”Setälä viittasi samalla siihen epäkohtaan, että Suomi ei edelleenkään kuulunut ’Bernin liittoon’ eli 1886 tehtyyn kansainväliseen sopimukseen kirjallisten ja taiteellisten teosten tekijänoikeuksien suojaamisesta. Setälän mukaan koko tekijänoikeuslaki oli säädetty Bernin sopimukseen liittymistä silmällä pitäen. Kansainvälisten tekijänoikeuksien tunnustaminen oli Setälälle ja asiaa ajaneille suomalaisille kirjailijoille ennen muuta kunniakysymys. Sivistysvaltio ei yksinkertaisesti voinut pysytellä sopimuksen ulkopuolella.
Ruotsi oli sikäläisten kustantajien vastustuksesta huolimatta liittynyt jo 1904 Bernin sopimukseen, ja ruotsalaiset kirjallisuuspiirit jaksoivat päivitellä ’puolibarbaarisen’ Suomen pysyttelemistä liiton ulkopuolella. Bernin sopimuksen allekirjoittaminen oli tästä syystä erityisen tärkeää suomenruotsalaiselle kulttuuriväelle. Ruotsinkielinen kirjailijaliiton (Finlands Svenska Författareförening) puheenjohtaja professori Gunnar Castrén sijoitti Suomen 1926 paikalleen. Haitin ja Liberian kaltaiset ’korkeammat neekerivaltiot’ olivat allekirjoittaneet Bernin sopimuksen, mutta Suomi oli tässä suhteessa ’alempien neekerivaltioiden’ tasolla. Jopa bolsevistinen Neuvostovenäjä oli tekijänoikeusasiassa Suomea valveutuneempi! (…) Kustannusyhdistys oli jo 1920 tekijänoikeuslain valmistelun yhteydessä antanut lausunnon, jossa ennakoitiin suomennoskirjallisuuden (ja etenkin suomennetun tietokirjallisuuden) Bernin sopimukseen liittymisen myötä kallistuvan ja harventuvan. Samalla myönnettiin epäsuorasti, että tietokirjallisuuden puolella tekijänoikeuskorvaukset ulkomaisille tekijöille olivat harvinaisia. Ulkomaisten valokuvien tekijänoikeuksien suojaa kustannusyhdistys (so. aikakauslehtikustantajat WSOY, Otava ja Karisto) vastusti kategorisesti. Kuvalehdet tarvitsivat viikoittaiset kuvansa, eikä valokuvia mielletty tekijänoikeuksien piiriin kuuluvaksi taiteeksi. Toisaalta kustannusyhdistys vakuutti ironiseen sävyyn, ettei suomalaisten kirjailijoiden tarvinnut pelätä oman tuotantonsa laitonta julkaisemista ulkomailla. (…)
E.N. Setälän, Juhani Ahon ja Gunnar Castrénin kaltaiset kulttuurivaikuttajat saivat kustantajat vähitellen vakuuttuneiksi siitä, ettei kansainvälisten tekijänoikeuksien tunnustamiselle ollut vaihtoehtoja. Suomen ulko- ja kulttuuripoliittinen uskottavuus oli kustantajien etuja tärkeämpää. Ulkoministeriö pyysi (…) 1927 Suomen Kustannusyhdistykseltä uutta lausuntoa Bernin sopimukseen liittymisestä. Kustantajat totesivat lausuntonsa happamassa johdannossa, että liittyminen sopimukseen toi ’Suomelle melkoisia aineellisia uhrauksia’ eikä paljoakaan hyödyttänyt kotimaisia kirjailijoita ja taiteilijoita. Kustantajat kertoivat ’yleensä’ maksaneensa ulkomaisille kirjailijoille tekijänpalkkioita, mutta kun palkkioiden maksaminen ei ollut pakollista, olivat korvaukset olleet vähäisiä. Kustannusyhdistys myönsi näiden epäilyjen jälkeen, että se ei kuitenkaan vastustanut Bernin sopimukseen liittymistä; ’Suomi ei tietenkään voi olla sitä tekemättä, kun se kerran tahtoo lukeutua kulttuurivaltioihin’.
Bernin sopimus jätti yksittäiselle valtiolle paljon liikkumatilaa. Yksittäinen valtio saattoi soveltaa alkuperäisen sopimuksen, lisäsopimusten ja täydennysten (1886, 1896, 1904, 1908, 1914) eri kohtia mielensä mukaan (…) Suomen Kustannusyhdistys suositteli ulkoministeriölle, että Suomi allekirjoittaisi suomennoskirjallisuuden kohdalla alkuperäisen vuoden 1886 sopimuksen artiklat. Tämän alkuperäisen artiklan nojalla kaikki ennen Bernin sopimukseen liittymistä (Suomen tapauksessa 1928) tehdyt käännökset olivat edelleen ilman tekijän lupaa vapaasti julkaistavissa. Kustantajat perustelivat lakiteknistä kikkailua oikeudella ja kohtuudella. Kustantajien omaisuudesta merkittävä osa oli vanhoissa suomennoksissa, ja Bernin sopimuksen uusimman version allekirjoituksella olisi yhdellä kynänliikkeellä pyyhkäisty näistä suurista omaisuuksista ’miltei kaikki arvo’.
Ulkoministeriö otti kustantajien toiveet huomioon, ja ennen vuotta 1928 suomennetuista teoksista ei edelleenkään tarvinnut maksaa tekijälle korvauksia. Kysymys ei ollut aivan pienistä summista, sillä kustantajat kierrättivät vielä 1940-luvulla erilaisissa halpasarjoissaan vuosisadan alkupuolella suomennettua Ruckin, Curwoodin ja Conan Doylen tapaista viihdekirjallisuutta.”
(Kai Häggman: Paras tawara maailmassa. Suomalainen kustannustoiminta 1800-luvulta 2000-luvulle. Otava 2008, 367–370)
