”Monen 80-90-luvulla uransa aloittaneen amerikkalaiskirjailijan lähtötilanteena oli Wallacen mukaan se, että yhteiskuntakriittiseen taiteeseen aikaisemmin yhdistetyt keinot näyttäytyivätkin nyt osana kaupallista valtakulttuuria. Ja kun televisio oli vuosikymmenten mittaan imenyt vaikutteita postmodernistisesta taiteesta, alkoi vaikutussuunta kääntyä jo toisin päin: nuoret kirjailijat kirjoittivat teoksiaan televisiosarjojen, elokuvien ja mainonnan muotoilemassa maisemassa, popkulttuurin päälle.
Tästä näkökulmasta olisi kiinnostava tarkastella 90-luvun suomalaisen proosan keinoja. Likimain kaikki ne konventiot, jotka tuon ajan kirjallisuuskritiikissä tavattiin nähdä ’postmodernismina’, olivat lukijoille jo ainakin periaatteessa tuttuja amerikkalaisista TV-ohjelmista.
Yksi tapa kontekstualisoida Raittilan varhaisia teoksia olisikin lukea niitä kirjojen ilmestymisaikojen populaarikulttuuria vasten. Näin paljastuisi, että se, minkä jotkut varhaiset kriitikot mielsivät postmodernistiseksi ’kikkailuksi’, oli jo tuolloin suomalaisten normaalia media-arkea.” (Antti Arnkil: Raittilan linja. Siltala 2016, 55-56)
Tästä Arnkil-sitaatista voisi lähteä kehittelemään ajatuksia vähintään kahteen suuntaan. Wallaceen liittyen joulun ajan ja osan uutta vuottakin saisi kulumaan puimalla pitkässä esseessä historiallista linjaa (tai oletusta siitä), jossa mainonta söi modernismin, design avantgarden ja televisio postmodernismin (ja miettiä mitä muuta tietokonepelit ehtivät jo syödä kerronnallisen käänteen lisäksi) - tai laajentaen: jossa fasismi söi futurismin ja gulag konstruktivismin.
Valitsen lyhyemmän tien. Vielä 1980- ja 1990-luvulla suomalaiset kriitikot ja tutkijat kipuilivat käsittämättömän usein sellaisten kirjallisuuden ikiaikaisten perusominaisuuksien kuin tekstienvälisyyden ja monitulkintaisuuden kanssa kunnes saivat rakennettua itselleen sopivan ruokintakehän, jossa kirjailija ripottelee tekstiinsä viittauksia hyvin tunnettuihin suomalaisen tai länsimaisen kirjallisuuden ”klassikoihin” ja kriitikon/tutkijan tehtävänä on sitten nokkia niistä kasaan tulkinta, joka osoittaa (useimmiten vain) hänelle itselleen, että hän on vielä mukana pelissä ja tuntee myös kirjallisuuden perinteen tai perinteet.
Tässä suppeassa kehässä kirjailija voi tehdä kolmen- tai neljänlaisia perusvirheitä: alleviivata viittaussuhteita liian hennosti, käyttää hypo-, inter- ja subtekstejä, joita kriitikko/tutkija ei joko tunne tai arvosta, tai käyttää niitä tavoilla, joita kriitikko/tutkija ei ole oppinut tunnistamaan. Tätä tulkintaruokintakehää (tai feedback loopia) voisi kutsua ”kirjallisuus syntyy kirjallisuudesta” –meemiksi, joka korvasi perinteisen ja ylisukupolvisen jankutuksen kirjallisuuden ja todellisuuden suhteesta, jolle Jyrki Lehtolan kanssa naureskelimme noin 30 vuotta sitten.
Nurkkakuntaisimmillaan em. meemin infektoimat tutkijat näkevät helposti asiat niin, että suomalainen kirjallisuus syntyy suomalaisesta kirjallisuudesta, joten bongausastiasta täytyy löytyä Kiveä, Ahoa, Linnaa ja Topeliusta ainakin noin ensi hätään. Tässä klaustrofobisessa kavennuksessa eläviltä tutkijaoletetuilta voisikin kysyä heidän omalla kielellään, että suomalainen kriitikko/tutkija tuntee kyllä kymmenen sitaattia, mutta mitäs sitten tehdään kun tulee se yhdestoista? Varsinkin, jos se yhdestoista on lähtöisin korealaisesta verkkoroolipelistä, mangasta, Nollywood-filmistä tai Jaakko Hämeen-Anttilan juuri suomentamasta Kuninkaiden kirjan mytologisesta osuudesta.
Vakavammin otettuna Arnkil-sitaatista aukeaa kuitenkin hankala, moniulotteinen ja mielenkiintoinen kysymys suomalaisen kirjallisuuden suhteesta globaalin populaarikulttuuriin.
