(jatkoa postauksiin nro 57-61, 67, 82, 87 ja 99)
”Eskelinen ei juuri mieti lajien rajoja vaan käsittelee esimerkiksi Olavi Paavolaisen päivä- ja matkakirjoja ja sellaisia 2000-luvun kokeellisia teoksia, joiden lajista ei ota selvää Markkukaan.” (Juhani Sipilä: "Kirjallisuushistoriaa ylipitkänä esseenä". Parnasso 5/2016, 60-61)
”Eskelinen ei juuri mieti lajien rajoja vaan käsittelee esimerkiksi Olavi Paavolaisen päivä- ja matkakirjoja ja sellaisia 2000-luvun kokeellisia teoksia, joiden lajista ei ota selvää Markkukaan.” (Juhani Sipilä: "Kirjallisuushistoriaa ylipitkänä esseenä". Parnasso 5/2016, 60-61)
Kommentti 45. Ilmeisesti proosan rajat ovat ennätyksellisen epäselviä Juhani Sipilälle. Olavi Paavolaisen päivä- ja matkakirjat ovat proosaa samoin kuin ne 2000-luvun kokeelliset teokset, joita käsittelen. Joitakin kokeellisia teoksia voi tietysti lukea yhtä hyvin proosana ja proosakirjoituksena kuin proosarunona tai vaikkapa poeettisena ensyklopediana. Tällaiset matalat raja-aidat ja monihahmotteiset päällekkäisyydet eivät aiheuta ongelmia proosahistorialleni muun muassa siksi, että käsitykseni romaanigenren historiasta nojautuu enemmän Mooren ja Morettin globaaleihin ja monikulttuurisiin kartoituksiin kuin perin ahtaisiin kotimaisiin käsityksiin romaanista ja lajirajoista (kuten esimerkiksi sellaisiin, joita Sipilä ja Vesa Haapala käyttivät johdannossaan toimittamaansa Jyrki Nummen juhlakirjaan Kiviaholinna vielä vuonna 2013).
Katumusharjoitus: älä kadehdi lähimmäisesi ajattelu- ja hahmotuskykyä, kirjoitustaitoa, yleissivistystä äläkä mitään muutakaan ominaisuutta, jota sinulla ei ole, jotta voisit rauhassa elää ja kuolla tuntemattomana tuuritutkijana.
”Johdantoluvussa on varmuudeksi lukuohje: ’Kannattaa muistaa, että myös kirjallisuushistoria on proosakirjallisuuden lajityyppi.’ Kirjaa on siis viisainta lukea asiaproosana eikä tutkimuksena. Kyse on ylipitkästä esseestä, jonka rajoituksena on se, ettei tekijä ole ehtinyt tai kenties halunnut lukea kaikkea sitä tutkimusta, jota suomenkielisestä proosasta on esimerkiksi 2000-luvulla tehty.” (Juhani Sipilä: "Kirjallisuushistoriaa ylipitkänä esseenä". Parnasso 5/2016, 60-61)
Kommentti 46. Lukuohje kehottaa lukemaan kirjallisuushistoriaa kirjallisuushistoriana, mitä Sipilä ei tee. Kirjallisuushistoria ja kirjallisuudentutkimus ovat "asiaproosan" tai "tietokirjallisuuden" alalajeja ja ennen Sipilän arvostelua minun oli vaikea kuvitella, että kukaan kykenisi sotkemaan tällaiset peruserottelut. Kirjallisuushistoriaa olisi silti viisainta lukea kirjallisuushistoriana.
Kommentti 47. Kirjallisuushistoria ei ole esseistiikkaa eikä alaviittein varustettua kirjallisuudentutkimusta vaikka se voi käyttää sekä esseistiikan että kirjallisuudentutkimuksen keinovaroja. Sipilän kannattaisi ja olisi jo kauan sitten kannattanut yrittää selvittää itselleen perusasiat kirjallisuushistorian lajityypistä ja lisäksi lukea riittävä määrä kirjallisuushistorioita (siis myös muitakin kuin suomalaisen kirjallisuuden historioita), jotta genre olisi edes auttavasti hallussa.
Kommentti 48. 600 sivua ei tee kirjallisuushistoriasta ylipitkää. 600-sivuiseen esseeseen en ole koskaan törmännyt eikä Raukoilla rajoillakaan ole sellainen. Sipilän kannattaisi ehkä tutustua myös esseegenren alkeisiin. Sitä paitsi: jos proosahistoriani olisi essee, niin sitä ei voisi määritelmällisesti rajoittaa se, että en ole lukenut ”kaikkea sitä tutkimusta, jota suomenkielisestä proosasta on esimerkiksi 2000-luvulla tehty.”
Kommentti 49. Olen lukenut 2000-luvulla kirjoitettuja tutkimuksia suomenkielisestä proosasta, mutta en tietenkään kaikkea vaan vain sen mikä minun tarvitsi lukea. Tällaisia 2000-luvulla julkaistuja tutkimuksia olivat esimerkiksi Kai Häggmanin korvaamattoman arvokas suomalaisen kirjallisuuden taloushistoria Paras tawara maailmassa, Raine Koskimaan, Juri Joensuun ja Anna Helteen väitöskirjat ergodisesta ja proseduraalisesta kirjallisuudesta ja jälkistrukturalistisen kirjallisuuskäsityksen Suomeen tulosta samoin kuin Pirjo Lyytikäisen Kivi-, Jyrki Nummen Aho- ja Riikka Rossin naturalismitutkimukset. Sipilän esittämät vaatimukset siitä, että minun (tai kenenkään muun kirjallisuushistorioitsijan) pitäisi lukea kaikki tutkimus ja kirjoittaa "koko historia" tekisivät kirjallisuushistorioiden kirjoittamisen käytännössä mahdottomaksi.
Kommentti 50. Tapansa mukaan Sipilä ei nimeä yhtäkään suomenkielistä proosaa koskevaa tutkimusta, joka minun olisi pitänyt lukea ja ottaa huomioon. Toisaalta ymmärrän tämänkin detaljin, koska Sipilän arvostelun retoriikka rakentuu perustelemattomien väitteiden, katteettomien oletusten, kategoriavirheiden ja absurdien vaatimusten varaan.
Kommentti 51. Olen käsitellyt Sipilän arvostelua niin kuin Sipilä olisi tutkija- tai edes kriitikko-oletettu. Luettuani uudestaan edeltävät 50 metakriittistä kommenttiani huomaan ajattelevani Sipilän kirjoitusta ja Sipilää itseään tutkimusjätteenä, josta olisi vain parempi pestä kätensä. Ehkä teenkin niin.
