Proosahistoriaa kirjoittaessani tuntui ajoittain siltä, että sen olisi voinut kirjoittaa myös hitaasti karttuvien kirjallisuutta koskevien meemien sarjana ja varastona. Tässä meemeistä mahdollisesti kaikkein pitkäkestoisin (elämä ei ole romaani) kolmena varianttina. Jokaisessa romaanissa meemi on asemoitu eri tavalla osaksi teoksen kerronnallisia ja retorisia strategioita, joita analysoimalla löytyisi myös vastaus meemi-infektion sitkeyteen.
”Aleksander Vladimirovitsh oudostui ja alkoi puhua: — «Sinä siis aijot kirjailijaksi. . . Heitä pois hullutus. . . Elämän valhe ...” Harhama oli vaiti. Puhuja jatkoi — «Sillä, katso: Eihän kirjallisuus ole muuta, kuin petosta ja elämän vääristelyä ...” — «Kuinka niin?” — oudostui Harhama. — «Siksi”, — jatkoi toinen — «että kirjallisuudessahan ovat säännöt minkälaiseksi pitää ihminen ja sen elämä kuvata: Se pitää kuvata runollisesti ja esteettisesti eheäksi . . . Etkö sinä ole ajatellut mikä suunnaton hulluus ja petos se on? .. Et ole. . . Hyvä on. Ajattele sitten, onko maailmassa ainoatakaan, sanon ainoatakaan ihmistä, jonka elämä olisi eheä runo, hyvä, tai paha (…) Siitä syntyy eheä runo siten, että petetään ihmisiä, poimitaan se mikä sopii reseptiin ja muu salataan (. . .) Eikö se ole törkeä petos, kun elämä on kerran satojen tuhansien sattumuksien tulos?” (…) Eikö se ole resepti, että esimerkiksi ei saa olla kirjassa kuin kaksi kolme henkilöä, joiden kanssa sankari nypläilee? . . Ja paljon muita sääntöjä ja jalkapuita . .. Niillähän on omat nimensäkin: romantiikka, symbolismi ja herra ties mitä, ja jokaisessa niissä on vielä uusi ja vanha suunta ja ehkä muutakin. . . Useimpien kirjailijoiden vielä täytyy itsensä jollain lailla ilmottaa mihin suuntaan hän kuuluu, koska muuten ei sitä huomaisi suurennuslasillakaan tutkien . . . Etkö ole ajatellut miten hassulta näytät, jos rupeat niihin sullomaan elämää ja vapaata ihmisajatusta… ” (Irmari Rantamala: Harhama. Kustannus-osakeyhtiö Kansa, 1909, 1742–1743)
”Tämä ei ole romaani, tämä on mielivaltainen katkelma erästä elämää tai eräitten ihmisten elämästä, kolmen vuorokauden pähkinänkuoressa. Siihen ei mahdu paljon, ja meistä itsestämme riippuu, mitä me siihen sijoitamme, millä tavoin asetamme siihen nuo ajan ja elämän sirpaleet, jotta kuori tai kehys tulisi täyteen. Kaikkea siihen ei kannata panna, ja voihan sattua, että joku noista ihmisistä antaa meille siihen runsaasti täytettä, toinen taas aivan vähän. Ei ole meidän syymme, jos ainekset eivät ole värikkäät tai kauniit tai edes rumat tai kiehtovan originellit, emmehän me odotakaan, että tapaisimme mitään ihmeolentoja, vaan aivan tavallisia ihmisiä. Mutta me voimme valita heistä sen ja juuri sen, mitä haluamme, ja vain tuo valikointi antaa meille oikeutuksen siihen, että täytämme kehyksen toisten ihmisten elämällä.
Sillä valikointi, se ei enää ole elämän toistamista, vaan sen muuttamista toisen asteen todellisuudeksi – ja joku voisi sanoa, että juuri niin syntyy romaani. Me emme sano niin, meillä on nyt kiire, sillä mustatakkinen tyttö on jo kääntynyt kadunkulmasta, ja meidän on häntä ennen ehdittävä sinne, mihin hän on menossa, ottaaksemme hänet vastaan.
Mehän sanoimme jo. että voimme koko ajan olla läsnä ihmisten sanoissa ja ajatuksissa; ja tuon tytön kulkiessa ohitsemme ennätimme saada selville yhtä ja toista.” (Sinikka Kallio-Visapää: Kolme vuorokautta. Romaani. Otava, 1948, 12–13; uusintapainos ntamo, 2016)
”Tämmöinen tavallinen ihminen niin kuin minä koettaa olla hiljaa ja tyydyttää välttämättömät elämäntarpeensa, ei sillä ole mahdollisuutta tehdä elämästään romaania. Ai ai kun mua äköttää kun mä luen romaaneja. Nää modernistit on enemmän mun makuuni , ne näyttää ettei elämä ole mikään romaani tai novelli.” (Veijo Meri: Peiliin piirretty nainen. Otava, 1963)
