(jatkoa eiliseen postaukseen)
”Aleksis Kiven omaisten asianajaja Mikko Erich ihmetteli oikeutetusti sitä, että seuran johtokunta tuntui vielä 1926 olevan kokonaan tietämätön tekijänoikeuslaista, vaikka Setälä oli seuran tärkeä jäsen ja tekijänoikeusasia oli juuri 1926 vahvasti julkisuudessa esille uuden lain ansiosta. Seurassa todettiin vaisusti, ettei Setälä koskaan ollut kuulunut seuran esimiehiin ja johtokuntaan ja nolot tosiasiat tunnustettiin. Tunkelon mukaan viimeistään1890-luvun loppupuolella Kiven Valittujen teosten uudesta painoksesta päätettäessä seuran sihteerin F.W. Rothstenin olisi pitänyt tarkastaa, oliko Kiven perikunnan kanssa sovittu tekijänoikeuksista. Tunkelo arveli, että ’tottumus’ oli estänyt valkohapsista ’kunnon ukkoa’ hoitamasta näinkin tärkeää asiaa. Samainen tottumus oli sittemmin periytynyt myös Rothstenin seuraajille.
Seurassa tiedettiin eräiden Kiven sukulaisten ahdingosta, ja kirjailijan veljille Juhani (Johan) Stenvallille ja Albert Stenvallille maksettiin näiden viimeisinä elinvuosina 1900-luvun alussa pientä vuosieläkettä. Lisäksi seura avusti Juhanin naimatonta nurmijärveläistä tytärtä Hanna (Johanna) Stenvallia 1907–1926 kustantamalla tämän asumisen ja polttopuut. Kiven jälkeläisten edustajat katsoivat näiden avustusten johtuneen seuran toimihenkilöiden huonosta omastatunnosta ja osoittavan, ettei seura ollut suinkaan toiminut hyvässä uskossa. Tietoista tekijänoikeuslakien rikkomista vain hyviteltiin satunnaisilla avustuksilla. (…)
Lukuisten istuntojen, melkoisen suunpieksännän ja monenlaisten korvauslaskelmien jälkeen Helsingin raastuvanoikeus katsoi heinäkuussa 1927 SKS:n rikkoneen runoilija Aleksis Stenvall-Kiven oikeuksia työnsä tuotteisiin. Näin ollen seura oli korvausvelvollinen Aleksis Stenvallin oikeudenomistajille. Korvaussumman laskeminen oli jo pelkästään maailmansodan aikana vallinneen valtaisan inflaation johdosta niin hankalaa, että oikeus myönsi käyttäneensä vapaata harkintaa ja päätyneensä pyöreään 100 000 markkaan. Lisäksi seura velvoitettiin korvaamaan omaisille muilta kustantajilta erilaisista Kiven kustannusoikeuksista saatu 34 600 markkaa. Seurassa tyydyttiin tuomioon ja päätettiin olla valittamatta tuomiosta varsinkin kun korvaussumma oli lähellä sitä, jonka SKS oli jo ennen oikeudenkäyntiä valmis maksamaan. (…)
Seura selvisi suurta julkisuutta herättäneestä oikeudenkäynnistä lopulta varsin hyvin. Alussa näytti paljon pahemmalta, mutta osa julkisuudesta kääntyi jopa seuran eduksi. Sanomalehtikirjoitusten sävy muuttui neutraalimmaksi ja seuran monia hankkeita ja pyrkimyksiä esiteltiin positiivisessa valossa. Kiven perillisten valtavia korvausvaatimuksia pidettiin myös jonkinlaisena onnenongintana. Suomen Kirjailijaliitto antoi oikeudenkäynnin kestäessä julkisen lausunnon, jossa pidettiin Kiven perillisten vaatimuksia ja syytöksiä kohtuuttomina ja hämmästyttävinä. Kirjailijaliitto piti täysin selvänä, että suomalaisen kansan valistunut yleinen mielipide asettui asiassa verrattoman suuriarvoista ja pyyteetöntä työtä tehneen seuran puolelle.”
(Kai Häggman: Sanojen talossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1890-luvulta talvisotaan. SKS, 2012, 345-347, 350-351)
