88. Ideologiset oksymoronit

”Werner Söderströmin jälkeenjääneiden papereiden joukossa on sotkuinen ja päiväämätön kirjekonsepti tuntemattomaksi jäävälle ’herra professorille’. Kirjeessään Söderström tekee aloitteen julistuksesta, jossa ’tunnetut miehet ja naiset’ pyytäisivät koko Suomen kansaa jonain sunnuntaina kirkkoihin yhdessä rukoilemaan Jumalan johdatusta maalle ja kansalle. Kustantaja toivoi kansalaisten rukoilevan samalla sen puolesta, että oikeus ja kohtuus voittaisivat myös niiden venäläisten sydämissä, jotka oli asetettu päättämään suomalaisten kohtalosta. Söderströmin rukoilukehotus liittyi tietenkin niihin yhtenäistämis- ja venäläistämistoimiin, jotka varsinaisesti käynnistyivät kesäkuussa 1890 julkaistulla ns. postimanifestilla. Suomen postilaitos alistettiin tällöin keisarillisella käskyllä suoraan Venäjän postilaitoksen alaisuuteen. Venäläisten puolelta uudistus oli helposti motivoitavissa hallinnon tehostamisella. Useimpien asiasta kiinnostuneiden suomalaisten mielestä kyse oli sen sijaan Suomen valtiollisen aseman vakavasta periaatteellisesta loukkaamisesta; keisarillinen käsky syrjäytti maan perustuslaillisen järjestyksen. Juhani Aho julkaisi tuoreeltaan kirjoituksen Ennen ja nyt, jonka otsikko kuvasi suomalaisten tuntoja laajemminkin. Ahon mukaan kesäkuun 1890 jälkeen kaikki tuntui olevan toisin eikä kukaan tiennyt mitä tuleman piti.   

   Söderströmin rukouskutsu oli kuin suoraan vanhasuomalaisten johtomiehen Yrjö Koskisen suusta. Koskinen uskoi nimittäin vakaasti, että Jumala oli tässäkin asiassa suomalaisten puolella eikä voinut jättää pientä kansaa heitteille. Käytännössä Yrjö Koskisesta ja Söderströmistä tuli myös myöntyväisyysmiehiä. Kumpikin uskoi kaiken vastarinnan olevan hyödytöntä ja suomalaiskansallisen kulttuurin säilyvän, jos venäläisille tehtäisiin välttämättömiä myönnytyksiä. Sitä paitsi vanhat fennomaanit uskoivat jo vanhastaan venäläisten kanssa tehtävään yhteistyöhön: niin senaattori Yrjö Koskinen henkilökohtaisesti kuin koko suomalaisuusliike ja suomenkielisen kirjallisuuden kustantajat saivat kiittää menestyksestään myös venäläisiä. Keskusvallan tavoitteena oli ollut nostaa suomalaisuutta ja tehdä eroa ruotsalaisuuteen. Werner Söderströmin mukaan passiivinen vastarinta, esimerkiksi asevelvollisuuskutsunnoista kieltäytyminen, vain lisäsi vaikeuksia. Söderströmin tulkinnan mukaan venäläistäminen oli pohjimmiltaan Jumalan rangaistus siitä, että Suomen kansa oli hylännyt oikean uskon. Kaikki järjestyisi, jos kansa palaisi perinteisen luterilaisen uskon ’alamaisuuteen ja nöyryyteen’.” (Kai Häggman: Piispankadulta Bulevardille. Werner Söderström Osakeyhtiö 1878–1939. WSOY, 2001, 95–96)   

Vuonna 1904 Werner Söderström muuttui osakeyhtiöksi ja herra itse kirjasi yhtiöjärjestykseen määräyksen kustannustoiminnasta, joka pysyy ”kansallista edistystä tarkoittavalla, uskonnollisella pohjalla.” Kaksi vuotta myöhemmin Gummerus imitoi tätä ideologista oksymoronia omalla tarkoituspykälällään, jonka mukaan yhtiö julkaisee ”hyvää, kristillisessä hengessä toimitettua, suomalaista kirjallisuutta.” Mauno Salojärvi poisti kuolleeksi kirjaimeksi muuttuneen kristillisyyden vaatimuksen Gummeruksen tarkoituksista vuonna 1945. WSOY:lta kului aikuistumiseen yksi sukupolvi kauemmin, sillä uskonnollisuuden vaatimus pyyhittiin pois yhtiöjärjestyksestä vasta Hannu Tarmion pääjohtajakaudella vuonna 1969.   

20. Untolan julkaisematon tuotanto

Untolalta ja kolmelta hänen käyttämältään kirjailijanimeltä, Maiju Lassila, Irmari Rantamala ja J.I. Vatanen, julkaistiin vajaassa vuosikymmenessä (1909–1917) kaikkiaan 26 teosta ja sen jälkeen postuumisti vielä yksi näytelmä (Ikiliikkuja, 1962), yksi romaani (Portto, 2002) ja kaksi suppeaa ja epätäydellistä kokoelmaa hänen vuosina 1916–1918 Työmies-lehteen kirjoittamistaan lehtiartikkeleista (Totuuden nimissä, 1948; Viimeiset kirjoitukset, 1977). Untolan lehtimiesuransa alussa vuosina 1906–1907 Kokkola-lehteen Liisan Antin nimimerkillä kirjoitetut poliittiset ja satiiriset artikkelit on koottu Untolan elämästä ja tuotannosta historiantutkimuksen puolella väitelleen Marko A. Hautalan teokseen Liisan Antin aikaan (2007). Untolan sanomalehtikirjoittelun todellisesta laajuudesta ei ole vielä tohdittu esittää edes valistuneita arvauksia.

    

Untola kirjoitti lukuisten nimimerkkiensä suojissa kuitenkin paljon enemmän; 1910-luvulla hänen kustantajansa (Kirja; Kansa; Otava; Karisto) hylkäsivät noin parikymmentä käsikirjoitusta, joista valtaosa on ollut 1950-luvun alusta lähtien tallessa Helsingin yliopiston kirjastossa. Käsikirjoituskokoelmaan sisältyy runsaat 4000 käsinkirjoitettua pienikokoista sivua ja kokonaisten teosten lisäksi erimittaisia katkelmia romaaneista, novelleista, saduista, näytelmistä, runoteoksista ja Jeesusta käsittelevästä laajasta teologisesta tutkielmasta.  Nimikkeitä on Portto ja Ikiliikkuja mukaan lukien kaikkiaan 24. Säilynyt on myös yli 700-sivuinen kirjekokoelma, joka valottaa Untolan suhdetta kustantajiinsa ja teoksiinsa.   

Kun kaikkeen tähän lisätään Harhaman kolmannen osan kadonneet 3000 sivua, saadaan alustava käsitys paitsi vertaansa vailla olevasta tuotteliaisuudesta myös suomalaisen kirjallisuuden kenties häpeällisimmästä kirjailijakohtalosta, johon sisältyy Untolan laiton teloitus, vuosikymmeniksi tietoisesti ja institutionaalisesti mustattu maine ja hänen julkaisemattomien ja kokoamattomien kirjoitustensa kohtalo.

Untolan kokonaistuotannon kartoittaminen, digitointi ja julkaiseminen olisikin mitä oivallisin humanistinen hanke käynnistettäväksi Suomen itsenäisyyden juhlavuonna 2017.      

18. Untolaa unholasta

Harhaman (1909) jälkeen Algot Untola tarjosi kustantajalleen Liisa Vatasen nimellä kaikkiaan kolmea käsikirjoitusta, joista vain nimeään ja sisältöään toimitusprosessin aikana muuttanut Tulitikkuja lainaamassa hyväksyttiin julkaistavaksi. Toinen romaani, Runoutta. Ihmisiä ja avioliitto. Sielutieteellinen tutkimus, on suurimmaksi osaksi kadonnut, mutta kolmas romaani, Veden haussa I–II, on säilynyt melkein kokonaisena Untolan jäämistössä. Siinä kirjailija Maiju Laurila saapuu vauraaseen talolliskotiinsa tutustuakseen kansaan odottaen tapaavansa sellaisia jaloja kansanihmisiä, joista on kirjallisuudessa lukenut, mutta törmää vain lihallisiin ja raadollisiin, piereskeleviin ja lutikanpuremia raapiviin materialisteihin. Tästä johtuu teoksen nimikin: ”Tulin tänne veden hakuun ja näännyn janoon.”  

   Tämän seurauksena Maiju kuvaa kansaa romaanissa kirjoittamassaan romaanissa ”Vanhan pihan torppari” objektiivisesti: ”Muut kuvaavat ihmisen enkeliksi, minä kuvaan ne omaksi itsekseen. Veistelkööt muut vaikka sontiaisesta leijonan, minä veistelen siitä sontiaisen. Minä tahdon olla rehellinen, enkä matelija.” Maijun romaania kiitetään, mutta hän tulee siihen tulokseen, että viileä ulkokohtaisuus on väärä asenne ja kansan arki todellista runoutta puhumattakaan siitä, että kansanihmisiä loukkaa, kun heitä kuvataan luontokappaleiksi. Sattumoisin kustantajan muokkaaman Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa -romaanin voi nähdä juuri tällaisena teoksena eikä siksikään ole suuri ihme, ettei Untola suostunut ottamaan vastaan siitä hänelle myönnettyä kirjallisuuden valtionpalkintoa.     

   Veden haussa on varsin moniaineksinen, Liisi Huhtalan mukaan sen sävyt heittelehtivät ”harhamalaisesta elämänpalvonnasta jyrkkään yhteiskuntakritiikkiin” ja ”traagisesta sentimentaaliseen ja parodiseen” samalla kun romaani kritisoi ”sekä 1880-luvun kansankuvausta, jossa ylhäältäpäin ihasteltiin osuvia ihmistyyppejä, että Ilmari Kiannon Punaisen viivan (1909) luteista naturalistisuutta.” Tässä kohdassa voisimme jo kysyä, montako vastaavaa, aikansa kirjallisia konventioita eksplisiittisesti ja parodisesti kommentoivaa ja kyseenalaistavaa romaania löytyy 1910-luvun suomenkielisestä kirjallisuudesta. 

   Liisa Vatasen toisesta romaanista on säilynyt vain lyhyehkö Kansan seassa -nimellä kulkeva kappale, jossa kirjailija ja esteetikko keskustelevat kirjallisuudesta ja kansan kuvaamisesta mm. tähän tyyliin: ”Sitä vaan että kyllä se on nietscheläisen ja leipäihmisen välillä ihmiskunnan ja eläinkunnan raja!”

   Molemmat Vatasen romaanit hylkäsi Kustannus Oy Kansan kustannustoimittaja, kirjailija Kyösti Wilkuna, muun muassa sillä perusteella, että ”ne sisälsivät liian räikeätä naturalismia, mauttomuuksia ja karkeuksia rinnan latteuksien ja kyynelromanttisen tunteellisuuden kanssa.” Wilkunan perusteissa näkyy myöhemmillekin vuosikymmenille valitettavan tyypillinen kielellisen, tyylillisen ja lajityypillisen yhdenmukaisuuden vaatimus sisällölliseen pikkusieluisuuteen yhdistettynä.         

12. Haavikon julkaisemattomasta tuotannosta

Tommi Melender kirjaa blogissaan ensivaikutelmiaan Raukoista rajoista. Melender mainitsee pitkässä kommentissaan myös Paavo Haavikon julkaisemattoman tuotannon, johon teoksessani viittaan (ja vain viittaan - laajemmin käsittelen ainoastaan Algot Untolan julkaisematonta tuotantoa).

Tietoni Haavikon julkaisemattomista käsikirjoituksista perustuvat pääosin kolmeen lähteeseen. Vuonna 1995 julkaistun muistelmateoksensa Prospero sivuilla 156-159 Haavikko kuvailee 1980-luvun puolivälissä valmistunutta 300-sivuista käsikirjoitusta nimeltä Suuri Marsalkka ja sivulla 161 MTV:n tilaamaa elokuvakäsikirjoitusta Kunhan tulette Kotkanpesälle. Muun muassa nämä julkaisemattomat käsikirjoitukset Haavikko on kirjannut myös teosluetteloonsa, jollainen löytyy esimerkiksi hänen kirjoituskokoelmastaan Tulevaisuudesta (Art House, 1996). Kolmas lähde on Haavikon haastattelu lokakuulta 2000. Se on painettu Raine Koskimaan kanssa kirjoittamaani kirjaan Haavikko 2001 (WSOY, 2001).             

6. August Ahlqvistin julkaisematon pienoisromaani vuodelta 1847

Ei liene kovin tunnettua, että August Ahlqvist kirjoitti 1840-luvulla laajan kertomuksen nimeltä Kolme joulua, jonka ei kuitenkaan uskottu läpäisevän sensuuria venäläisiin sotilaisiin ja virkamiehiin kohdistuneen pilkan vuoksi. Kolme joulua on jätetty Savo-Karjalaisen Osakunnan kirjoituskilpailuun vuonna 1847 ja Zacharias Topelius on ehdottanut sille palkintoa. Jollekin editointikierrokselle kadonneeksi uskotusta "novellista" on Ilmari Kohtamäen vuoden 1943 Kirjallisuudentutkijoiden vuosikirjassa julkaistun artikkelin mukaan kuitenkin tallella SKS:n arkistossa Ahlqvistin papereiden joukossa ”useita kymmeniä liuskoja pitkä katkelma”, ensimmäinen jakso kokonaisuudessaan ja toisen jakson alku eli ilmeisesti noin kolmannes koko tekstistä, mikä saa kysymään, olisiko kyseessä sittenkin katkelma varhaista romaania.

Kohtamäen kuvauksen mukaan Kolme joulua jakautuu kolmeen jaksoon, jotka on jaettu lyhyehköihin otsikoituihin ja motoilla varustettuihin lukuihin. Teoksen sisältöä Kohtamäki kuvailee mm. seuraavasti: ”Laadultaan ’Kolme joulua’ on ollut ’ajannovelli”, sillä sen tapahtuma-aika on 1840-luku ja kertomuksen alkupuoli on paikallistettu silloiseen Helsinkiin. Keskushenkilöinä ovat köyhä ’hopiasepän’ myymäläneito Ella ja luutnantti Anselmo Wolmarjelmi, rikas Viron kreivi, joka palvelee Helsingissä Venäjän sotaväessä. Näiden suuresti erisäätyisten nuorten kesken on kehittynyt rakkaussuhde, jonka seurauksena on syntynyt lapsi.(…) Ahlqvistin novellin ’kriisinä’ näyttää olevan sovinnaisen kaunokirjallisuuden rakkaustarinoista kaikkina aikoina tuttu sosiaalinen vastakohtaisuus, joka esiintyy kertomuksen onnellista kulkua ehkäisevänä momenttina. Novelliin punoutuu lisäksi rikollisia juonitteluja ja taustana tuntuu olevan (…) arvostelevaa ajan olojen kuvausta.”

Ahlqvistin kadonneeksi luultu ja vain osittain säilynyt novelli tai romaani on merkkipaalu myös institutionaaliselta kannalta katsottuna, sillä se lienee ajallisesti ensimmäinen epätäydellisenä säilynyt fiktiivinen teksti, jota ei ole nähty tarpeellisena julkaista myöhemminkään. Siitä siis alkaa lähes katkeamaton sysisuomalainen perinne, jossa julkaistaan vain kokonaisina säilyneitä käsikirjoituksia, jos niitäkään, sillä myös kustantajan kerran antamalla hylkäystuomiolla on käsittämättömän pitkät varjot täysin riippumatta hylkäämisen syistä. Tästä ovat kärsineet muun muassa Algot Untolan, Heikki Toppilan, Pentti Haanpään, Maria Jotunin ja Helvi Hämäläisen aikanaan syystä tai toisesta julkaisematta jääneet teokset – ja sitä kautta kokonaiskuva heidän tuotannostaan. Myös Paavo Haavikon kuolemasta on kulunut jo sen verran aikaa, että on uumoiltavissa hänenkin julkaisemattomien proosa- ja draamakäsikirjoitustensa joutuvan jakamaan saman kohtalon. Hyvää saati hyväksyttävää syytä tällaiselle kulttuuriselle piittaamattomuudelle on vaikea löytää.

Säilyneen katkelman voisi hyvin julkaista tutkimuksessa, joka samalla sijoittaisi ja suhteuttaisi Ahlqvistin novellin tai pienoisromaanin tekijänsä muuhun tuotantoon sekä eurooppalaista vallankumousvuotta 1848 (ja vuoden 1850 sensuuriasetusta) edeltävään suomen- ja ruotsinkieliseen fiktioon.