”WSOY:n pääjohtajan huoneessa istui kuitenkin mies, jolle ’modernista’ oli lopullisesti tullut ruma sana. Y. A. Jäntti jyrisi yhtiön uudenvuodenjuhlassa 1966 tammikuussa turhia kaartelematta: ’Niin sanottu puhdas kaunokirjallisuus (jos nyt enää on paikallaan käyttää tätä sanaparia) on joutunut luovuttamaan johtavan asemansa yleisön suosiossa asiapitoisemmalle kirjallisuudelle. Tätä ei kylläkään tarvitse ihmetellä kun ottaa lähemmin tutkiakseen viime vuonna niin runsaasti julkaistujen romaanien ja runokokoelmien laatua, sillä ovatpa ne suurelta osalta olleet sellaisia, jotka eivät ole voineet puhutella muuta kuin sangen suppeata lukijakuntaa. Tuskinpa olen väärässä kun sanon, että ostavan yleisön keskuudessa on syntynyt pahanlainen luottamuspula, jonka kohteena on moderni proosa, kulkipa se sitten runon tai romaanin nimellä, sekä ne kirjallisuuden arvostelijamme, jotka ovat ottaneet urakakseen tämän tavalliselle yleisölle tuiki oudoksi jäävän kirjoituskannan kehumisen.’Jäntin mukaan puhuminen uudemman koti- ja ulkomaisen kaunokirjallisuuden kriisistä oli vähättelyä, kyse oli jo jonkinlaisesta sairaudesta. Y. A. Jäntti oli aiempina vuosikymmeninä itse mieluusti avannut kustantamon ovea vähäisemmillekin kotimaisille kyvyille, mutta nyt hän oli sitä mieltä, että kaikkien kustantajien oli mentävä itseensä ja korotettava kotimaisen proosan julkaisukynnystä huomattavasti. Muussa tapauksessa ostava suomalainen yleisö karkotettaisiin kirjakaupoista lopullisesti.” (Kai Häggman: Werner Söderström osakeyhtiö. 2: 1940-2003: Avarimmille aloille, väljemmille vesille. WSOY, 2003, 245)
Ajat kuitenkin muuttuivat:
”Joskus 1960-luvun loppupuolella WSOY:n hallintoneuvosto asetti erityisen ’WSOY:n vastaisen toiminnan suunnitteluvaliokunnan’. Valiokuntaan kuuluivat Keijo Ahti, Raimo Nordström, Esko Palmu, Hannu Tarmio ja Rauno Velling, ja sen tehtävänä oli hahmotella WSOY:n luovien osastojen tulevaisuutta sekä Y. A. Jäntin jälkeistä kirjallista elämää.
Nuoret miehet jyräsivät yhtiön siihenastisen kirjallisen linjan niin matalaksi kuin vain nuoruuden suomalla ylemmyydentunnolla voi tehdä: ’Ihmetystämme herättävät nykyisen arvostuksen mukaan kolmannen luokan kotimaisten kirjailijoiden valitut ja kootut teokset, kolmannen luokan kirjailijain esikoisteokset, ikääntyvien kirjailijoiden seniilit myöhäistuotteet, eläkeläisprofessorien muistelmat ja heikot esseekokoelmat, kvasikulttuurihenkilöiden elämäkerrat ja muistelmat, runsaasti työtä vaativien curiosa-väitöskirjojen ja väitöskirjaksi kelpaamattomien tutkielmien runsas määrä, viimeiseen epistolaansa päässeiden pappien ja piispojen paimenkirjeet, kiinnostamattomiin erityiskysymyksiin pureutuvat historiakirjat...’ Yhtiön julkista kuvaa he luonnehtivat mm. korkeakirkolliseksi. oikeistolaiseksi, varovaiseksi, kitsaaksi ja kaikkia uudistuspyrkimyksiä vastustavaksi. Johtopäätös oli murskaava: ’Jos kaunokirjallisuuden tuomareiksi hyväksytään tuomarit ja kirkkoisät ja vuosikymmeniä sitten kirjoitettujen yhtiöjärjestysten vanhentuneet sanamuodot, on syytä vakavasti harkita koko kaunokirjallisen tuotannon lopettamista.’ ” (emt., 440)
