”SKS:n johtokunnan painajainen alkoi aamulla 24. lokakuuta 1926, jolloin Uusi Suomi, Helsingin Sanomat ja Hufvudstadsbladet syyttivät laajoissa ja sensaationhakuisissa artikkeleissa seuraa laittomuuksista ja moraalittomuudesta. Seura ei koskaan aiemmin tai myöhemmin ole saanut osakseen niin aggressiivista julkista ryöpytystä kuin tuona päivänä. Lehtien mukaan Aleksis Kiven omaiset elivät köyhyydessä samaan aikaan, kun SKS oli rikastunut pitämällä vuosikymmeniä laittomasti hallussaan Kiven tekijänoikeuksia. Syytösten ja artikkeleiden takana oli Suomen Kirjakauppa -lehden päätoimittaja ja Akateemisen Kirjakaupan myymäläpäällikkö A.W. Stenberg. Hän oli muutamaa viikkoa aiemmin käynyt kahdesti kyselemässä seuran kustannusvaraston hoitajalta Mathilda Bohmilta todisteita siitä, että seuralla todella oli oikeus kustantaa Aleksis Kiven teoksia.
Kun dokumentteja ei löytynyt, Stenberg päätti tehdä asiasta julkisen. Mielenkiinto Kiven varattomia sukulaisia kohtaan oli kirjailijan suosion myötä kasvanut, ja sanomalehdissä oli jo aiemmin julkaistu juttuja eri puolilta Suomea löydetyistä Kiven sukulaisista, jotka eivät olleet millään lailla hyötyneet Kiven teosten julkaisemis-, esittämis-, käännös- ja filmioikeuksista. Stenberg tunsi Aleksis Kiven Albert-veljen tyttären, 70-vuotiaan Agnes Vidingin, ja toimi jutun alussa luku- ja kirjoitustaidottoman vanhuksen etujen valvojana. Stenberg teki sukuselvityksiä, etsi käsiinsä oikeuksistaan tietämättömiä Kiven sukulaisia sekä ryhtyi näiden edusmiehenä vaatimaan seuralta vahingonkorvauksia.
Stenberg vetosi vuonna 1880 säädettyyn asetukseen kirjailijan ja taiteilijan oikeudesta työnsä tuotteisiin. Asetuksen ensimmäisen pykälän mukaan kirjailijalla oli ’yksinomainen ulosanto-oikeus’ kirjatuotteeseensa ellei asiasta oltu muuten kirjallisesti sovittu. Ulosanto-oikeus siirtyi kirjailijan kuoleman jälkeen hänen perillisilleen ja oli voimassa 50 vuotta. SKS:n kannalta merkityksellistä oli se, että laki koski myös ennen sen säätämisvuotta ilmestyneiden teosten mahdollisia uusia painoksia. Stenbergin käsityksen mukaan seura oli vuosikymmenien ajan syyllistynyt Kiven teosten laittomaan jälkipainantaan ja kaiken kukkuraksi kaupannut ’itseottamiaan’ oikeuksia muille kustantajille sekä filmiyhtiöille. Suomen kansalla oli oikeus tietää, kuinka maan suurimman kirjailijan muistoa ja oikeuksia SKS:ssa oikeastaan kunnioitettiin. Stenbergin mukaan asioiden tila oli jopa maamme kunnialle arkaluontoinen.
Stenberg tunsi entuudestaan Kiven sukulaisia ja oli tietoinen tekijänoikeuslainsäädännöstä. Kirjakauppiaana hän oli myös selvillä Aleksis Kiven teosten koko ajan kasvavasta suosiosta. Hän ilmoitti lehtijutuissaan haluavansa auttaa köyhiä ja oikeuksistaan tietämättömiä ihmisiä, mutta mahdollisesti taustalla oli myös toive henkilökohtaisesta taloudellisesta hyödystä. Stenberg nimittäin pyysi ensi vaiheessa Kiven perillisille lähes puolen miljoonan markan vahingonkorvauksia, joita myöhemmässä oikeudenkäynnissä todistaneet kirja-alan ammattilaiset pitivät selvästi ylimitoitettuina.
Kiven teosten 50 vuoden suoja-aika oli mennyt umpeen 1922, joten Stenberg ei ollut kilpailevien kustantajien asialla. Kysymys Aleksis Kiven tekijänoikeuksista oli kuitenkin monella tapaa ajankohtainen. Oikeudenkäynnin aikana viitattiin useaan otteeseen siihen, että Osakeyhtiö Suomen Filmikuvaamo (myöh. Suomi-Filmi) oli 1921 ostanut seuralta 15000 markalla filmioikeudet Kiven keskeisiin teoksiin. Kauppa tehtiin kiireessä, sillä filmiyhtiön saamien tietojen mukaan myös eräs saksalainen elokuvayhtiö oli kiinnostunut ainakin Seitsemän veljeksen filmatisoinnista. Elokuvanteko viivästyi eikä yhtiö maksanut sovittua summaa ajallaan seuralle. SKS:n juristi Arvo Linturi sai karhuttua Suomi-Filmiltä 8000 markkaa syksyllä 1925, kun suoja-aikakin oli jo päättynyt. Kaikesta päätellen tämä näkyvästi esille tullut riita oli yksi heräte siihen, että kysymys Aleksis Kiven tekijänoikeuksista ylipäätään nousi esille.
Seuran johtokunta kokoontui pian lehtijuttujen jälkeen ja tunnusti mukisematta tärkeimmän. Seura oli todellakin tullut rikkoneeksi tekijänoikeuslakia, ja sillä oli sekä moraalinen että juridinen velvollisuus korvata aiheuttamansa vahingot sekä huolehtia Aleksis Kiven köyhistä sukulaisista. Seuran sihteeri E.A. Tunkelo teki asiasta nopean selvityksen, jossa hän joutui toteamaan, että seuran toimihenkilöt olivat joko olleet tietämättömiä tekijänoikeuslaista tai eläneet siinä uskossa, että kustannusoikeuksista oli muuten sovittu. Seurassa vallitsi ’perinnäiskäsitys’ SKS:sta Kiven kustannusoikeuksien haltijana, ja tämä käsitys oli siirtynyt sukupolvelta toiselle sekä vallinnut myös muiden kustantajien keskuudessa.
Perinnäiskäsityksen juuret olivat Tunkelon mukaan seuran 1866 tekemässä linjauksessa, jonka mukaan ’seura aina pitää ikuisena omaisuutenaan ne kirjat, mitkä se on joko teettänyt tai valmiina käsikirjoituksena ostanut’.”
(Kai Häggman: Sanojen talossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1890-luvulta talvisotaan. SKS, 2012, 342–344)
(jatkuu)
