Euroopan Kirjailijaliiton 43 tiedetystä suomalaisjäsenestä massiiviseen kymmenosaiseen Suomen kansallisbiografiaan (SKS, 2003-2007) on kelpuutettu kaikkiaan 16. Ei ole yllätys, että heidän kohdallaan ei kyseisen liiton jäsenyydestä mainita sanallakaan. Sellaisten aktiivijäsenten kuin Arvi Kivimaan, V.A. Koskenniemen ja Maila Talvion kohdalla kirjoitetaan joko vaimeasti tai puolustellen heidän Saksaan tai Italiaan kohdistuvista sympatioistaan. Muutaman muun jäsenen kohdalla nostetaan esiin jotakin muuta sotaan tai kansainväliseen yhteistyöhön liittyvää:
”Kivimaan suhteesta kansallissosialistiseen Saksaan on keskusteltu sodan jälkeen, ja eräissä arvioissa hänet on liitetty sen politiikan kiihkeisiin kannattajiin. Kivimaan kiinnostusta saksalaiseen kulttuuriin ei voi väheksyä, mutta sen rinnalle ja kenties edellekin nousi kiintymys Ranskaan. Kivimaa tuskin asettui maiden välisessä sodassa Saksan kannattajaksi; poliittista hänen suhtautumisessaan oli kommunismin pelko. Kansanteatterin sotavuosien ohjelmisto sisälsi silmiinpistävän vähän klassillistakaan saksalaista dramatiikkaa ja uutta saksalaista draamaa sitäkin vähemmän. Kivimaan toiminnasta löytyy jopa suoranaista kansallissosialismin vastustusta. Teatterin ohjelmistoon valittiin keväällä 1944 Kaj Munkin näytelmä, ja sen yhteydessä järjestettiin muistonäyttely saksalaisten muutamaa viikkoa aikaisemmin murhaaman kirjailijan kunniaksi. Saamiinsa varoituksiin johtaja oli vastannut ottavansa vastaan määräyksiä vain oman maansa edustajilta.” (Pirkko Koski: "Arvi Kivimaa". Suomen kansallisbiografia, osa 5, 218)
V.A. Koskenniemeä käsittelevässä pitkässä artikkelissa todetaan vain, että ”Muuttuessaan intohimoksi politikoinnista tuli Koskenniemen heikkous: hänen kiihkeimpiä kannanottojaan on vaikea ymmärtää saati puolustella, vaikkei nimittäisikään häntä suoraan fasistiksi Johannes Salmisen tavoin.” Lisäksi Koskenniemen ”varauksetonta suuntautumista ’kolmanteen valtakuntaan’ päin” kommentoidaan artikkelissa Lauri Viljasen ylen varovaisella arviolla, jonka mukaan ”vähempikin olisi eurooppalaisen tradition tuntijalle riittänyt.” (Pirkko Alhoniemi: "V.A. Koskenniemi." Suomen kansallisbiografia, osa 5, 370)
Maila Talviosta Liisi Huhtala kirjoittaa näin: ”Maila Talvio ja hänelle uskollisena pysynyt V.A. Koskenniemi koettiin Leinon linjan vastapuoleksi, siis konservatiiveiksi. Kummankin mainetta mustasivat sittemmin saksalais- ja fasistiyhteydet. 1930-luvulla Maila Talvio kirjoitti ihaillen niin Saksan kuin Italiankin uudesta järjestyksestä, joka ammensi antiikista.” Sitten siirrytäänkin Talvion elämänvaiheissa jo toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan ja ennen hänen tuotantonsa esittelyä Huhtala tiivistää Talvion toiminnan tähän tapaan: ”Voidaan jopa sanoa, että Maila Talvio eli viisikymmentä vuotta itselleen vihamielisessä julkisuudessa. Toisaalta häntä ihailtiin ja arvostettiin, mitä Helsingin yliopiston hyvin harvinainen filosofian kunniatohtorin arvo ensimmäisessä sodanjälkeisessä promootiossa 1950 osoitti.” (Suomen kansallisbiografia, osa 9, 614)
Yrjö Soinista Suomen kansallisbiografiassa todetaan, että ”kielitaitoinen Soini osallistui paljon myös kirjailijoiden pohjoismaiseen yhteistyöhön” ja Kaarlo Sarkiasta, että ”kaikkialla riehunut maailmanpalo, toinen maailmansota, oli lyyrikolle järkytys”. Aaro Hellaakoskea käsittelevään artikkeliin sisältyy tällainen sitaatti runoilijan Italia Bella -artikkelista vuodelta 1938: ”Fascismi on minusta tuntuvasti fantastinen plastillis-koristeellinen ele. Mitä siinä on muutakin, se nähdään lähiaikoina.”
Näin siis mennyttä sokeroi eliitin ystäväkirja vielä noin vuosikymmen sitten.
Näin siis mennyttä sokeroi eliitin ystäväkirja vielä noin vuosikymmen sitten.
