”Uuden Euroopan markkinointipuheessa kansallissosialistit korostivat siihen liittymisen vapaaehtoisuutta ja visioivat sen keskuselimeksi Wienin liittokokousta. Kauniin retoriikan taakse kätkeytyivät suunnitelmat Suur-Saksan täydellisestä herruudesta. Eniten aikaa näiden kysymysten pohtimiseen käytti ulkoministeri Ribbentrop, joka maaliskuussa 1943 laati virallisen ehdotuksen ’Euroopan valtioliiton’ suuntaviivoista. Stalingradin jälkeen Saksan ulkopolitiikan oli aiemman sanelun ja jyräämisen sijaan yritettävä positiivisia keinoja pitääkseen liittolaiset yhteisessä rintamassa, mutta jo Mein Kampfissa Suur-Saksan alaisuuteen perustettavia vasallivaltioita hahmotellut Hitler ei jaksanut ulkoministerinsä korkealentoisista suunnitelmista innostua. Hänelle puheet Euroopan tasavertaisuudesta eivät olleet edes kelvollista retoriikkaa. Goebbelsin johtamalle propagandakoneistolle puheet eurooppalaisesta liittovaltiosta olivatkin lähinnä Saksan dominointipyrkimyksiä kätkemään pyrkivä savuverho.
Suomalaisten kanssa keskustellessaan natsieliitin edustajat lupailivatkin jatkosodan alussa kanssasotija Suomelle suuria jäsenyysetuja ’uudessa Euroopassa’, aina omasta siirtomaasta, mineraalirikkaasta Belgian Kongosta, alkaen. Useilla saksalaismielisillä poliitikoilla ja kulttuuriälymystön edustajilla oli vaikeuksia säilyttää tyyneytensä ja todellisuudentajunsa tällaisten avautumassa olevien mahdollisuuksien edessä. Se, onnistuisiko demokraattinen Suomi säilyttämään poliittisen järjestelmänsä ja itsenäisyytensä Suur-Saksan johtamassa uudessa Euroopassa, ei vuonna 1941 vaikuttanut olevan heidän suurimpia huolenaiheitaan.
Saksan propagandan, yksityiskeskustelujen, kirjeiden, puheiden, lehtikirjoittelun ja kulttuuriyhteistyön kautta ’uusi Eurooppa’ oli Suomessa varsin tuttu käsite, jota oikeistolehdistö sekä saksalaismieliset poliitikot ja kulttuurivaikuttajat käyttivät sujuvasti. Esimerkiksi Uusi Suomi viittasi siihen jo ennen operaatio Barbarossan alkua siteeratessaan NSDAP:n pää-äänenkannattaja Völkischer Beobachterin artikkelia. Lukijoille tehtiin jo runsas kuukausi ennen jatkosodan alkua selväksi, ettei suomalaisten tällä kertaa tarvinnut pelätä Saksan jättävän heidät oman onnensa nojaan (…) Suomalaisten kulttuurivaikuttajien innokkaasti toistelemaan Eurooppa-retoriikkaan sisältyi peittelemätön oletus Saksan hegemoniasta. Ajattelun vivahde-eroista huolimatta jokainen kulttuurieliitin jäsen ymmärsi ja hyväksyi, että Saksalla oli raudalla, tulella ja verellä lunastettu etuoikeus määräysvaltaan uudessa Euroopassa. Puhe uudesta Euroopasta ei ollut mitään erillistä yleiseurooppalaista filosofiaa, vaan kannanotto nimenomaan Saksan johdolla toteuttavan uudelleenjärjestelyn puolesta.” (Markku Jokisipilä - Janne Könönen: Kolmannen valtakunnan vieraat. Suomi Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä 1933–1944. Otava, 2013, 322–323 ja 326)
Suomen Kongo? Avautuisiko tästä mahdollisuus kirjoittaa Pimeyden sydän 2.0, jossa suomalainen sotilassaapas kulkee Kongo-jokea ylöspäin Mika Waltarin, Olavi Paavolaisen ja Irja Sallan kirjatessa ylös vaikutelmiaan? Olisiko tässä tuore, uusimpaan historiantutkimukseen perustuva vaihtoehto tavanomaisemmalle kontrafaktuaaliselle tai spekulatiiviselle historialliselle fiktiolle tai sitä verrattomasti yleisemmälle tavalle vain sijoittaa melodraaman kuluneimmat perusainekset Suomen historian jo peruskoulussa tutuiksi tulleisiin kipukohtiin?
