Marissa Mehr arvioi proosahistoriaani Turun Sanomissa 11.12. otsikolla Kotimaisen kirjallisuushistorian syntikirja. Koska en voi edellyttää uransa alussa olevalta arvostelijalta sitäkään vähää kuin Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden professoreilta ja lehtoreilta, tyydyn seuraavassa vain osoittamaan ilmeisimmät asiavirheet ja ristiriitaisuudet.
Mehr kirjoittaa: ”Lähes 600-sivuisen teoksen painotus on yllättäen 1800-luvulla ja 1900-luvun ensimmäisen puoliskon suomenkielisessä proosassa. Viime vuosisataa tarkasteltaessa johtavana näkökulmana on nationalismi, jonka mukaan osio on myös nimetty. Modernismin jälkeiseen proosaan sekä nykykirjallisuuteen keskittyvä osio on varsin lyhyt, vain vajaat sata sivua.”
Kommentti 1. 1900-lukua käsiteltäessä johtavana näkökulmana ei ole nationalismi. Kirjani neljännen luvun otsikko on Nationalismi, mutta se käsittelee vuosia 1919–1944 eli vain yhtä neljäsosaa viime vuosisadasta.
Kommentti 2. Proosahistoriani ajallinen kaari ulottuu Agricolan ajoista eli noin 1500-luvun puolivälistä 2010-luvulle. Ensimmäiseen 400 vuoteen kuluu noin 350 sivua ja toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan 250 sivua. Kirjani viimeinen luku (otsikoltaan Modernismin jälkeen) käsittelee vajaan 100 sivun verran proosakirjallisuutta 1980-luvun puolivälistä 2010-luvun alkuun.
Kommentti 3. Proosahistoriani painotukset ja sen osien määrälliset suhteet ovat tyypillisiä kirjallisuushistorioille ja sen olisi saanut helposti selville kirjallisuushistorioita lukemalla – nehän eivät suorastaan määritelmällisesti käsittele (vain) nykykirjallisuutta.
Mehr kirjoittaa: ” SKS saa kyytiä samoin kuin lukuisat ”tusinatutkijat”, jotka levittävät 'harhaista' ja 'epätarkkaa' kuvaa kotimaisesta kirjallisuudesta.”
Kommentti 4. SKS saa samankaltaista kyytiä kuin Irma Sulkusen ja Kai Häggmanin kirjoittamassa SKS:n kolmiosaisessa historiassa. Monet suomalaiseen ja suomenkieliseen kirjallisuuteen ja varsinkin sen institutionaalisiin kehyksiin ja toimijoihin liittyvät faktat saattavat toki tuntua ensilukemalta uskomattomilta.
Kommentti 5. Tusinatutkijoiksi kutsutaan proosahistoriassani vain kahta tutkijaa, professori Juhani Niemeä (syyt käyvät ilmi tämän blogin postauksista nro 49-53, jotka ovat suoria lainauksia kirjastani) sekä ohimennen Päätaloa Proustiin rinnastanutta Anssi Sinnemäkeä (kts. postaus nro 63). Molempien voi hyvinkin katsoa levittävän harhaisia ja epätarkkoja käsityksiä suomalaisesta kirjallisuudesta.
Mehr kirjoittaa: ”moukkamaisuus, avuttomuus sekä ymmärtämättömyys ovat termejä, joilla kirjallisuus- ja kulttuurikentän enemmistöstä puhutaan.”
Kommentti 6. Käsittelemäni kirjallisuus- ja kulttuurikentän enemmistö koostuu kirjailijoista, joita minun on aiemmissa arvioissa kerrottu käsittelevän jopa liikuttavan myötäsukaisesti. Tämän blogin lukija voi helposti muodostaa oman käsityksensä asiasta tutustumalla esim. postauksiin nro 41-45, jotka ovat suoria lainoja proosahistoriastani. Kritiikkini kohdistuu pääasiassa muutamiin tutkijoihin ja heidän ällistyttävään tietämättömyyteensä kirjallisista suuntauksista ja niiden ominaispiirteistä – ja tietysti tämän vallantäyteisen tietämättömyyden seurauksiin.
Mehr kirjoittaa: ”Suurin osa suomalaisista proosateoksista on Eskelisen mukaan joko yli- tai aliarvostettuja.”
Kommentti 7. Tämäkään väite ei pidä paikkaansa. Suuntasin sanahaun kirjani pdf-versioon seuraavin tuloksin: Juhani Ahon Juhaa, Maria Jotunin novelleja, Pentti Holapan Perillisen ominaisuuksia ja Hannu Salaman Finlandia-sarjaa pidän yliarvostettuina samoin kuin Maiju Lassilan romaania Tulitikkuja lainaamassa, mutta vain suhteessa kyseisen kirjailijan muuhun tuotantoon. Samaisen sanahaun perusteella en käytä aliarvostettu-sanaa tai sen taivutusmuotoja kertaakaan. Tämä saattaa johtuu siitä, että kiinnitän enemmän huomiota suomenkielisen proosakirjallisuuden diversiteetin kehittymiseen (sekä diversiteetin laajenemisen ja supistumisen syihin) kuin kaanonien ja vastakaanonein rakentamiseen. Tähänkin on hyvin yksinkertainen syy: ilman tietoa ja ymmärrystä diversiteetistä kaanonien ja vastakaanonien rakentelu on vielä suurempaa ajanhukkaa kuin yleensä.
Mehr luonnehtii tyyliäni yhtäältä uuvuttavan paatokselliseksi ja toisaalta liian ironiseksi.
Kommentti 8. Arkijärjellä ajatellen Mehrin luonnehdinnat kumoavat toisensa ja itsensä. Jos teksti on uuvuttavan paatoksellista, sitä ei voi moittia liian ironiseksi, ja jos teksti on liian ironista, sitä ei voi moittia uuvuttavan paatokselliseksi.
Kommentti 9. Myönteisemmin ajatellen näyttää siltä, että Mehr on melkein huomannut, että leikkaan tiettyjen ikäviin ja aikaisemmissa kirjallisuushistorioissa sivuutettujen tai peiteltyjen tapausten käsittelystä helposti nousevaa pateettisuuden vaaraa tai vaikutelmaa ironialla. Eri tyyli- ja tunnerekisterien yhdistäminen edellyttää puolestaan pitkien ja polveilevien virkkeiden käyttöä. Vaikka Mehr pahoittaisi mielensä, on sanottava, varsinkin kun hän otti puheeksi kirjani kustannustoimittamisen, että luotan Antti Arnkilin ironiseen tyylitajuun enemmän kuin Mehrin uupumukseen.
Mehrin arvostelun otsikon mukaan Raukoilla rajoilla on ”kotimaisen kirjallisuushistorian syntikirja.”
Kommentti 10. Ei ole ensimmäinen kerta tänä syksynä kun kirjani arvioija sortuu käyttämään siitä kristillistä syyllisyyttä tihkuvaa luonnehdintaa. Olen vähitellen kallistumassa sille kannalle, että kysymys on puolen valinnasta. Jos historiaani lukee siinä käsiteltyjen kirjojen ja kirjailijoiden enemmistön kannalta, niin synti ja syyllisyys tuskin jäävät mieltä vaivaamaan. Toisin ehkä on, jos kirjoittaja voimakkaasti samaistuu kirjallisuusinstituution vallankäyttäjien intresseihin, ymmärsipä sitä vielä itse tai ei. Tästä päästäänkin tämänkertaisen metakritiikkini lyhyempään ja joulumielisempään versioon:
Turun Sanomien kritiikissään Marissa Mehr esittää toistaiseksi parhaan tiivistyksen proosahistoriani sisällöstä: ”Teos avaa monia yksinkertaistuksia ja vääristymiä, joita kirjallisuushistoriat ovat toistaneet vuosikymmenestä toiseen. Lisäksi tartutaan kirjallisuuden ja yhteiskunnan välisiin suhteisiin unohtamatta kirjallisuuden taloushistoriaa. Teos käy dialogia muiden historioiden kanssa, valottaa kirjallisuushistorioista usein poisjätettyjä alueita kuten lukutaidon historiaa sekä lehdistön, instituutioiden, sensuurin ja kustantajien vaikutusta kirjallisuuden muotoutumiseen. ” Tämän rinnalla on vähämerkityksistä, että hänen varsinainen kritiikkinsä ei kohdistu teokseni sisältöön vaan tyyliin, jonka ymmärtäminen tuottaa hänelle vaikeuksia.
