Stalinin kirjeen jälkeen Luoto ”leimattiin jo luokkavihamieliseksi kirjailijaksi” ja häntä alettiin saman tien kritisoida ankarasti lehdissä. Punakannel-lehden toimittaja Ludwig Kosonen syytti Luotoa siitä, että tämä ”tekeytyi joksikin ’ihme-elukka -kynäilijäksi’ tai taiteilijaksi. joka oli saanut kirjalliset kyvyt kuin taivaasta tai hyvien haltijoiden kummilahjana syntyessään. Kosonen tyrmäsi täysin Luodon vaatimukset ajatuksenvapaudesta. Hän viittasi Leniniin ja totesi, että ajatuksenvapaus oli ainoastaan opportunistien juoni työväenluokan turmelemiseksi porvarillisella ideologialla.” (Ylikangas: Rivit suoriksi! Kaunokirjallisuuden poliittinen valvonta Neuvosto-Karjalassa 1917-1940, 187) Samanlaista ”kritiikkiä” Luoto joutui kuuntelemaan kirjailijaliiton järjestämissä kokouksissa ja konferensseissa. Hän piti arvostelua kateellisten kiusantekona ja ahdasmielisenä pikkumaisuutena ja puolusti itseään ja kirjojaan. Erottamisuhka sai hänet kuitenkin hetkeksi nöyrtymään ja aloittamaan opiskelut dialektisen materialismin opintopiirissä.
Seuraava puhdistuskierros oli edessä vuonna 1933, mutta yllättävin tuloksin, sillä Luoto ”selvisi rimaa hipoen. Puhdistuskomissio oli tivannut Luodolta hänen ideologisia asenteitaan ja vaatinut selittämään, miksi hän kiellosta huolimatta edelleen lähetti teoksiaan julkaistavaksi Amerikkaan. Luoto vastasi tavanomaista jääräpäisyyttään osoittaen, että kyseinen kielto oli tehty RAPP:n [Venäjän proletaarikirjailijoiden yhdistys 1925–1932; ME] aikana. Koska puolue oli lakkauttanut RAPP:n , ei kiellosta hänen mukaansa tarvinnut välittää. Luodon vastausta pidettiin röyhkeänä, mutta hän sai jäädä puolueeseen saamatta edes puoluevaroitusta käytöksestään.” (emt., 210)
Seuraavana vuonna oli kuitenkin jo toinen ääni pavlovilaisessa kellossa. Luodon romaani Lakeuksien Aunus takavarikoitiin ja sen kappaleet makuloitiin. Uusien syytösten mukaan Luoto oli vääristellyt leniniläis-stalinistista kansallisuuspolitiikkaa asettamalla kansalaisuuksia vastakkain ja suomalaiset muiden yläpuolelle paikallisen maatalouden kehittäjinä. Lisäksi Luoto ihaili kritiikittömästi amerikkalaista tekniikkaa ja tehokkuutta eikä ”ymmärtänyt oikein puolueen johtavaa roolia ja hänen teoksiaan rasitti demokratiaharha, mikä ilmeni mm. puolue-elinten ja työläisten vastakkain asettamisena.” Tapansa mukaan Luoto kielsi syytökset. ”Luodon mielestä häntä ei saanut pitää nationalistina pelkästään siksi, että hän kuvasi totuudenmukaisesti sitä miten ulkomaalaiset sovelsivat ensimmäisinä uusinta tekniikkaa. Pahaksi onnekseen Luoto oli kirjassa väittänyt, että jos Aunuksen lakeus luovutettaisiin Amerikan suomalaisille, niin 3-4 vuodessa se tyydyttäisi koko Neuvosto-Karjalan viljantarpeen. Luoto luonnehti itseään hentoluotoiseksi ihmiseksi ja sanoi kärsivänsä siitä, että häntä soimattiin ankarasti, vaikka hänen kirjansa ja näytelmänsä auttoivat sosialismin rakennustyössä.” (emt., 289–290)
Vielä tälläkin kerralla päädyttiin Luodon tapauksessa sovittelevaan ratkaisuun. ”Parraksen mukaan Luodolla oli runsas annos runoilijan lahjoja, mutta ne olivat hiomattomia. Luoto ei hänen mukaansa myöskään osannut suhtautua oikein kritiikkiin. Karlitin johtaja Elias Mäkinen huomautti Luodolle, että stalinistinen tyyli kirjallisuudessa edellytti amerikkalaisen asiallisuuden lisäksi myös venäläistä vallankumouksellista lennokkuutta. Hän ehdotti, että vastaavanlaatuisten virheiden välttämiseksi kirjailijoiden tuli muodostaa luomistyöprikaateja. Esimerkiksi Luoto ja joku toinen kirjailija oli määrättävä työskentelemään yhdessä, jolloin virheet voitaisiin huomata ennen kuin kirja päätyi kauppojen hyllylle. Hyppönen antoi Luodolle luvan jatkaa kirjoittamista, mutta varoitti, että hänen kirjoituksensa tullaan tarkastamaan entistä huolellisemmin ennen julkaisua.” (emt., 290–291)
(jatkuu)
