84. Kustantamisen tähtihetkiä 5: ajoituksen taju

”Jälkikäteen on helppo nähdä, että 1940-luku antoi ainutkertaisen tilaisuuden modernia maailmankirjallisuutta harrastavalle kustantajalle. Saattoi kaikessa rauhassa, kenenkään hätyyttämättä, poimia monenkirjavalta niityltä korean kukan toisensa jälkeen. Maailmankuulujen kirjailijoiden teoksia voi valita loputtomasta tarjonnasta – oman kauteni varhaisia poimintoja olivat Joyce, Faulkner, Greene, Malraux, Moravia. Uuden kustantamon kirjailijaluettelo komistui noina vuosina nopeasti. 

   On vaikea kuvitella, että tällainen tilanne voisi kaunokirjallisuuden kentällä enää toistua Suomessa. Lähtökohta on toinen kuin 1930-luvun käännöslaman jälkeen, ja nyt on kannattavuuttaan vaalivien suurkustantajien laiminlyöntejä paikkaamassa joukko pienempiä, joiden toimintaa ohjaa idealismi ja laatutietoisuus eikä pelkkä rahan ansaitsemisen halu, niin kuin sotavuosien spekulanttien. 

   Suomalaisten kustantajien passiivisuus maailmankirjallisuuden suuntien seuraamisessa sotaa edeltäneellä kymmenvuotiskaudella ei johtunut tietämättömyydestä tai ammattitaidon puutteesta, niin kuin olin viattomuudessani olettanut. Omat mielikirjani oli 30-luvun alusta lähtien luettu ja hylätty useaankin otteeseen eri kustantamoissa. Kahden hallitsevan suurkustantajan akateemiset keulakuvat, professorit Koskenniemi ja Koskimies, saattoivat kirjoittaa omissa lehdissään hyvinkin myönteisesti Huxleysta ja muista ajan ilmiöistä, mutta johtokunnan kokouksissa he eivät niitä kannattaneet, sillä kirjan julkaiseminen kaiken kansan luettavaksi oli eri asia. Kustannusjohtajien penseydellä oli painavat syyt, niin taloudelliset kuin maailmankatsomuksellisetkin. Vanhan polven vankka käsitys oli että käännöskirjallisuus oli Suomessa kannattamatonta, ja sitä paitsi toisen luokan kysymys kotimaisen kirjallisuuden ja oppikirjojen rinnalla. Ja ennen kaikkea, uudet radikaalit kirjailijat, varsinkin amerikkalaiset, olivat vaarana yhteiskuntarauhalle ja moraalille. 

   Nuoreen kokemattomaan kustantajaveljeen muuten ymmärtävästi suhtautuvat vanhat herrat joskus huomauttivat epäilyttävistä kirjavalinnoista. Faulknerin Villipalmut oli kuohuttanut professori Reenpää senioria ’pornografisuudellaan’, ja Steinbeckin Vihan hedelmät, johon Otava oli sodan aattona hankkinut käännösoikeudet mutta antanut niiden yleisen saksalaissuuntauksen takia raueta, oli toisen pääkustantamon WSOY:n silloisen pääjohtajan Yrjö Jäntin mielestä kommunistista propagandaa.  Jyrkät mielipiteet muuttuivat vasta kun nuorempi polvi sai sananvaltaa suurissa perheyhtiöissä.” (Jarl Hellemann: Lukemisen alkeet ja muita kirjoituksia kustantajan elämästä. Otava, 1996, 124–125)

Näin siis Keltaisen kirjaston ”isä” muisteli menneitä runsas puoli vuosisataa Tammen perustamisen jälkeen. Tällä kertaa en jätä valitsemaani sitaattia silleen, koska siihen sisältyy sekä herkullinen perspektiiviharha että kirjallisuushistoriallinen perusongelma. Lukijoiden koulutustason noususta ja valppaista pien- ja erikoiskustantamoista huolimatta Hellemannin kuvaama historiallinen tilanne oli kaikkea muuta kuin ainutkertainen, sillä yhä vielä voisi helposti listata muun muassa suomentamattomia postmodernismin klassikkoja globaalin romaanihistorian helmistä puhumattakaan. Esimerkiksi Christine Brooke-Rosen kokeellisista 1960- ja 1980-luvun romaaneista ei tietääkseni ole suomennettu vielä yhtäkään ja Carlos Fuentesin Terra Nostran julkaisemisista tuli tänä vuonna kuluneeksi 41 vuotta. Viiveetkään eivät tunnu olennaisesti lyhentyneen: Ulysses kääntyi suomeksi 42 (tai toisesta näkökulmasta 90) vuoden viiveellä ja Gravity’s Rainbow 41 vuoden, Musilin pääteokselta aikaa kului puoli vuosisataa, mutta Pereciltä jostain syystä vain 28. Hellemanin muistelmatrilogian ensimmäinen osa ilmestyi samana vuonna kuin David Foster Wallacen Infinite Jest ja viimeinen osa samana vuonna (2002) kuin Tomasulan ja Farrellin VAS. Niidenkin osalta löisin vetoa 40 vuoden ajallisesta välimatkasta alkuteoksen ja suomennoksen välillä. Joskus tulevaisuudessa jokin kustantajan muistelmateos tai kustantamon historia saattaa kertoa millaisia keskusteluja Pynchonin, Perecin, Brooke-Rosen tai Fuentesin pääteosten suomentamisesta on vuosikymmenten saatossa kustantamoissa käyty ja missä vaiheessa oikeuksia on hankittu tai niistä luovuttu. Sitä ennen ne ovat vain osa sitä "hiljaista" tietoa, joka ei kirjallisuushistorioita ravitse. Perspektiiviharhan kova ydin on taas siinä, että samalla kun ensimmäisen tasavallan luomaa kulttuurivajetta paikattiin kirjallisuudessa modernismia kääntämällä, unohtui tai jäi jopa huomaamatta, ettei "maailmankirjallisuus" suinkaan pysähtynyt modernismiin vaan jatkoi matkaansa modernismin tuolle puolen.   

67. Kirjallisuushistoriaa Tuurin kyläkaupasta (Sipilän Suomi, osa 6)

(jatkoa postauksiin numero 57-61)

 ”Ystäviensä, tuttaviensa ja puolituttujensa teoksia Eskelinen lukee liikuttavan myötäsukaisesti, ja omat romaaninsa hän nostaa ’suomenkielisen myöhäismodernismin ja postmodernismin ensimmäisten aaltojen listalle’ Paavo Haavikon, Markku Lahtelan ja Matti Pulkkisen teosten rinnalle. En ole varma, onko kyse itseironiasta.” (Juhani Sipilä,  Parnasso 5/2016, 61)

Kommentti 26. Ystävieni, tuttavieni ja puolituttujeni yhteismäärä lasketaan sadoissa, koska olen toiminut alalla yli 30 vuotta ja olen ollut mm. runsasjäsenisen Eino Leinon seuran jäsen vuodesta 1987 alkaen. Tästä huolimatta Juhani Sipilä ei kykene nimeämään yhtään sellaista kirjailijaa tai ystäväoletettua, jota olisin käsitellyt liian myötäsukaisesti tai muuten suosisin Sipilän olettaman ystävyyden, tuttuuden tai puolituttuuden perusteella. Kyse onkin Sipilän leipälajista eli perusteettomasta ja leimaavasta vihjailusta, joilla hän arvostelussaan korvaa järjellisen argumentoinnin.    

Kommentti 27. Juhani Sipilä samoin kuin Jyrki Nummi (HS) ja Karo Hämäläinen (SK) yrittävät kuin yhdestä suusta luoda vaikutelman, että nostan proosahistoriassani omat teokseni kirjallisuushistoriaan. Minun ei kuitenkaan tarvitse tehdä sitä, koska olen siellä jo edeltävien kirjallisuushistorioiden, Suomen kirjallisuushistoria 1-3  (SKS, 1999) ja Suomen nykykirjallisuus 1-2 (SKS, 2013), käsiteltyä teoksiani suorastaan liikuttavan myötäsukaisesti.  Tässä tuorein esimerkki: ”Kirjallisuutemme postmodernismin radikaalein vaihe oli oikeastaan pelkkä lyhytaikainen vaikkakin hätkähdyttävä tapaus 1980-luvun loppupuolella (Hägg 2000). Koska suomalaisessa kirjallisuudessa ja kirjallisessa elämässä ei ollut totuttu postmodernismiin kuuluvaan leikillisyyteen ja epävakavuuteen eikä kirjallisuuskäsitykseen, jossa kirjallisuutta pidetään enemmän tekstuaalisena rakennelmana kuin todellisuuden (uudelleen)esityksenä, ensimmäiset suomalaiset postmodernistit aiheuttivat kulttuurielämässämme skandaalin. Matti Pulkkisen romaani Romaanihenkilön kuolema (1985) sekä Markku Eskelisen ja Jyrki Lehtolan pamfletti Jälkisanat. Sianhoito-opas (1987) olivat kaksi kohahduttavinta teosta, jotka nostivat aggressiivisesti postmodernismin suomalaiseen kulttuurikeskusteluun. Ne jäivät yksittäisiksi postmodernismia manifestoiviksi tienraivaajiksi pitkäksi aikaa, eikä Suomeen kehittynyt varsinaista postmodernistista koulukuntaa tai tyylisuuntaa, vaan nämä postmodernismiin sitoutuneet kokeilut 1980-luvulla edustivat suomalaisen kirjallisuuden avantgardea. (Hosiaisluoma 1999). Eskelinen julkaisi 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun lopussa muutamia postmodernistisia romaanikokeiluja. Myös Pulkkinen jatkoi 1980-luvulla aloittamaansa postmodernistista avantgardea romaanillaan Ehdotus rakkausromaaniksi (1992). Avantgardesta ei ollut kysymys enää 1990-luvun puolivälissä, kun Suomessa ilmestyi uusia postmodernistisiksi luettavia romaaneja.” (Mika Hallilla: ”Metafiktiivistä menoa”, teoksessa Suomen kirjallisuushistoria 1, toimittaneet Mika Hallila, Yrjö Hosiaisluoma, Sanna Karkulehto, Leena Kirstinä ja Jussi Ojajärvi, SKS, 2013, s. 86-87). 

(jatkuu)                 

56. Tutkimuksen murros (osa 3)

(jatkoa eiliseen postaukseen)

Yleensä Sipilän tapaisiin postmodernismin määrittelymokiin liittyy myös modernismin vakava väärinymmärtäminen. Jo siteeratusta Sipilän artikkelista (sivuilta 232–233) sellainen löytyy vaivatta: ”Yhdenpäivänromaanin synty ja kehitys liittyy modernismiin, miten se sitten määritelläänkin. James Joycen Odysseus (1922) ja Virginia Woolfin Mrs. Dalloway (1925) ovat sen tunnetuimmat varhaiset edustajat. Suomalaisessa kirjallisuudessa ehti ilmestyä kaksikin yhdenpäivänromaania ennen Joycen ja Woolfin teoksia: Maria Jotunin Arkielämää (1909) ja Joel Lehtosen Putkinotko (1920). Molemmat luetaan syystä suomalaisen modernismin varhaisiin klassikoihin.” Tätä kategoriavirhettä voisi kutsua vaikka Sipilän syllogismiksi: koska on olemassa modernistisia yhdenpäivänromaaneja, yhdenpäivänromaanit ovat modernistisia.

Ja aivan kuin tässä ei olisi kylliksi, myös Anhavan ajattelu jatkaa vaikutustaan ainakin Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden lehtorien kirjoituksissa. Johdannossaan vuonna 2013 julkaistuun Jyrki Nummen juhlakirjaan (KIVIAHOLINNA. Suomalainen romaani) teoksen toimittajat Vesa Haapala ja Juhani Sipilä käsittelevät romaania vain suomalaisten kriitikoiden ja kirjailijoiden määritelmäyritysten perusteella (mikä on jo sinänsä melkoinen oppimattomuuden ja kansallisen itseriittoisuuden osoitus) ja päätyvät tällaisiin kiteytyksiin, joiden ytimessä on sysisuomalainen käsitys romaanista maailman kuvana: ”Tuurin ja Anhavan ajatuksia mukaillen voi sanoa, että romaani esittää väitteen todellisuudesta tai näkemyksen elämän kulusta ja periaatteista. (…) Olennaista on, että ihmiselämän kuvaus tuo aina mukanaan jonkinlainen ihmiskuvan. Esittipä teos ihmiskuvansa suoraan tai viitteellisesti, suostuttelee se lukijaa tiettyyn näkökulmaan, havainnoimaan jotakin tärkeää elämästä.  (...) Ihmiskuva, olipa se naturalistinen tai uskonnollinen, on keskeinen osa romaanin väitteenä olemista.” (emt., 9-10) 

Kannattaa huomata, että Haapala ja Sipilä kirjoittavat väitteestä eivät väitteistä (mahdollisia maailmankuvia on sentään enemmän kuin yksi; niitä on peräti kaksi, uskonnollinen tai naturalistinen). Ensiavuksi suosittelen yleisen kirjallisuustieteen perusopintojen lisäksi kunnollisia romaanihistorioita (erityisesti Steven Mooren ja Franco Morettin) ja kysymyslauseina etenevien romaanien lukemista – sellaisten kuin Juhana Vähäsen Kakadu (2007), Gilbert Sorrentinon Gold Fools (2001) tai Padgett Powellin The Interrogative Mood (2009).   

Haapalan ja Sipilän maailmankuvameemiä lukiessa tulee helposti tunne, ettei mikään ole muuttunut 30 vuodessa. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä 2000-luvulla yhä useammat proosakirjailijat, täysin riippumatta siitä millaista proosaa he kirjoittavat (proseduraalista, ergodista, postmodernistista, modernistista, ”valtavirtaa” tai spekulatiivista fiktiota etc.), tuntevat käyttämänsä keinot ja perinteet verrattomasti paremmin kuin menneeseen kirjallisuusmaailmaan takertuneet tusinatutkijat. Palaan tämän kirjallisuushistoriallisesti katsottuna uudehkon tilanteen seurauksiin myöhemmin, mutta nyt annan tämän postauksen viimeisen myötäsukaisen sanan kirjailija Hannu Raittilalle. Sitaatti on peräisin hänen kirjastaan Ulkona ja bongasin sen Antti Arnkilin uunituoreesta esseekokoelmasta Raittilan linja: "Koko meikäläinen modernismi tuntuu vähän samalta kuin suomalaisen kevyen musiikin kenttään ilmestyisi nyt 2000-luvulla joku anhava ja alkaisi valistaa, että muualla maailmassa on alettu kasvattaa pitkää tukkaa ja soittaa rautalankamusiikkia."

(jatkuu, mutta ei välttämättä huomenna)

55. Tutkimuksen murros (osa 2)

(jatkoa eiliseen postaukseen)

Tämä saattaa olla liikaa toivottu, sillä ”virallisista” professoritason historioista ja historiallisista katsauksista on poimittavissa vain tämänkaltaisia suomalaisen postmodernismin haltuunottoyrityksiä:   

”Krohnin kertomukset ovat lisäksi siinä suhteessa melkeinpä kuin postmodernismin oppikirjoista, että ne väistävät kaikenlaista tulkintaa.” (Maria-Liisa Nevala: ”Modernista postmoderniin? Mitä suomalaiselle proosalle tapahtui 1980-luvulla?” Teoksessa Vaihtuva muoto. Tutkielmia suomalaisen romaanin historiasta. Toimittaneet Risto Turunen, Liisa Saariluoma ja Dietrich Assman. SKS, 1992, 168)

”Edeltäjistään Liksomin jutut eroavat kuitenkin siinä, että ne postmodernin koodin mukaisesti välttävät maailman selittämistä ja tulkitsemista.” (sama, 173)

”Tämä johtaa siihen, että teoksesta puuttuvat kaikki perinteiset rakenteet, sekä realismille luonteenomaiset sisältörakenteet (juoni ja tarina) että modernismille luonteenomaiset yksilösubjektin tietoisuutta ja sen liikettä esittävät monologiset rakenteet (…) Rakenne, jos rakenteesta ylipäänsä voidaan puhua, koostuu rinnakkaisista elementeistä. Elementit voivat olla peräisin miltä reaalilta tai tekstuaaliselta tasolta hyvänsä, kirjallisuuden eri tendensseistä (realismi, modernismi, romantiikka, populaarikirjallisuus, fantasiakirjallisuus), eri diskurssimuodoista (etenkin eri filosofiat), folkloresta (myytit, sadut, tarinat jne.). Näin teoksesta rakentuu itsestään intertekstuaalinen avaruus, jossa kaikki totunnaiset diakroniset ja synkroniset suhteet menettävät merkityksensä (…) Mitään yhtenäistävää periaatetta ei teoksessa saa olla. Postmodernista teoksesta puuttuu teema käsitteen perinteisessä mielessä, ja teema voidaan ymmärtää vain mielikuvien sarjaksi, jonka teos käynnistää lukijan mielessä.” (Pertti Karkama: Kirjallisuus ja nykyaika. Suomalaisen sanataiteen teemoja ja tendenssejä. SKS,  1994, 316–317) 

”Postmodernismi ei ole selvärajainen käsite, sillä jo modernismin teoksissa on samoja piirteitä kuin siinä. Tyypillisenä sille on pidetty tarinan paisuttelua, sommittelun oikullisuutta ja eheyden puutetta. Keinotekoisuuden vaikutelma syntyy kielen ja fiktion keinojen kokeilusta ja rakenteilla leikkimisestä. Italialaisen Italo Calvinon (1923–1985) Jos talviyönä matkamies (1979) on tyyppiesimerkki itsensä tiedostavasta fiktiosta, joka sekoittaa lukijan, kertojan ja kirjailijan asemat fiktiossa. Jouko Turkan (Pirkkala, 1942-) palkitut esikoisnovellit eivät olleet oikeastaan lainkaan ’valmiita’ novelleja vaan luonnoksia, joista olisi voinut laatia kertomuksia. Kokoelman nimi olikin Aiheita (1982).”  (Leena Kirstinä: Kirjallisuutemme lyhyt historia. Tammi,  2000, 205)   

Nevala, Karkama ja Kirstinä eivät ole suinkaan ainoita kotimaisen kirjallisuuden tutkijoita, jotka ovat paljastaneet hämmentävän tulkinnallisen ja analyyttisen avuttomuutensa suhteessa postmodernismiin ja postmodernistisiksi oletettuihin teoksiin, ja tietysti juuri silloin kuin asiantunteva postmodernismikeskustelu olisi kannattanut ja pitänyt käydä.  

Paljon ei tilanne näytä parantuneen uudella vuosituhannellakaan, sillä näin kirjoitti Juhani Sipilä vielä vuonna 2005 Hannu Raittilan esikoisromaanista kaiketi tieteelliseksi tarkoitetussa artikkelissaan (lajimääritys epävarma): ”Romaania ylipäätään luonnehtii vankka tietoisuus modernismin muodoista ja konventioista. Se kääntää niitä kuitenkin uuteen suuntaan: esimerkiksi sisäisen monologin sijasta käytetään dialogia, ajatuksen sijasta kuvataan puhetta. Raittilan kohdalla voidaankin puhua postmodernismista, modernismin konventioilla leikittelystä ja niiden kommentoinnista. Romaanissa viitataan milloin suoraan, milloin epäsuoraan muutamiin suomalaisiin modernisteihin ja esimerkiksi Hyryn tuotantoa suorastaan analysoidaan (…)” (Juhani Sipilä: ”Vedenpaisumus ja Baabelin kieltensekoitus samana päivänä. Hannu Raittilan yhdenpäivänromaani Ei minulta mitään puutu.” Teoksessa Lajit yli rajojen. Suomalaisen kirjallisuuden lajeja. Toimittaneet Pirjo Lyytikäinen, Jyrki Nummi ja Päivi Koivisto. SKS, 2005, 212)

(jatkuu, mutta ei välttämättä huomenna)

54. Tutkimuksen murros (osa 1)

Juhani Niemen Proosan murros -monografian käsittely on proosahistoriani tylyin kotimaisen kirjallisuudentutkimuksen kommentaari (Raukoilla rajoilla käsittelee kirjallisuudentutkimusta myönteiseen, kielteiseen tai neutraaliin sävyyn yhteensä vain muutaman kymmenen sivun verran eli sen osuus on 600-sivuisessa teoksessani vain noin 5-6 prosentin luokkaa). Taannoisessa tutkijaseminaarissa olin Jyrki Nummen kanssa samaa mieltä Niemen tutkimuksen kaikinpuolisesta surkeudesta. Jos olisin kuitenkin armeliaasti unohtaen jättänyt Proosan murroksen käsittelemättä, olisin todennäköisesti saanut kuulla väitteitä siitä, että en tunne alan ”perustutkimusta”.   

Niemen tutkimus ilmestyi vuonna 1995 ja sen olisi suonut jäävän ansaitun vähälle huomiolle, mutta vielä mitä. Teoksen väitteitä on 2000-luvulla siteerattu hyväksyvään sävyyn useasti. Tässä vain yksi häkellyttävä esimerkki 2000-luvulta: ”Suomalaisesta proosasta voi tavata postmodernismille ominaisia tekstuaalisuuden piirteitä suhteellisen laajasti jo 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa, Niemi kirjoittaa. (Niemi 1995, 154-155).Yksi edustavimmista postmodernistista proosaa ennakoivista teoksista on tältä osin Jorma Korpelan (1910-1963) 1952 ilmestynyt romaani Tohtori Finckelman. Teos on kohosteisen metafiktiivinen erilaisine mise en abyme  -rakenteineen, jotka heijastavat juonen ratkeamattomia osia. Lisäksi romaanin henkilöhahmojen minuus on koostettu avoimen intertekstuaalisesti. Finckelman lähestyy postmodernistisen kerronnan esiin nostamia kysymyksiä fiktion ja todellisuuden ja fiktion ja identiteetin suhteesta korostamalla toistuvasti omaa sepitteellisyyttään.” (Vesa Haapala: ”Kokeellinen kirjallisuus ja kirjallinen vastarinta Suomessa – kiintopisteenä 1960-luku”, teoksessa Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus, toimittaneet Sakari Katajamäki ja Harri Veivo, Gaudeamus, 2007, 282)   

Jos postmodernismin keskeiseksi määreeksi asettaa venytetysti tulkitun metafiktiivisyyden ja vain sen kuten näköjään tapana on, niin nyanssit katoavat. Pätevän postmodernismin tutkijan tulisi osata tehdä eroja siinä, kuinka monella eri tavalla ja kuinka moniin eri tarkoituksiin metafiktiivisyyttä voidaan kompositioltaan ja lajityypiltään erilaisissa teoksissa käyttää, kuinka olennainen tai hallitseva piirre metafiktiivisyys on, mihin muihin kirjallisiin keinoihin se on yhteydessä tarkastelun kohteena olevassa teoksessa, onko teoksessa käytössä yksi vai useampia metafiktiivisiä keinoja ja käytetäänkö niitä samoihin vai erilaisiin päämääriin, ovatko nämä päämäärät keskenään ristiriitaisia ja kuinka eritasoista kompleksisuutta metafiktiivisyydellä saadaan lopulta aikaan puhumattakaan siitä, että tutkija ymmärtäisi metafiktiivisyyden olevan vain yksi osa postmodernismin erittäin laajaa keinovalikoimaa. Ontologista huojuntaa ja epävarmuutta saa aikaan myös tapahtumia ja henkilöitä rakentelemalla ja peruuttamalla, muuttamalla narratologisia hierarkioita heterarkioiksi, jännittämällä aporia kielen kirjaimellisen ja kuvainnollisen merkityksen ja käytön välille, asettamalla rinnakkain toisensa poissulkevia diskursseja ja pelaamalla niin kirjailijafunktiolla kuin kielen materiaalisuudella ja tekstin asettumisella (painettuun) tilaan. Kaiken tämän selvittäminen olisi suomenkielisen proosan osalta yhä vielä helpohkosti tehtävissä muutamalla kunnollisella väitöskirjatason tutkimuksella, joita olisi sitten ilo soveltaa proosakirjallisuuden myöhemmissä osittaishistorioissa.  

(jatkuu)