Suomenkielisen proosakirjallisuuden kannalta vain muutamaa 1800-luvun ruotsinkielistä prosaistia on syytä käsitellä vertailukohtana suomenkielisen proosan kehitykselle. Tärkein heistä on Topelius, joka sekä historiallisissa romaaneissaan että Maamme-kirjassa (Boken om vårt land, 1875) kirjoittaa kansaan tai ainakin sivistyneistöön uppoavan helppolukuisen synteesin Suomen historiasta ja tulee samalla luoneeksi paljon jäljitellyn historiallisen romaanin mallin, jonka ensimmäisenä kyseenalaisti K.A. Tavaststjerna 1860-luvun lopun nälkäkatastrofia vähemmän topeliaanisesti käsitelleessä romaanissa Hårda tider (1891; suom. Kovina aikoina, 1892). Ei-topeliaanisesti tarkoittaa sitä, että toisin kuin Topelius Tavaststjerna ei nähnyt vuoden 1867 nälänhätää Jumalan lähettämänä rangaistuksena, Suomen kansan synnin palkkana.
Tästä päästänkin siihen olennaiseen yksityiskohtaan, että vain muutamaa vuotta Seitsemän veljeksen ilmestymisen ja Aleksis Kiven kuoleman jälkeen Topeliuksen kahdella kielellä ilmestynyt nationalistinen bestseller hehkuttaa kansan nöyryyttä ja sen jumalaapelkäävää ja kuuliaista alistumista kuin Runebergin köyhän, nöyrän ja kärsimykseensä tyytyväisen kansankuvan jatkoksi. Topeliuksen historiallinen synteesi on sairaalloisen kristillinen ja siinä tiivistyy kirkon vuosisatoja samana säilynyt viesti rahvaalle: olipa katastrofi millainen tahansa (katovuosi, nälänhätä, rutto, sota tai Isoviha), niin se on vain Jumalan rangaistus kansan synneistä eli viime kädessä kansan oma syy, johon sen on syytä mukisematta tyytyä ja alistua, parantaa tapansa ja pysyä ehdottoman kuuliaisena esivallalle. Jos tämä tuntuu jyrkältä arviolta tai muuten uskomattomalta, niin seuraavat kaksi sitaattia Maamme-kirjan ensimmäisestä painoksesta kenties selventävät asiaa. Ensimmäinen niistä kertoo 1600-luvun lopun suurista nälkävuosista (jolloin melkein kolmannes väestöstä kuoli nälkään) ja jälkimmäinen Isovihan ajasta.
”Mutta Suomen kansalle on kunniaksi, että vaikka henki onkin rakas, kansa kuitenkin tämän suurimmankin hädän aikana piti lait pyhänä. Muissa maissa synnyttää suuri hätä aina suuria väkivallan töitä: ryöstöjä, murhia, polttoja. Täällä harvinaisena poikkeuksena tapahtui, että puolikuolleet raukat ryöstivät muutamia herrastaloja Savossa. Usein nähtiin satojen kurjain kurottavan käsiään parempiosaisten ihmisten suljettuja portteja kohti, mutta porttiin he eivät koskeneet, he kaatuivat sen eteen. Semmoista kieltäymyksen miehuutta tavataan vain harvoissa kansoissa.”
”Siihen aikaan oli puolet Suomea erämaana, jossa kylät olivat tuhkana, pellot kylvämättä, karjat ja hevoset ryöstetyt, kalanpyydykset hävitetyt, sudet lukuisammat ja rohkeammat kuin ne köyhät pakolaiset, jotka milloin missäkin olivat etsineet metsissä turvaa. Suolasta oli niin suuri puute, että sitä myytiin lusikoittain, ja kun se kokonaan loppui, koottiin merivettä tuoppiin tai keitettiin sitä siksi, kunnes vesi haihtui, jotta saataisiin vähänkin suolaa. Kaikenlainen hätä rasitti maatamme yhtä haavaa: sota, tulipalot, pakkanen, nälkä, taudit, pedot, pako, epätoivo, henkinen pimeys ja tapojen raakuus. Ja tämä ’Ison vihan aika’ on jättänyt jälkipolviin niin kauhistuttavan muiston, että myöhemmin, kun tahdottiin sen kauhuja osoittaa, sanottiin: ’Oli niin pimeä, ettei nähty aurinkoa keskellä päivää.’ Toiset sanoivat: ’Oli niin kylmä, että tuli jäätyi takassa.’ Niin, totisesti oli Suomi silloin autio, hävitetty maa, koko maailman hylkäämä, ja sen kansa oli kuoleman kanssa kamppaileva kansa, niin maahan masennettu, ettei luultu sen enää koskaan siitä virkoavan. Esi-isämme saattoivat silloin sanoa niin kuin kuningas David 141:sessä psalmissa: ’Niinkuin maata kynnetään ja kuokitaan, niin hajoitetaan luumme tuonelan kuilun partaalle. Niin sinuun, Herra, minun silmäni katsovat, sinuun minä turvaan. Älä anna sieluni kuiviin juosta!’ Ja taas he saattoivat sanoa, niinkuin 138:nnessa psalmissa sanotaan: ’Vaikka minä vaellankin ahdingon kautta, sinä minut hengissä pidät, sinä ojennat kätesi vihollisteni vihaa vastaan, ja sinun oikea kätesi pelastaa minut.’ Niin ajatteli Suomenkin kansa tässä suurimmassa hädässään, ja sen vuoksi se jäi henkiin. Mutta se kansa, joka on sellaisia koetuksiakestänyt ja kuitenkin elää ja taas on kohonnut ja kukoistaa – sellainen kansa on totisesti Jumalan valitsema välikappale täyttämään hänen tahtonsa maan päällä. Sellainen kansa ei saata kuolla, ennen kuin se on tehtävänsä suorittanut.”
