Topeliuksen nöyryyttä ja kuuliaisuutta painottavaa satusetäilyä kannattaa verrata vaikkapa Arvid Järnefeltin ajatteluun, jossa oikeus ja kohtuus ovat lain kirjainta tärkeämpiä (kuten jo vanhoissa tuomarinohjeissa). Järnefeltin Maa kuuluu kaikille! Matkoiltani Laukon lakkomailla (1907) on suomenkielisen kirjallisuuden loistokkaimpia pamfletteja. Teos käsittelee suurta kohua ja kiistaa herättäneitä Laukon kartanon torpparihäätöjä ja niiden kautta paljon suurempia yhteiskunnallisia kysymyksiä, jotka ratkaistiin raaimmalla mahdollisella tavalla vuoden 1918 sisällissodassa. Tässä kolme näytettä:
”Suuri osa vapaamielistä yleisöä, joka muuten olisi myötätuntoinen lakon tehneille torppareille, on siinä luulossa, että häätöjä ei käynyt välttäminen, koska torpparit olivat lakon kautta muka rikkoneet kontrahtinsa ja muodollinen laki siis oli heitä vastaan. Niinpä Juhani Aho kirjottaa äskettäin Helsingin Sanomiin mietteitä Laukon asiassa (H. S. N:o 194), lausuen muun muassa: ’Keskinäiseen välipuheeseen perustuu kaikki yksityinen ja yhteiskunnallinen toiminta ja sitä ei saa rankaisematta ja vahinkoa korvaamatta rikkoa missään, ei kaikkein vapaimmissakaan yhteiskunnissa. Oikeus lain turvaan tässä kohden on niin suuri, että se on suurempi ja kalliimpi kuin viljelyksen oikeus, kuin ihmisen oikeus maahan, kalliimpi kuin kodinkaan oikeus.’ Roomalainen oikeus, josta meidän oikeutemme on lainattu, ei rajottunut edes kodinkaan oikeuteen, vaan sääsi, että velkojan oikeus oli kalliimpi kuin velallisen henki, joten velkojalla oli muun muassa oikeus myydä velallinen orjaksi tai panna hengiltä. Juhani Aho ja vapaamielinen yleisö arvelee nyt, että jos meilläkin vielä olisi voimassa roomalainen sääntö velallisen vastaamisesta ei ainoastaan maallaan ja kodillaan vaan myös hengellään, niin meidän pitäisi, ennen kuin tämä laki olisi muutettu, tyyneesti katsoa, kuinka ihmisiä mestattaisiin ja hirtettäisiin senvuoksi että ovat tehneet lakkoja. (…)
Tiedämme, että esimerkiksi suurlakon aikana tapahtui luvattomia tapauksia, joita lakimme rankaisisi mitä ankarimmin, mutta tähän lakkoon ottivat osaa myös lainsäätäjät itse ja niin on jokaiselle päivän selvää, että laki yksinkertaisesti jäi sen aikuisiin tapauksiin nähden voimattomaksi, viskaalit, asianajajat, nimismiehet, sanomalehdet, tuomarit, poliisimestarit kaikki vaikenevat kuin yhteisestä suostumuksesta. Eikä ole ketään niin sokeaa, joka vaatisi lain noudattamista tässäkin tapauksessa. Mikä syy on siis siihen, että Laukon jutussa lakia ei voitu mitenkään välttää. Miksi hallitus ei keksinyt mitään keinoa, miksi paroonin ei tarvinnut pelätä tulevansa ristiriitaan yleisen mielipiteen kanssa, miksi kruununvoudit ja nimismiehet tinkimättä muuttuivat lainkoneiksi ja miksi tuomarit eivät tunnustaneet mitään lieventäviä asianhaaroja? Eikö isänmaa ollut vaarassa, eikö noista joukkohäädöistä olisi voinut ja vieläkin voi syntyä yleistä sekasortoa ja maallemme häpeää, eikö se voinut olla kuin kekäle kuivaan havumetsään, josta yleinen kulovalkea alkunsa saa? Siis kysymys tässä ei ollutkaan lain puustavin noudattamisesta tai syrjäyttämisestä. Ei tässäkään tapauksessa ole kukaan ollut oman lakinsa narri, vaan kyllä lain puustavi pantiin täytäntöön hyvin harkitun ja punnitun laskun jälkeen. Miksi ei hallitus toimi? Hallitus ei saa ostaa Laukon kartanoa, sillä jos hallitus ostaisi ja tarjoisi maat palstatiloina lakon tehneille torppareille, niin julistaisi hallitus hyväksyvänsä maalaislakkoja ja avaisi portit selkoselälleen juuri sille yhteiskunnalliselle mullistukselle, jonka estämisessä koko hallituksen merkitys vallassa-olijain mielestä on. Miksi parooni ei tee sovintoa? Parooni ei saa tehdä sovintoa lakkolaisten kanssa, sillä mukautumalla heidän vaatimuksiinsa hän menettelisi vastoin koko maanomistajaluokan etuja. (…)
Suureen vuosisataiseen tyytymättömyyteensä ei maalaisköyhälistö ole todellakaan mitään opastusta sosialisteilta tarvinnut. Minun nähdäkseni sosialisteja pitäisi vallassaolijain päinvastoin kiittää, he kun juuri ovat johtaneet tuon viimeisen ilmauksen maattoman väestön taistelusta itsetietoiselle passiivisen vastarinnan (aseettomuuden) tielle, sillä ellei sosialismin opit olisi levinneet juuri näihin aikoihin torppari-maailmaan, olisivat torpparit aikaa sitten ilmi kapinassa. Sosialismin opit ovat meillä olleet sinä ukkosenjohdattimena, joka on epämääräiseen tulevaisuuteen siirtänyt vallankumousuhkan, mikä oli maaköyhälistön keskuudesta jo nousemassa. Naapurimaassamme, Venäjällä, erittäinkin Tuulan, Orlovskin ja Kurskin lääneissä, eli Venäjän varsinaisissa maanviljelyspiireissä, ovat yöjunat alituisen valaistuksen alaisina. Lakkaamatta pitkin matkaa, milloin toiselta milloin toiselta puolen näkyy vaunun ikkunoista loimottavia tulipaloja: tilanhaltijain talot palavat. Yöjuna ei pääse hetkeksikään näiden kaameain valonheittäjäin piiristä.
Mutta Laukon läänissä ei ole yhtäkään poliisia sormenpäälläkään kosketettu, ei yksikään salalaukaus ole kuulunut miltään metsänkulmalta, eikä yksikään murhapolton liekki ole vielä leimahtanut. Meillä moititaan Laukon torppareita lain halveksimisesta sen perustuksella, että he tekivät lakon. Mutta itse asiassa on luottamus samain torpparien lainkuuliaisuuteen juuri heidän nykyisen sosialisminsa vuoksi tullut niin suureksi, ettei kukaan vallassaolijoista tule ajatelleeksikaan sellaisia mahdollisuuksia kuin naapurimaassamme tapahtuvia. Rohkeasti jännitetään äärimmilleen tuon lainkuuliaisen kansan passiivisen aseettomuuden päätöstä. Koko tuo suurilukuinen väkijoukko näyttää jo olevan hallittu parilla poliisilla, jotka hyräillen kiertelevät metsiä ja ilkkuen jakelevat käskyjänsä.”
(Arvid Järnefelt: Maa kuuluu kaikille! Matkoiltani Laukon lakkomailla. Vihtori Kosonen, 1907, 23-24, 25-26 ja 39-40)
