epäsuorasti, että tietokirjallisuuden puolella tekijänoikeuskorvaukset ulkomaisille tekijöille olivat harvinaisia. Ulkomaisten valokuvien tekijänoikeuksien suojaa kustannusyhdistys (so. aikakauslehtikustantajat WSOY, Otava ja Karisto) vastusti kategorisesti. Kuvalehdet tarvitsivat viikoittaiset kuvansa, eikä valokuvia mielletty tekijänoikeuksien piiriin kuuluvaksi taiteeksi. Toisaalta kustannusyhdistys vakuutti ironiseen sävyyn, ettei suomalaisten kirjailijoiden tarvinnut pelätä oman tuotantonsa laitonta julkaisemista ulkomailla. (…)

   E.N. Setälän, Juhani Ahon ja Gunnar Castrénin kaltaiset kulttuurivaikuttajat saivat kustantajat vähitellen vakuuttuneiksi siitä, ettei kansainvälisten tekijänoikeuksien tunnustamiselle ollut vaihtoehtoja. Suomen ulko- ja kulttuuripoliittinen uskottavuus oli kustantajien etuja tärkeämpää. Ulkoministeriö pyysi (…) 1927 Suomen Kustannusyhdistykseltä uutta lausuntoa Bernin sopimukseen liittymisestä. Kustantajat totesivat lausuntonsa happamassa johdannossa, että liittyminen sopimukseen toi ’Suomelle melkoisia aineellisia uhrauksia’ eikä paljoakaan hyödyttänyt kotimaisia kirjailijoita ja taiteilijoita. Kustantajat kertoivat ’yleensä’ maksaneensa ulkomaisille kirjailijoille tekijänpalkkioita, mutta kun palkkioiden maksaminen ei ollut pakollista, olivat korvaukset olleet vähäisiä. Kustannusyhdistys myönsi näiden epäilyjen jälkeen, että se ei kuitenkaan vastustanut Bernin sopimukseen liittymistä; ’Suomi ei tietenkään voi olla sitä tekemättä, kun se kerran tahtoo lukeutua kulttuurivaltioihin’.

   Bernin sopimus jätti yksittäiselle valtiolle paljon liikkumatilaa. Yksittäinen valtio saattoi soveltaa alkuperäisen sopimuksen, lisäsopimusten ja täydennysten (1886, 1896, 1904, 1908, 1914) eri kohtia mielensä mukaan (…) Suomen Kustannusyhdistys suositteli ulkoministeriölle, että Suomi allekirjoittaisi suomennoskirjallisuuden kohdalla alkuperäisen vuoden 1886 sopimuksen artiklat. Tämän alkuperäisen artiklan nojalla kaikki ennen Bernin sopimukseen liittymistä (Suomen tapauksessa 1928) tehdyt käännökset olivat edelleen ilman tekijän lupaa vapaasti julkaistavissa. Kustantajat perustelivat lakiteknistä kikkailua oikeudella ja kohtuudella. Kustantajien omaisuudesta merkittävä osa oli vanhoissa suomennoksissa, ja Bernin sopimuksen uusimman version allekirjoituksella olisi yhdellä kynänliikkeellä pyyhkäisty näistä suurista omaisuuksista ’miltei kaikki arvo’. 

   Ulkoministeriö otti kustantajien toiveet huomioon, ja ennen vuotta 1928 suomennetuista teoksista ei edelleenkään tarvinnut maksaa tekijälle korvauksia. Kysymys ei ollut aivan pienistä summista, sillä kustantajat kierrättivät vielä 1940-luvulla erilaisissa halpasarjoissaan vuosisadan alkupuolella suomennettua Ruckin, Curwoodin ja Conan Doylen tapaista viihdekirjallisuutta.”

(Kai Häggman: Paras tawara maailmassa. Suomalainen kustannustoiminta 1800-luvulta 2000-luvulle. Otava 2008, 367–370)                                                     

108. Meemilaakso 1

Proosahistoriaa kirjoittaessani tuntui ajoittain siltä, että sen olisi voinut kirjoittaa myös hitaasti karttuvien kirjallisuutta koskevien meemien sarjana ja varastona. Tässä meemeistä mahdollisesti kaikkein pitkäkestoisin (elämä ei ole romaani) kolmena varianttina. Jokaisessa romaanissa meemi on asemoitu eri tavalla osaksi teoksen kerronnallisia ja retorisia strategioita, joita analysoimalla löytyisi myös vastaus meemi-infektion sitkeyteen.        

”Aleksander Vladimirovitsh oudostui ja alkoi puhua: — «Sinä siis aijot kirjailijaksi. . . Heitä pois hullutus. . . Elämän valhe ...” Harhama oli vaiti. Puhuja jatkoi — «Sillä, katso: Eihän kirjallisuus ole muuta, kuin petosta ja elämän vääristelyä ...” — «Kuinka niin?” — oudostui Harhama. — «Siksi”, — jatkoi toinen — «että kirjallisuudessahan ovat säännöt minkälaiseksi pitää ihminen ja sen elämä kuvata: Se pitää kuvata runollisesti ja esteettisesti eheäksi . . . Etkö sinä ole ajatellut mikä suunnaton hulluus ja petos se on? .. Et ole. . . Hyvä on. Ajattele sitten, onko maailmassa ainoatakaan, sanon ainoatakaan ihmistä, jonka elämä olisi eheä runo, hyvä, tai paha (…) Siitä syntyy eheä runo siten, että petetään ihmisiä, poimitaan se mikä sopii reseptiin ja muu salataan (. . .) Eikö se ole törkeä petos, kun elämä on kerran satojen tuhansien sattumuksien tulos?” (…) Eikö se ole resepti, että esimerkiksi ei saa olla kirjassa kuin kaksi kolme henkilöä, joiden kanssa sankari nypläilee? . . Ja paljon muita sääntöjä ja jalkapuita . .. Niillähän on omat nimensäkin: romantiikka, symbolismi ja herra ties mitä, ja jokaisessa niissä on vielä uusi ja vanha suunta ja ehkä muutakin. . . Useimpien kirjailijoiden vielä täytyy itsensä jollain lailla ilmottaa mihin suuntaan hän kuuluu, koska muuten ei sitä huomaisi suurennuslasillakaan tutkien . . . Etkö ole ajatellut miten hassulta näytät, jos rupeat niihin sullomaan elämää ja vapaata ihmisajatusta… ” (Irmari Rantamala: Harhama. Kustannus-osakeyhtiö Kansa, 1909, 1742–1743)      

”Tämä ei ole romaani, tämä on mielivaltainen katkelma erästä elämää tai eräitten ihmisten elämästä, kolmen vuorokauden pähkinänkuoressa. Siihen ei mahdu paljon, ja meistä itsestämme riippuu, mitä me siihen sijoitamme, millä tavoin asetamme siihen nuo ajan ja elämän sirpaleet, jotta kuori tai kehys tulisi täyteen. Kaikkea siihen ei kannata panna, ja voihan sattua, että joku noista ihmisistä antaa meille siihen runsaasti täytettä, toinen taas aivan vähän. Ei ole meidän syymme, jos ainekset eivät ole värikkäät tai kauniit tai edes rumat tai kiehtovan originellit, emmehän me odotakaan, että tapaisimme mitään ihmeolentoja, vaan aivan tavallisia ihmisiä. Mutta me voimme valita heistä sen ja juuri sen, mitä haluamme, ja vain tuo valikointi antaa meille oikeutuksen siihen, että täytämme kehyksen toisten ihmisten elämällä. 

   Sillä valikointi, se ei enää ole elämän toistamista, vaan sen muuttamista toisen asteen todellisuudeksi – ja joku voisi sanoa, että juuri niin syntyy romaani. Me emme sano niin, meillä on nyt kiire, sillä mustatakkinen tyttö on jo kääntynyt kadunkulmasta, ja meidän on häntä ennen ehdittävä sinne, mihin hän on menossa, ottaaksemme hänet vastaan.

   Mehän sanoimme jo. että voimme koko ajan olla läsnä ihmisten sanoissa ja ajatuksissa; ja tuon tytön kulkiessa ohitsemme ennätimme saada selville yhtä ja toista.” (Sinikka Kallio-Visapää: Kolme vuorokautta. Romaani. Otava, 1948, 12–13; uusintapainos ntamo, 2016)  

”Tämmöinen tavallinen ihminen niin kuin minä koettaa olla hiljaa ja tyydyttää välttämättömät elämäntarpeensa, ei sillä ole mahdollisuutta tehdä elämästään romaania. Ai ai kun mua äköttää kun mä luen romaaneja. Nää modernistit on enemmän mun makuuni , ne näyttää ettei elämä ole mikään romaani tai novelli.” (Veijo Meri: Peiliin piirretty nainen. Otava, 1963)   

107. Laki vastaan oikeus ja kohtuus

Topeliuksen nöyryyttä ja kuuliaisuutta painottavaa satusetäilyä kannattaa verrata vaikkapa Arvid Järnefeltin ajatteluun, jossa oikeus ja kohtuus ovat lain kirjainta tärkeämpiä (kuten jo vanhoissa tuomarinohjeissa). Järnefeltin Maa kuuluu kaikille! Matkoiltani Laukon lakkomailla (1907) on suomenkielisen kirjallisuuden loistokkaimpia pamfletteja. Teos käsittelee suurta kohua ja kiistaa herättäneitä Laukon kartanon torpparihäätöjä ja niiden kautta paljon suurempia yhteiskunnallisia kysymyksiä, jotka ratkaistiin raaimmalla mahdollisella tavalla vuoden 1918 sisällissodassa. Tässä kolme näytettä:      

”Suuri osa vapaamielistä yleisöä, joka muuten olisi myötätuntoinen lakon tehneille torppareille, on siinä luulossa, että häätöjä ei käynyt välttäminen, koska torpparit olivat lakon kautta muka rikkoneet kontrahtinsa ja muodollinen laki siis oli heitä vastaan. Niinpä Juhani Aho kirjottaa äskettäin Helsingin Sanomiin mietteitä Laukon asiassa (H. S. N:o 194), lausuen muun muassa: ’Keskinäiseen välipuheeseen perustuu kaikki yksityinen ja yhteiskunnallinen toiminta ja sitä ei saa rankaisematta ja vahinkoa korvaamatta rikkoa missään, ei kaikkein vapaimmissakaan yhteiskunnissa. Oikeus lain turvaan tässä kohden on niin suuri, että se on suurempi ja kalliimpi kuin viljelyksen oikeus, kuin ihmisen oikeus maahan, kalliimpi kuin kodinkaan oikeus.’ Roomalainen oikeus, josta meidän oikeutemme on lainattu, ei rajottunut edes kodinkaan oikeuteen, vaan sääsi, että velkojan oikeus oli kalliimpi kuin velallisen henki, joten velkojalla oli muun muassa oikeus myydä velallinen orjaksi tai panna hengiltä. Juhani Aho ja vapaamielinen yleisö arvelee nyt, että jos meilläkin vielä olisi voimassa roomalainen sääntö velallisen vastaamisesta ei ainoastaan maallaan ja kodillaan vaan myös hengellään, niin meidän pitäisi, ennen kuin tämä laki olisi muutettu, tyyneesti katsoa, kuinka ihmisiä mestattaisiin ja hirtettäisiin senvuoksi että ovat tehneet lakkoja. (…)

Tiedämme, että esimerkiksi suurlakon aikana tapahtui luvattomia tapauksia, joita lakimme rankaisisi mitä ankarimmin, mutta tähän lakkoon ottivat osaa myös lainsäätäjät itse ja niin on jokaiselle päivän selvää, että laki yksinkertaisesti jäi sen aikuisiin tapauksiin nähden voimattomaksi, viskaalit, asianajajat, nimismiehet, sanomalehdet, tuomarit, poliisimestarit kaikki vaikenevat kuin yhteisestä suostumuksesta. Eikä ole ketään niin sokeaa, joka vaatisi lain noudattamista tässäkin tapauksessa. Mikä syy on siis siihen, että Laukon jutussa lakia ei voitu mitenkään välttää. Miksi hallitus ei keksinyt mitään keinoa, miksi paroonin ei tarvinnut pelätä tulevansa ristiriitaan yleisen mielipiteen kanssa, miksi kruununvoudit ja nimismiehet tinkimättä muuttuivat lainkoneiksi ja miksi tuomarit eivät tunnustaneet mitään lieventäviä asianhaaroja? Eikö isänmaa ollut vaarassa, eikö noista joukkohäädöistä olisi voinut ja vieläkin voi syntyä yleistä sekasortoa ja maallemme häpeää, eikö se voinut olla kuin kekäle kuivaan havumetsään, josta yleinen kulovalkea alkunsa saa? Siis kysymys tässä ei ollutkaan lain puustavin noudattamisesta tai syrjäyttämisestä. Ei tässäkään tapauksessa ole kukaan ollut oman lakinsa narri, vaan kyllä lain puustavi pantiin täytäntöön hyvin harkitun ja punnitun laskun jälkeen. Miksi ei hallitus toimi?  Hallitus ei saa ostaa Laukon kartanoa, sillä jos hallitus ostaisi ja tarjoisi maat palstatiloina lakon tehneille torppareille, niin julistaisi hallitus hyväksyvänsä maalaislakkoja ja avaisi portit selkoselälleen juuri sille yhteiskunnalliselle mullistukselle, jonka estämisessä koko hallituksen merkitys vallassa-olijain mielestä on. Miksi parooni ei tee sovintoa? Parooni ei saa tehdä sovintoa lakkolaisten kanssa, sillä mukautumalla heidän vaatimuksiinsa hän menettelisi vastoin koko maanomistajaluokan etuja. (…)

Suureen vuosisataiseen tyytymättömyyteensä ei maalaisköyhälistö ole todellakaan mitään opastusta sosialisteilta tarvinnut. Minun nähdäkseni sosialisteja pitäisi vallassaolijain päinvastoin kiittää, he kun juuri ovat johtaneet tuon viimeisen ilmauksen maattoman väestön taistelusta itsetietoiselle passiivisen vastarinnan (aseettomuuden) tielle, sillä ellei sosialismin opit olisi levinneet juuri näihin aikoihin torppari-maailmaan, olisivat torpparit aikaa sitten ilmi kapinassa. Sosialismin opit ovat meillä olleet sinä ukkosenjohdattimena, joka on epämääräiseen tulevaisuuteen siirtänyt vallankumousuhkan, mikä oli maaköyhälistön keskuudesta jo nousemassa. Naapurimaassamme, Venäjällä, erittäinkin Tuulan, Orlovskin ja Kurskin lääneissä, eli Venäjän varsinaisissa maanviljelyspiireissä, ovat yöjunat alituisen valaistuksen alaisina. Lakkaamatta pitkin matkaa, milloin toiselta milloin toiselta puolen näkyy vaunun ikkunoista loimottavia tulipaloja: tilanhaltijain talot palavat. Yöjuna ei pääse hetkeksikään näiden kaameain valonheittäjäin piiristä.

   Mutta Laukon läänissä ei ole yhtäkään poliisia sormenpäälläkään kosketettu, ei yksikään salalaukaus ole kuulunut miltään metsänkulmalta, eikä yksikään murhapolton liekki ole vielä leimahtanut. Meillä moititaan Laukon torppareita lain halveksimisesta sen perustuksella, että he tekivät lakon. Mutta itse asiassa on luottamus samain torpparien lainkuuliaisuuteen juuri heidän nykyisen sosialisminsa vuoksi tullut niin suureksi, ettei kukaan vallassaolijoista tule ajatelleeksikaan sellaisia mahdollisuuksia kuin naapurimaassamme tapahtuvia. Rohkeasti jännitetään äärimmilleen tuon lainkuuliaisen kansan passiivisen aseettomuuden päätöstä. Koko tuo suurilukuinen väkijoukko näyttää jo olevan hallittu parilla poliisilla, jotka hyräillen kiertelevät metsiä ja ilkkuen jakelevat käskyjänsä.”

(Arvid Järnefelt: Maa kuuluu kaikille! Matkoiltani Laukon lakkomailla. Vihtori Kosonen, 1907, 23-24, 25-26 ja 39-40)

106. Valittu kansa saunoo

”Tutkija Tenho Pimiän mukaan Suur Suomi -aatteen hahmotteleman karjalaisuuden löytäminen Äänisjärven rantamilta edellytti tutkijalta kuitenkin tarkkaa ja valikoivaa silmää, niin raiskattuja olivat nämä romantiikan maat. Ikonitaiteeseen ja ortodoksiseen uskontoon suhtauduttiin ristiriitaisesti. Propagandassaan suomalaiset mieluusti hehkuttivat bolsevikkien kaltoin kohtelemia ortodoksisia kirkkoja ja ikonitaidetta, mutta kuitenkin luterilaiset papit pyrkivät kaikin voimin käännyttämään ortodokseja omaan uskoonsa. Myös tutkijoiden suuresti arvostamat hautakarsikot herättivät papistossa pahennusta.

   Mikäli kansatieteilijä Sakari Pälsiin on uskomista, yleinen ajattelutapa oli se, että kaikki kunnollinen rakennuskanta Itä-Karjalassa oli Suomen heimolaisten aikaansaannosta. ’Ryssät’ eivät saaneet aikaan kuin kelvottomia ja huonolla maulla tehtyjä talon irvikuvia. Ja sauna, suomalaisten sotilaiden sielunhoidon kannalta äärimmäisen tärkeä paikka, todettiin joko hyväksi suomalaiseen tapaan tehdyksi tai huonoksi ’ryssien’ rakentamaksi saunan irvikuvaksi: ’Päättelimme, että sauna tietysti olikin suomalaista tekoa, siksi niin hyvä ja siksi myös meille kelpaava. Saunan lämmittäneet ryssät lähetettiin pois, orjat pantiin muihin orjantöihin. Herrat suomalaiset astuivat yksinään pyhään puhdistustemppeliinsä. Se oli nyt meidän, meidän saunahenkemme vallitsi sitä. - - Kotiryssämme tarjosi meille teetä, teki sen taiten ja ilmeisesti mielihyvin. Ryssäkin sai teetä, sai myös vedelläkseen loppuhaikuiset savukkeenpätkistämme. Herrojen suomalaisten kannatti olla sen verran jalomielisiä voittamalleen ja palvelijakseen taivuttamalle viholliselle. Saunan parannusvoima oli niinkin suuri, että se hetkeksi vaimensi vuosisatojen tuottaman myrtymyksen ikivihollista kohtaan.’”

(Jenni Kirves: ”Pyhä ja kirottu sota. Suur-Suomi -aatteen uho ja tuho aikalaisten kokemana.” Teoksessa Luvattu maa. Suur-Suomen unelma ja unohdus, toimittaneet Sari Näre ja Jenni Kirves, 336–337. Johnny Kiniga, 2014. Pälsi-sitaatti on peräisin Sakari Pälsin kirjasta Voittajien jalanjäljissä: sodanaikaisen Aunuksen oloja ja elämää. O.y. Suomen kirja, 1942)    

105. Valittu kansa

Suomenkielisen proosakirjallisuuden kannalta vain muutamaa 1800-luvun ruotsinkielistä prosaistia on syytä käsitellä vertailukohtana suomenkielisen proosan kehitykselle. Tärkein heistä on Topelius, joka sekä historiallisissa romaaneissaan että Maamme-kirjassa (Boken om vårt land, 1875) kirjoittaa kansaan tai ainakin sivistyneistöön uppoavan helppolukuisen synteesin Suomen historiasta ja tulee samalla luoneeksi paljon jäljitellyn historiallisen romaanin mallin, jonka ensimmäisenä kyseenalaisti K.A. Tavaststjerna 1860-luvun lopun nälkäkatastrofia vähemmän topeliaanisesti käsitelleessä romaanissa Hårda tider (1891; suom. Kovina aikoina, 1892). Ei-topeliaanisesti tarkoittaa sitä, että toisin kuin Topelius Tavaststjerna ei nähnyt vuoden 1867 nälänhätää Jumalan lähettämänä rangaistuksena, Suomen kansan synnin palkkana.

Tästä päästänkin siihen olennaiseen yksityiskohtaan, että vain muutamaa vuotta Seitsemän veljeksen ilmestymisen ja Aleksis Kiven kuoleman jälkeen Topeliuksen kahdella kielellä ilmestynyt nationalistinen bestseller hehkuttaa kansan nöyryyttä ja sen jumalaapelkäävää ja kuuliaista alistumista kuin Runebergin köyhän, nöyrän ja kärsimykseensä tyytyväisen kansankuvan jatkoksi. Topeliuksen historiallinen synteesi on sairaalloisen kristillinen ja siinä tiivistyy kirkon vuosisatoja samana säilynyt viesti rahvaalle: olipa katastrofi millainen tahansa (katovuosi, nälänhätä, rutto, sota tai Isoviha), niin se on vain Jumalan rangaistus kansan synneistä eli viime kädessä kansan oma syy, johon sen on syytä mukisematta tyytyä ja alistua, parantaa tapansa ja pysyä ehdottoman kuuliaisena esivallalle. Jos tämä tuntuu jyrkältä arviolta tai muuten uskomattomalta, niin seuraavat kaksi sitaattia Maamme-kirjan ensimmäisestä painoksesta kenties selventävät asiaa. Ensimmäinen niistä kertoo 1600-luvun lopun suurista nälkävuosista (jolloin melkein kolmannes väestöstä kuoli nälkään) ja jälkimmäinen Isovihan ajasta.

”Mutta Suomen kansalle on kunniaksi, että vaikka henki onkin rakas, kansa kuitenkin tämän suurimmankin hädän aikana piti lait pyhänä. Muissa maissa synnyttää suuri hätä aina suuria väkivallan töitä: ryöstöjä, murhia, polttoja. Täällä harvinaisena poikkeuksena tapahtui, että puolikuolleet raukat ryöstivät muutamia herrastaloja Savossa. Usein nähtiin satojen kurjain kurottavan käsiään parempiosaisten ihmisten suljettuja portteja kohti, mutta porttiin he eivät koskeneet, he kaatuivat sen eteen. Semmoista kieltäymyksen miehuutta tavataan vain harvoissa kansoissa.”

”Siihen aikaan oli puolet Suomea erämaana, jossa kylät olivat tuhkana, pellot kylvämättä, karjat ja hevoset ryöstetyt, kalanpyydykset hävitetyt, sudet lukuisammat ja rohkeammat kuin ne köyhät pakolaiset, jotka milloin missäkin olivat etsineet metsissä turvaa. Suolasta oli niin suuri puute, että sitä myytiin lusikoittain, ja kun se kokonaan loppui, koottiin merivettä tuoppiin tai keitettiin sitä siksi, kunnes vesi haihtui, jotta saataisiin vähänkin suolaa. Kaikenlainen hätä rasitti maatamme yhtä haavaa: sota, tulipalot, pakkanen, nälkä, taudit, pedot, pako, epätoivo, henkinen pimeys ja tapojen raakuus. Ja tämä ’Ison vihan aika’ on jättänyt jälkipolviin niin kauhistuttavan muiston, että myöhemmin, kun tahdottiin sen kauhuja osoittaa, sanottiin: ’Oli niin pimeä, ettei nähty aurinkoa keskellä päivää.’ Toiset sanoivat: ’Oli niin kylmä, että tuli jäätyi takassa.’ Niin, totisesti oli Suomi silloin autio, hävitetty maa, koko maailman hylkäämä, ja sen kansa oli kuoleman kanssa kamppaileva kansa, niin maahan masennettu, ettei luultu sen enää koskaan siitä virkoavan. Esi-isämme saattoivat silloin sanoa niin kuin kuningas David 141:sessä psalmissa: ’Niinkuin maata kynnetään ja kuokitaan, niin hajoitetaan luumme tuonelan kuilun partaalle. Niin sinuun, Herra, minun silmäni katsovat, sinuun minä turvaan. Älä anna sieluni kuiviin juosta!’ Ja taas he saattoivat sanoa, niinkuin 138:nnessa psalmissa sanotaan: ’Vaikka minä vaellankin ahdingon kautta, sinä minut hengissä pidät, sinä ojennat kätesi vihollisteni vihaa vastaan, ja sinun oikea kätesi pelastaa minut.’ Niin ajatteli Suomenkin kansa tässä suurimmassa hädässään, ja sen vuoksi se jäi henkiin. Mutta se kansa, joka on sellaisia koetuksiakestänyt ja kuitenkin elää ja taas on kohonnut ja kukoistaa – sellainen kansa on totisesti Jumalan valitsema välikappale täyttämään hänen tahtonsa maan päällä. Sellainen kansa ei saata kuolla, ennen kuin se on tehtävänsä suorittanut.”

104. Lauri Luodon kujanjuoksu (epilogi)

"Ragnar Rusko joutui Amurin alueelle NKVD:n Bamlag-leiriin, jossa häntä uudelleenkoulutettiin neuvostokirjailijaksi rautatien rakennustöissä: ’…Pakkanen. Terävä viima puhaltaa pohjoisesta suurten vuorten takaa. Minä käyn töissä. Kaivan jäistä maata kuokalla ja kangella, Siroitan hiekkaa Baikalin ja Amurin radan ratavalliin leventäen sitä. Kannan väsymyksestä kaatuneen toverin nuotiolle. Minulla ei ole lepopäivää eikä rajoitettua työaikaa. Yöni nukun hatarassa kämpässä kovalla naarilla. Kamiina punottaa, Haisee hiki ja… Ravintoni on seitsemänsataa grammaa leipää ja puolitoista litraa likaisenruskeaa balandaa (kalalientä, huom. MY) päivässä. Siunaan sitä kättä, joka joskus lähetti minulle hiihtopuvun, villapaidan ja hiihtopieksut. Ilman niitä olisin jo mennyttä. Pelkään vain, että ne hajoavat. Olen kiitollinen sille juopolle kiinalaiselle, joka 23 vuotta sitten opetti minulle tatuoimistaidon, sillä se auttaa minua saamaan lepohetkiä joskus ja joskus palan sokeria tai mustan leipämurikan. Täällä kestävät vain vahvat ja terveet. Minä kestän, vielä…’ Maaliskuun 7.päivänä, päivää yllä olevan kirjeen kirjoittamisen jälkeen, vankikolonian komendantti kirjoitti luonnehdinnan, jonka mukaan Rusko suhtautui avoimen vihamielisesti kommunistisen puolueen politiikkaa kohtaan ja kritikoi Neuvostoliiton vankilapolitiikkaa. Rusko oli tullut hyvin toimeen vankitovereidensa kanssa, ja hän saattoi kulkea leirialueella jopa ilman saattovartijaa. Todistajien mukaan Rusko oli väittänyt, että hänet oli tuomittu syyttömänä. Hänen pahin virheensä oli se, että hän oli väittänyt lisäksi, että vankilaolot Neuvostoliitossa olivat paljon pahemmat kuin hänen ollessaan Suomessa vankilassa. Tästä syystä NKVD:n troika tuomitsi Ruskon kuolemaan vallankumouksellisesta agitaatiosta sekä puolueen ja neuvostohallituksen halventamisesta. Teloitusta lykättiin jostain syystä yli neljä kuukautta ja hänet teloitettiin vasta 14.8.1938 Svobodnyin kaupungissa.” (Mikko Ylikangas: Rivit suoriksi! Kaunokirjallisuuden poliittinen valvonta Neuvosto-Karjalassa 1917–1940, 422. Kikimora publications, 2004.) 

Stalinistisen terrorin luonnetta kuvaa, että puolueuskollisista puolueuskollisin Rusko teloitettiin vain kuusi kuukautta myöhemmin kuin uppiniskaisista uppiniskaisin Lauri Luoto. Jörn Donnerin tunnetuksi tekemää mainoslausetta mukaillen voi siis sanoa, että oman mielensä mukaan kirjoittaminen kannattaa aina.       

103. Lauri Luodon kujanjuoksu 4

(jatkoa eiliseen postaukseen)

”Lauri Luodon ei ollut vaikea arvata, mikä häntä odotti, kun hänen ystävänsä yksi toisensa jälkeen vangittiin. VALPO:n arkistosta ilmenee, että hän anoi syksyllä 1937 Suomen ulkoministeriön kautta itselleen ja perheelleen maahantulolupaa Suomeen. VALPO olisi myöntänyt luvan hänen vaimolleen ja pojalleen, mutta vastusti Luodon itsensä maahantuloa, koska hän oli ottanut osaa vuoden 1918 kapinaan ja koska hän oli ollut aktiivinen Venäjän kommunistisen puolueen toimihenkilö. NKVD kävi hakemassa Luodon kotoa 28.12.1937. Luodon kuulustelupöytäkirjoista paistaa läpi konveijerin vaikutus. Hän tunnusti mm. että jo keväällä 1918 hän oli tullut siihen tulokseen, että Venäjästä oli bolsevikkivallan vuoksi tullut takapajuinen, köyhä ja hajanainen. Hän kertoi myös, että hänen maailmankatsomuksensa ei ollut muuttunut, vaan että hän oli pysynyt pikkuporvarina ja haukkui avoimesti neuvostojärjestelmää ja proletariaatin diktatuuria. Lakeuksien Aunuksesta hän sanoi, ettei uskaltanut avoimesti kirjoittaa, että puolueen politiikka oli väärä ja että kollektivisointi tulisi johtamaan tuhoon. Tästä syystä hän kiersi kysymystä kehumalla kaikin tavoin amerikkalaisten farmareiden Säde-kommuunia ja vertaamalla sitä kolhooseihin. Luoto ’tunnusti’ että Karjalan maataloutta eivät voineet nostaa kolhoosit, vaan amerikansuomalaiset viljelijät koneellisesti ja kapitalistisesti. Hän myönsi lisäksi, että musiikkinäytelmä Herra Melperi lähtee sotaan oli pornografinen.  Kaikki muutkin teokset Luoto oli mielestään kirjoittanut samassa hengessä.” (Mikko Ylikangas: Rivit suoriksi! Kaunokirjallisuuden poliittinen valvonta Neuvosto-Karjalassa 1917–1940. Kikimora publications, 2004, 411)

Konveijeri-sanan sisältö käy ilmi tästä lainauksesta, joka käsittelee kirjailija Ragnar Ruskoa (1898–1938): ”Rusko siirrettiin tutkintovankeuteen Leningradiin. Hän puhui kirjeissään tutkijoiden häikäilemättömästä mielivallasta, täistä, liasta ja kurjuudesta. Hän kertoi vankiloista, joihin ihmisiä oli sullottu niin täyteen, että istuminen. puhumattakaan pitkälleen likaiselle lattialle laskeutumisesta, oli viikkokausiin täysin mahdotonta. Mielivalta ja laittomat kuulustelutavat ajoivat hänen mukaansa ihmisiä mielipuolisuuteen ja itsemurhiin. Ihmisiä kuoli myös tutkijoiden käsiin. (…) Häntä pidettiin kuusi vuorokautta nukkumatta ns. ’konveijerissa’ (liukuhihna). Aina välillä hänen päälleen viskottiin vettä, ettei hän olisi pyörtynyt. Puolitajuttomassa tilassa hän allekirjoitti kasan papereita, sillä hän ei halunnut menettää järkeään niin kuin moni muu. Konveijer-kuulustelumenetelmällä ja epäilemättä ennen pitkää nyrkkiä käyttämällä saatiin lähes kaikista kuulusteltavista puristettua tunnustus. jonka perusteella heidät voitiin tuomita.” (sama, 409–410) 

Lauri Luoto teloitettiin 9.2.1938. Hän kirjoitti loppuun saakka, mutta hänen julkaisemattomat käsikirjoituksensa tuhottiin (Luodon julkaistut teokset oli takavarikoitu jo aikaisemmin).    

102. Lauri Luodon kujanjuoksu 3

(jatkoa eiliseen postaukseen)

Lokakuussa 1935 NKVD vangitsi Lauri Luodon ja vapautti hänet 11 kuukauden jälkeen ilman tuomiota. ”Lauri Luoto ei koskaan kertonut, mistä häntä syytettiin syksyllä 1935. Syynä saattaa olla se, että Kalle Vento oli syyskuun täysistunnossa puhuessaan Kirjan virheistä nostanut esille Luodon romaanit Lakeuksien Aunus ja Jäämeri ärjyy. Myös Karjalan kirjailijaliitto saattoi vaikuttaa toimillaan Luodon vangitsemiseen. NKL [Neuvostoliiton Kirjailijaliitto, ME] oli nimittäin valmistellut hänen erottamista liitosta jo ennen kuin hänet vangittiin. Luotoa oli arvosteltu ankarasti NKL:n kokouksessa syyskuussa, koska hän rikkoi jatkuvasti järjestökuria ja lähetti edelleen omia tuotteitaan julkaistavaksi Amerikkaan. Liiton mukaan hän teki niin yksinomaan siitä syystä, ettei saanut julkaistuksi teoksiaan Neuvostoliitossa niiden poliittisten virheiden tai taiteellisen ala-arvoisuuden vuoksi.” (Mikko Ylikangas: Rivit suoriksi! Kaunokirjallisuuden poliittinen valvonta Neuvosto-Karjalassa 1917-1940, 308)

Vankilan jälkeen melkein kaikki oli toisin. ”Kun Lauri Luoto palasi Spalernajan vankilasta Petroskoihin syksyllä 1936, oli vahvarakenteisesta miehestä Väinö Salmen mukaan tullut: ’Valkohapsinen, kalpean kumarainen vanhus, jonka pelokkaat kiiluvat silmät olivat syvällä kuopissaan, ikään kuin ne olisivat halunneet vetäytyä mahdollisimman syvälle pään sisään. Ei hän lihava ollut ennenkään, eikä ihminen kai nälässä yleensä lihokaan, mutta nyt näytti siltä, ettei kalpean nahan alla paljon muuta ollut kuin luut.’ Salmi kävi tapaamassa Luotoa Jalmari Virtasen asunnossa Ison-mäen-rinteen kadulla, jossa hän asui vaimoineen. Luoto oli kirjoituspuuhissa, kirjoituskoneen oikealla puolella oli pinkka valmista tekstiä ja vasemmalla puolella toinen pinkka konekirjoituspaperia, jota Salmen mukaan silloin oli varsin vaikea saada Petroskoista. Salmi ihmetteli ääneen miksi hän viitsi kirjoittaa, kun hänen teoksiaan ei enää julkaistu. Luoto vastasi, että tulee vielä aika, jolloin hänenkin kirjoituksiaan luetaan ja kysytään. Salmi neuvoi häntä luopumaan suuruudenhulluista unelmistaan ja menemään töihin rakennuksille, kuten monet muutkin vuoden 1935 puhdistuksissa puolueen jäsenkirjan ja ’herraskaisen’ työpaikkansa menettäneet. Rakennustöissä sai palkkaa ainakin sen verran, että saattoi syödä ja elättää perheensä. Salmen mukaan Luodon perhe kärsi kroonista nälkää. Luodon vaimo Hilda oli töissä konekirjoittajana Narkomprosissa, mutta hänen palkkansa oli niin pieni, että se olisi huvennut yhdenkin ihmisen tarpeisiin (...) Linnassa istunut Luoto oli kirjailijaliitolle helppo syntipukki ja maalitaulu kaikille porvarillisen nationalismin metsästäjille. Marraskuussa 1935, kuukausi Luodon vangitsemisen jälkeen Karjalan kirjailijaliitto erotti hänet riveistään suomalaisnationalistina. Erottamispäätöksessä todettiin, että Luodon vihamielinen nationalistinen kanta oli muodostunut hänelle systemaattiseksi, ja että häntä oli varoitettu asiasta seitsemän vuoden ajan. Viimeisenä pisarana pidettiin hänen viimeisintä kirjaansa Lakeuksien Aunus ja näytelmää Metsien pojat, jotka erottamispäätöksen mukaan nostattivat voimakkaan suuttumuksen 'neuvostolukijain taholta'.” (emt., 311-312)

(jatkuu)

101. Lauri Luodon kujanjuoksu 2

(jatkoa postaukseen nro 29)

Stalinin kirjeen jälkeen Luoto ”leimattiin jo luokkavihamieliseksi kirjailijaksi” ja häntä alettiin saman tien kritisoida ankarasti lehdissä. Punakannel-lehden toimittaja Ludwig Kosonen syytti Luotoa siitä, että tämä ”tekeytyi joksikin ’ihme-elukka -kynäilijäksi’ tai taiteilijaksi. joka oli saanut kirjalliset kyvyt kuin taivaasta tai hyvien haltijoiden kummilahjana syntyessään. Kosonen tyrmäsi täysin Luodon vaatimukset ajatuksenvapaudesta.  Hän viittasi Leniniin ja totesi, että ajatuksenvapaus oli ainoastaan opportunistien juoni työväenluokan turmelemiseksi porvarillisella ideologialla.” (Ylikangas: Rivit suoriksi! Kaunokirjallisuuden poliittinen valvonta Neuvosto-Karjalassa 1917-1940, 187) Samanlaista ”kritiikkiä” Luoto joutui kuuntelemaan kirjailijaliiton järjestämissä kokouksissa ja konferensseissa. Hän piti arvostelua kateellisten kiusantekona ja ahdasmielisenä pikkumaisuutena ja puolusti itseään ja kirjojaan. Erottamisuhka sai hänet kuitenkin hetkeksi nöyrtymään ja aloittamaan opiskelut dialektisen materialismin opintopiirissä. 

Seuraava puhdistuskierros oli edessä vuonna 1933, mutta yllättävin tuloksin, sillä Luoto ”selvisi rimaa hipoen. Puhdistuskomissio oli tivannut Luodolta hänen ideologisia asenteitaan ja vaatinut selittämään, miksi hän kiellosta huolimatta edelleen lähetti teoksiaan julkaistavaksi Amerikkaan. Luoto vastasi tavanomaista jääräpäisyyttään osoittaen, että kyseinen kielto oli tehty RAPP:n [Venäjän proletaarikirjailijoiden yhdistys 1925–1932; ME] aikana. Koska puolue oli lakkauttanut RAPP:n , ei kiellosta hänen mukaansa tarvinnut välittää. Luodon vastausta pidettiin röyhkeänä, mutta hän sai jäädä puolueeseen saamatta edes puoluevaroitusta käytöksestään.” (emt., 210) 

Seuraavana vuonna oli kuitenkin jo toinen ääni pavlovilaisessa kellossa. Luodon romaani Lakeuksien Aunus takavarikoitiin ja sen kappaleet makuloitiin. Uusien syytösten mukaan Luoto oli vääristellyt leniniläis-stalinistista kansallisuuspolitiikkaa asettamalla kansalaisuuksia vastakkain ja suomalaiset muiden yläpuolelle paikallisen maatalouden kehittäjinä. Lisäksi Luoto ihaili kritiikittömästi amerikkalaista tekniikkaa ja tehokkuutta eikä ”ymmärtänyt oikein puolueen johtavaa roolia ja hänen teoksiaan rasitti demokratiaharha, mikä ilmeni mm. puolue-elinten ja työläisten vastakkain asettamisena.”  Tapansa mukaan Luoto kielsi syytökset. ”Luodon mielestä häntä ei saanut pitää nationalistina pelkästään siksi, että hän kuvasi totuudenmukaisesti sitä miten ulkomaalaiset sovelsivat ensimmäisinä uusinta tekniikkaa. Pahaksi onnekseen Luoto oli kirjassa väittänyt, että jos Aunuksen lakeus luovutettaisiin Amerikan suomalaisille, niin 3-4 vuodessa se tyydyttäisi koko Neuvosto-Karjalan viljantarpeen. Luoto luonnehti itseään hentoluotoiseksi ihmiseksi ja sanoi kärsivänsä siitä, että häntä soimattiin ankarasti, vaikka hänen kirjansa ja näytelmänsä auttoivat sosialismin rakennustyössä.” (emt., 289–290) 

Vielä tälläkin kerralla päädyttiin Luodon tapauksessa sovittelevaan ratkaisuun. ”Parraksen mukaan Luodolla oli runsas annos runoilijan lahjoja, mutta ne olivat hiomattomia. Luoto ei hänen mukaansa myöskään osannut suhtautua oikein kritiikkiin. Karlitin johtaja Elias Mäkinen huomautti Luodolle, että stalinistinen tyyli kirjallisuudessa edellytti amerikkalaisen asiallisuuden lisäksi myös venäläistä vallankumouksellista lennokkuutta. Hän ehdotti, että vastaavanlaatuisten virheiden välttämiseksi kirjailijoiden tuli muodostaa luomistyöprikaateja. Esimerkiksi Luoto ja joku toinen kirjailija oli määrättävä työskentelemään yhdessä, jolloin virheet voitaisiin huomata ennen kuin kirja päätyi kauppojen hyllylle. Hyppönen antoi Luodolle luvan jatkaa kirjoittamista, mutta varoitti, että hänen kirjoituksensa tullaan tarkastamaan entistä huolellisemmin ennen julkaisua.” (emt., 290–291) 

(jatkuu)

100. Suomen Kongo

”Uuden Euroopan markkinointipuheessa kansallissosialistit korostivat siihen liittymisen vapaaehtoisuutta ja visioivat sen keskuselimeksi Wienin liittokokousta. Kauniin retoriikan taakse kätkeytyivät suunnitelmat Suur-Saksan täydellisestä herruudesta. Eniten aikaa näiden kysymysten pohtimiseen käytti ulkoministeri Ribbentrop, joka maaliskuussa 1943 laati virallisen ehdotuksen ’Euroopan valtioliiton’ suuntaviivoista. Stalingradin jälkeen Saksan ulkopolitiikan oli aiemman sanelun ja jyräämisen sijaan yritettävä positiivisia keinoja pitääkseen liittolaiset yhteisessä rintamassa, mutta jo Mein Kampfissa Suur-Saksan alaisuuteen perustettavia vasallivaltioita hahmotellut Hitler ei jaksanut ulkoministerinsä korkealentoisista suunnitelmista innostua. Hänelle puheet Euroopan tasavertaisuudesta eivät olleet edes kelvollista retoriikkaa. Goebbelsin johtamalle propagandakoneistolle puheet eurooppalaisesta liittovaltiosta olivatkin lähinnä Saksan dominointipyrkimyksiä kätkemään pyrkivä savuverho. 

   Suomalaisten kanssa keskustellessaan natsieliitin edustajat lupailivatkin jatkosodan alussa kanssasotija Suomelle suuria jäsenyysetuja ’uudessa Euroopassa’, aina omasta siirtomaasta, mineraalirikkaasta Belgian Kongosta, alkaen. Useilla saksalaismielisillä poliitikoilla ja kulttuuriälymystön edustajilla oli vaikeuksia säilyttää tyyneytensä ja todellisuudentajunsa tällaisten avautumassa olevien mahdollisuuksien edessä. Se, onnistuisiko demokraattinen Suomi säilyttämään poliittisen järjestelmänsä ja itsenäisyytensä Suur-Saksan johtamassa uudessa Euroopassa, ei vuonna 1941 vaikuttanut olevan heidän suurimpia huolenaiheitaan.

   Saksan propagandan, yksityiskeskustelujen, kirjeiden, puheiden, lehtikirjoittelun ja kulttuuriyhteistyön kautta ’uusi Eurooppa’ oli Suomessa varsin tuttu käsite, jota oikeistolehdistö sekä saksalaismieliset poliitikot ja kulttuurivaikuttajat käyttivät sujuvasti. Esimerkiksi Uusi Suomi viittasi siihen jo ennen operaatio Barbarossan alkua siteeratessaan NSDAP:n pää-äänenkannattaja Völkischer Beobachterin artikkelia. Lukijoille tehtiin jo runsas kuukausi ennen jatkosodan alkua selväksi, ettei suomalaisten tällä kertaa tarvinnut pelätä Saksan jättävän heidät oman onnensa nojaan (…) Suomalaisten kulttuurivaikuttajien innokkaasti toistelemaan Eurooppa-retoriikkaan sisältyi peittelemätön oletus Saksan hegemoniasta. Ajattelun vivahde-eroista huolimatta jokainen kulttuurieliitin jäsen ymmärsi ja hyväksyi, että Saksalla oli raudalla, tulella ja verellä lunastettu etuoikeus määräysvaltaan uudessa Euroopassa. Puhe uudesta Euroopasta ei ollut mitään erillistä yleiseurooppalaista filosofiaa, vaan kannanotto nimenomaan Saksan johdolla toteuttavan uudelleenjärjestelyn puolesta.” (Markku Jokisipilä - Janne Könönen: Kolmannen valtakunnan vieraat. Suomi Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä 1933–1944. Otava, 2013, 322–323 ja 326)   

Suomen Kongo? Avautuisiko tästä mahdollisuus kirjoittaa Pimeyden sydän 2.0, jossa suomalainen sotilassaapas kulkee Kongo-jokea ylöspäin Mika Waltarin, Olavi Paavolaisen ja Irja Sallan kirjatessa ylös vaikutelmiaan? Olisiko tässä tuore, uusimpaan historiantutkimukseen perustuva vaihtoehto tavanomaisemmalle kontrafaktuaaliselle tai spekulatiiviselle historialliselle fiktiolle tai sitä verrattomasti yleisemmälle tavalle vain sijoittaa melodraaman kuluneimmat perusainekset Suomen historian jo peruskoulussa tutuiksi tulleisiin kipukohtiin?              

99. Säälistä (Sipilän Suomi, osa 9)

(jatkoa postauksiin nro 57-61, 67, 82 ja 87)

”Eskelinen käy sääliä tuntematta tutkijoiden, erityisesti kotimaisen kirjallisuuden professoreiden, kimppuun ja ihmettelee, kuinka vähillä tiedoilla ja taidoilla he ovat suomalaista proosahistoriaa kirjoittaneet. Erityisen vimman kohteena ovat emeritusprofessorit Juhani Niemi, Pertti Karkama ja Leena Kirstinä, samoin jo edesmennyt Kai Laitinen ja vielä virassa (anteeksi: toimessa) oleva Pirjo Lyytikäinen.” (Juhani Sipilä: "Kirjallisuushistoriaa ylipitkänä esseenä", Parnasso 5/2016) 

Kommentti 39. Proosahistoriani käsittelee kirjallisuudentutkimusta hyvin vähän (arviolta 5-6 % tilasta), ja enimmäkseen vain siksi, ettei voitaisi väittää, etten kotimaisen kirjallisuuden tutkimusta tunne. Ymmärrettävistä syistä painotus on arvovaltaisten kotimaisen kirjallisuuden professoreiden (kuten Laitisen, Karkaman ja Kirstinän) kirjoittamissa kirjallisuushistorioissa ja heidän vajavaisissa modernismi- ja postmodernismitulkinnoissaan, joita Juhani Niemen modernismimonografiaa lukuun ottamatta enimmäkseen vain siteeraan (tavalla joka käy ilmi esimerkiksi tämän blogin postauksesta nro 55, johon sisältyy suppea valikoima professoreiden ihan omatekemiä postmodernismimääritelmiä, jotka tehokkaasti estivät ja saattavat yhä edelleen estää suomalaisen kirjallisuuden postmodernistisen keinovarannon tunnistamista ja tutkimista).         

Kommentti 40. En ymmärrä miksi läpiä päähänsä kirjoittavia kotimaisen kirjallisuuden professoreita tulisi sääliä eikä heidän ihan itse sohitun sokeutensa uhreja eli kirjailijoita, teoksia ja kirjallisia virtauksia.  

Kommentti 41. Varmaan Sipilääkin pitäisi sääliä - jos  ei muusta syystä niin siitä, että hänen julkaisuluettelonsa karttuu enimmäkseen senttauksista Parnassoon. Toisaalta: miksi sääliä kuukausipalkkaista Sipilää, kun yhtä Sipilää kohti on työttömänä kymmenen pätevämpää kirjallisuudentutkijaa?  Taannoisessa tutkijaseminaarissa tulin siihen tulokseen, että Sipilä on mahdollisesti rakentanut koko uransa säälittävyytensä varaan, koska kaikessa vaarattomuudessaan ja korkeassa käsikassarakertoimessaan se tarjonnee nostetta tutkijan uralla.

Kommentti 42. Mihin Sipilän listalta unohtui Jyrki Nummi? Ihmettelenhän proosahistoriassani muutamia hänenkin tulkintojaan.

”Eskelinen on hyvä kirjoittaja, minkä ansiosta teoksen jaksaa kyllä toisteisuudestaan huolimatta lukea, joskin viimeiset sata sivua alkavat olla jo koettelemus, koska mitä lähemmäksi nykyaikaa tekijä tulee, sitä hajanaisemmaksi hänen esityksenä menee.”

Kommentti 43. Esitykseni ei kirjani viimeisessä luvussa ole hajanaista tai muutu aiempaa hajanaisemmaksi, mutta käsiteltävän kirjallisuuden valikoima sen sijaan muuttuu aina vain moninaisemmaksi mitä lähemmäksi 2000-lukua tullaan. Ymmärrän, että Sipilän silmin katsottuna tämä runsaus kääntyy hajanaisuuden vaikutelmaksi. Perussyy Sipilän kokemiin koettelemuksiin on silti hänen kirjallisen makunsa rajoittuneisuudessa ja teoreettisen tietämyksensä puutteellisuuksissa (vai onko muka jotain näyttöä siitä, että hän tuntisi ergodista, proseduraalista, käsitteellistä ja epäluovaa tai edes postmodernistista kirjallisuutta ja spekulatiivista fiktiota - tai pystyisi hahmottamaan niiden yhteyksiä ja yhteensulautumisia) – ja viime kädessä myös siitä, että mennään hänen kanonisointihorisonttinsa tuolle puolen, jossa Raamattu-sitaattien bongailulla ei pitkälle pääse.    

Kommentti 44. Väite toisteisuudesta ei muutenkaan pidä paikkaansa. Proosahistoriani viimeiset sata sivua käsittelevät noin vuosia 1985–2012 ja siinä esiintyy harvinaisen vähän kirjan aikaisemmista luvuista tuttuja kirjailijoita ja suuntauksia (tilaa toistolle ei juuri ole senkään vuoksi, että viimeinen luku on edeltäviä lukuja lyhyempi). Sipilälle tämä on ilmeisesti ongelma, ehkä siksi, että hänen kirjallisuushistoriansa tuntuu, hieman fukuyamalaiseen tapaan, päättyvän Antti Tuuriin (ja Johannes Hakalan ilmestyskirjaan).            

(jatkuu)

98. Vuoden 1965 mania

FT Juri Joensuun vasta ilmestynyt Poesia-vihko Vuoden 1965 mania? Suomalaisen kirjallisuuden hullu vuosi kohdistaa huomionsa ”pitkän vuoden 1965” antiin suomalaiselle kokeelliselle kirjallisuudelle ja sitä kautta suomalaisen kirjallisuuden historialle. Vihko-sanan ei kannata antaa hämätä, sillä Joensuun noin 30-sivuisessa kirjoituksessa on enemmän asiaa ja heuristisen jatkotutkimuksen aiheita kuin keskimääräisessä monografiassa.  Nostan esille vain viisi ansiota.   

1. Lähtökohta on perusteltu ja lähestymistapa selkeä: ”Tarkemmin katsottuna huomaa, että kokeellinen toiminta julkaistun kirjallisuuden saralla ei suinkaan levittynyt tasaisesti vuosikymmenelle, vaan melkoisen suuri osa 1960-luvun kokeellisesta kirjallisuudesta ilmestyi lyhyen ajan sisällä vuosikymmenen puolivälissä. Tätä vuosikymmenen puolivälin lyhyttä, parin–kolmen vuoden aktiivista jaksoa voisi siis kutsua ”hulluksi vuodeksi 1965” lainaten historiankirjoituksessa viljeltyä metaforista ajatusta, jossa numeraalisessa ajankohdassa kiteytyy pidempi ajanjakso. Kutsun Brian McHalen (2007) vuosilukututkimuksen ja mielenterveysmetaforan innoittamana ilmiötä ”vuoden 1965 maniaksi” – tietoisena vastakohtana postmodernismiin liitetylle hermoromahduksen vertauskuvalle. Mania on lyhytkestoinen, epänormaalisti kiihtynyt vireystila.” Onkin varsin todennäköistä, että kokeellinen kirjallisuus ilmenee suomalaisen kirjallisuuden historiassa lyhytkestoisina purskahduksina, jotka ovat vaarassa hukkua myöhemmältä tutkimukselta.  

2. Joensuu tietää mitä etsii, ei pelkistä kokeellisuutta vain yhteen piirteeseen (esimerkiksi kollaasiin) eikä luo vaivaannuttavaa olettamaa avantgardesta: ”Kokeellisuuden käsitteellä viittaan siis tietoisesti valittuihin muodollisiin, materiaalisiin, teknisiin tai menetelmällisiin piirteisiin, jotka nostavat kirjallisuuden tekemisen ja/tai vastaanoton valokeilaan, osaksi taiteellista kokonaisuutta. Kirjallinen kokeellisuus yhdistyy usein tiettyihin tunnistettaviin muotoperiaatteisiin, jotka toistuvat ja uusiutuvat kirjoittamisen historiassa. tällaisia ovat esimerkiksi kollaasi ja muu lähdetekstien käyttö; tekstin materiaalisuuden ja visuaalisuuden tai kirjoituksen median korostaminen; luettelointi; minimalismi; aleatorisuus eli satunnaisuuden hyödyntäminen kirjoittamisessa; kirjoittamisen rajoitteet tai kaavat; epälineaariset tai muulla tavoin ergodiset eli käyttötavaltaan lukijalähtöiset tekstit; sekä intermediaalisuus eli kirjallisuuden sekoittaminen muihin medioihin tai taiteenlajeihin. 1900-luvun avantgarde-liikkeet (futurismi, dada, surrealismi, lettrismi, situationismi, punk) hyödynsivät ja uusintivat monia näistä edellä mainituista kirjoittamisen resursseista. Tästä huolimatta lähes kaikki niistä ovat huomattavasti historiallista avantgardea vanhempia, vuosisatojen ikäisiä periaatteita.”

3. Katteettomia rinnastuksia ei tehdä: ”Annualisaation ja aineiston välinen suhde vaatii kuitenkin tarkennuksen. Suomen kirjallisuuden vuosi 1965 tutkittavana ilmiönä poikkeaa huomattavasti suurten kielialueiden perioditutkimuksesta ja massiivisista aineistoista. Toisin kuin McHalen vuosi 1966, ”vuoden 1965 mania” on historiallisessa katsannossa enemmän poikkeus kuin laajemman liikehdinnän alkuhetki. 2000-luvun alun kokeelliseen liikehdintään sen yhtäläisyydet ovat selviä, mutta vaikutussuhteet melko kaukaisia ja tulkinnanvaraisia. Se ei myöskään ole arbitraarinen, koska vuosiluku on valikoitunut aineiston perusteella, eikä päinvastoin. Runouspainotteista aineistoa voi verrata myös myöhäismodernistiseen ja kokeelliseen proosaan, jossa myös aktiivinen vaihe ja kirjallinen muutos näyttäisivät sijoittuvan 1960-luvun puoliväliin.” Katteettomia rinnastuksia ei tehdä kirjailijoidenkaan välillä - jos Joensuu kirjoittaisi kuin tutkijat, joille Hyry on Robbe-Grillet tai Mannerkorpi Joyce, niin Eino Säisä olisi varmaankin Suomen Queneau tai Saporta. Vuoden 1965 manian sivulta 24 voi lukea miksi näin ei kuitenkaan ole.   

4. Tutkimuksen laajentamisen tavat ovat tiedossa: ”Ehkä Suomen 60-luvun ylivireää tilaa ja ajan odotushorisonttia olisi tarkoituksenmukaista kartoittaa annualisaatiota muistuttavalla kokonaisanalyysilla, jossa tarkat teosanalyysit liitettäisiin laajempaan kulttuuriseen ilmastoon ja mentaliteettiin. Tämä vaatisi arkistotyötä, kytkeytymistä ’1960-luvun internetiin': arvosteluihin, artikkeleihin, puheenvuoroihin, pienpainatteisiin, haastatteluihin, kirjeisiin ja muuhun aineistoon, joihin peilaamalla myös julkaistuja kirjallisia teoksia tulisi lukea. Intermediaalisuuden kontekstualisointi vaatisi myös koko taidekentän – elektronisen musiikin, kokeellisen elokuvan, osallistuvan taiteen, happeningien ja performanssien – tuomista mukaan aineistoon (…) Kokeellisen kirjallisuuden tutkimus voisi ylipäätään tuottaa uutta tietoa myös graafisen kulttuurin muutoksista. Tähän liittyvät oleellisesti Ylioppilaslehden, Teekkarin ja Klopan kaltaiset lehdet kirjallisuuden julkaisupaikkoina, joiden 60-luvun vuosikerroista löytyy hämmästyttävän paljon kokeellisia tekijöitä." Tässä oltaisiin taas kerran kirjallisuuden mediahistorian äärellä eli hyvästä syystä penkomassa kaikkea sitä kirjallisuutta, jota ei ole julkaistu kirjan kansien välissä.   

5. Joensuu ei ole säästellyt vaivojaan. Tämä käy ilmi jo käsiteltävien teosten kustantajien nimistä. Tunnettujen kustantamoiden lisäksi niiden joukossa on pienempiä ja tuntemattomampia kuten esimerkiksi Tajo, Manuscript -63, Suomen Teiniliitto ry ja Stolen Paper Review Editions. 

Haastattelin Juri Joensuuta Vuoden 1965 maniasta viime perjantaina Mahdollisen Kirjallisuuden Klubilla Arkadia-kirjakaupassa. Tallenne on kuultavissa täällä. (Myös illan toinen keskustelu kannattaa kuunnella - siinä Päivi Koiviston ja Sinikka Vuolan aiheena on Vuolan romaani Replika.)