139. Oi & Voi (osa 2: Back to basics)

(jatkoa edelliseen postaukseen)

Grönstrandin arvostelun toinen osio on nimeltään Paluu menneisyyteen. Se alkaa kirjoittajalleen tyypillisen yksiulotteisella ja ennakkoluuloisella käsityksellä kirjallisuushistoriasta: ”Eskelisen kirjallisuushistorialla on ansionsa, mutta silti ei voi välttyä ajatukselta, että kirjallisuushistorian kirjoittamisessa kuljetaan myös taaksepäin. Raukoilla rajoilla huokuu sellaista aikaa, jolloin kirjallisuushistoria oli yhden miehen näkemyksen juhlaa ja kirjallisuuden ukonvirtaa kirjailija kerrallaan avaavaa. Monologivaikutelmaa lisää se, että esimerkiksi sellaiset aikaisemmat kirjallisuushistoriat kuin Sain roolin johon en mahdu (1989), Suomen kirjallisuushistoria (1999) ja Suomen nykykirjallisuus (2013) ohitetaan vain lyhyenlännällä maininnalla.” (Heidi Grönstrand: ”Jännitteinen proosahistoria”. Niin & Näin 1/2017, 143)

Kommentti 4. Ehkä Grönstrand pitää taaksepäin kulkemisesta (hänen vähän siteerattu väitöskirjansahan käsitteli 1840-luvun ruotsinkielisiä romaaneja eli vaikeustasoltaan varsin vaatimatonta hengenravintoa) tai hänen koordinaattinsa ovat muuten vain sekaisin, koska hänen lopputulemansa on kuitenkin se, että ”Eskelisen Raukoilla rajoilla avaa reittejä uuden tiedon äärelle ja kannustaa miettimään tuoreita tapoja jäsentää suomalaista kirjallisuutta.” Grönstrand ei liioin tunnu hahmottavan eroa Suomen kirjallisuushistorian ja Suomalaisen kirjallisuuden historian kaltaisten "kokonaishistorioiden" ja proosahistoriani kaltaisten "osittaishistorioiden" välillä arvioidessaan yksiulotteisen (eteenpäin/taaksepäin) historiankäsityksensä avulla sitä mitä pitää yhdelle kirjallisuushistorioitsijalle sopivana toimintasäteenä.

Kommentti 5. Suosittelen Grönstrandille (kuten muillekin) Steven Mooren kaksiosaista romaanikirjallisuuden globaalihistoriaa The Novel. An Alternative History (2010; 2013) massiivisen todistusvoimaisena näyttönä siitä, että yhden kirjoittajan kirjallisuushistorioiden aika on kaikkea muuta kuin ohi.      

Kommentti 6. Sekä yhden että useamman kirjoittajan kirjallisuushistoriat voivat niin onnistua kuin epäonnistua, sillä kummassakin on omat riskinsä – kirjoittajaryhmien osalta esimerkiksi koordinaation puute, kollegiaalinen hymistely, jaetut ideologiset ennakkokäsitykset ja muut sokeat pisteet sekä selitysvoimansa menettäneisiin, mutta arvovallalla silattuihin paradigmoihin tarrautuminen. Olen suhteellisen kovasanaisesti arvioinut ryhmätyönä tehtyjen Suomen kirjallisuushistorian ja Suomen nykykirjallisuuden puutteita ja virheellisyyksiä pitkissä arvosteluissani (”Ei laaksoa, ei kukkulaa”, Nuori Voima 3/2000, 32-35, ja ”Myötähäpeää ja vastakaanonia. Suomen nykykirjallisuus kadonnutta aikaa etsimässä”, Kritiikki XI [syksy 2014], 95–101). Harkitsin hetken niiden sisällyttämistä liitteinä proosahistoriaani, mutta luovuin ajatuksesta mm. siksi, että pidin sitä turhana riidanhaastamisena (ja arvosteluhan on lopulta pelkkä arvostelu). Mea maximum culpa.   

Kommentti 7. Tuntemuksissaan, vaikutelmissaan, ja ennakkokäsityksissään kovin mielellään rypevän ja niistä vaivalloisesti irtipyristelevän Grönstrandin olisi kaikesta huolimatta pitänyt kyetä huomaamaan, että siteeraan hyväksyvään, ellen peräti nallepuhpositiiviseen, sävyyn Mika Hallilan metafiktiota ja Tuija Saresman suomalaisen lukemisen kulttuureita Suomen nykykirjallisuudessa käsitteleviä artikkeleita. Jälkimmäinen on jopa ratkaisevan tärkeä siinä miten suomalaisen lukemisen historiaa hahmotan (ja sekin käy tekstistäni ilmi). 

Kommentti 8. Mainion, joskin surullisen esimerkin siitä, että myös naiset ja jopa naiskollektiivitkin voivat epäonnistua kirjallisuushistorian kirjoittamisessa tarjoaa Maria-Liisa Nevalan luotsaama ja kokoama kirjoittajaryhmä teoksessa Sain roolin johon en mahdu. Harmittavasti epäonnistuminen tihentyy juuri sellaisten kirjailijoiden ja teosten kohdalla, joiden avulla olisi voinut kirjoittaa 1900-luvun suomalaisen proosakirjallisuuden historian ukonvirtaa uusiksi. Tässä siitä proosahistoriaani sisältyvä lyhyenläntä esimerkki: ”Kallio-Visapään ja Kolmen vuorokauden myöhemmästä maineesta ja kovasta kohtalosta kertoo paljon tämä lyhyt sitaatti, joka on kaikki mitä Maria-Liisa Nevalan toimittama naiskirjallisuuden historia Sain roolin johon en mahdu (1989) kirjailijasta ja hänen pääteoksestaan kirjoittaa, verratessaan sitä kaiken huipuksi, pelkästään temaattisesti ja siinäkin epäonnistuen, Irja Sallan perin perinteiseen romaaniin Unissakävijä (1943): 'Samanlaista eksistentialistissävyistä ahdistusta on myös Sinikka Kallio-Visapään (s. 1917) romaanissa Kolme vuorokautta (1948), joka ilmestyessään herätti huomiota kerronnaltaan modernina romaanikokeiluna. Kallio-Visapään teoksessa ahdistus liittyy taiteilijaproblematiikkaan. Romaanin runoilija Paula elää voimakkaan itsetuhovietin vallassa ja hänen minäkuvansa on äärimmäisen kielteinen. Hänen sieluaan raastavat ristiriidat ja voimakas dualismi estävät hänen luovan työnsä. Unissakävijän Marjatan tavoin Paula tuntee, että juuri hän on syypää maailman kaikkiin synteihin.  Itsemurha on hänelle ainoa ulospääsytie tästä tilanteesta.' (Sain roolin johon en mahdu, 336) Ei siis ihme, että perinnettä uudistavat tai peräti uuden perinteen aloittavat naiskirjailijat jäävät sivuun ja unohduksiin kirjallisuushistoriassa.” (Raukoilla rajoilla, 404–405) Ehkäpä olisi kannattanut hieman avata Kallio-Visapään ”modernin romaanikokeilun” luonnetta sisältöreferaatin sijasta ja päästä näkemään Kolme vuorokautta sodanjälkeisen modernistisen proosan aloituksena. Samanlaiset  tutkijoiden taidottomuudesta kielivät painotusvirheet kertautuvat yhä uudestaan suomalaisissa kirjallisuushistorioissa ja johtavat siihen, että kompositioltaan moniulotteiset, vaikeat tai vaikeaksi koetut tekstit rajautuvat säännönmukaisesti ulos kirjallisuushistoriasta.             

Kommentti 9. Jos Grönstrand olisi vaivautunut edes selailemaan edeltäjiäni, hän olisi ehkä huomannut, etteivät nekään keskustele keskenään kuin implisiittisesti (eli historiallisten hahmotustensa eroissa). Esimerkiksi Kai Laitinen mainitaan kyllä usein Suomen kirjallisuushistorian sivuilla, mutta esipuheen kohteliasta mainintaa lukuun ottamatta muissa rooleissa (kuten kriitikkona, Parnasson päätoimittajana ja kulttuurisuhteiden vaalijana) kuin kirjallisuushistorioitsijana. Tälle kirjallisuushistoriagenren ominaisuudelle on helposti ymmärrettävät pragmaattiset syynsä. Jos olisin keskittynyt edeltävien kirjallisuushistorioiden ja niitä tukevan tutkimuksen arviointiin ja kritiikkiin, niin olisin saanut nopeasti aikaiseksi 600-sivuisen teoksen, mutta se ei olisi enää ollut suomenkielisen proosakirjallisuuden historia.     

(jatkuu)                      

112. Tutkimusjätettä (Sipilän Suomi, osa 10)

(jatkoa postauksiin nro 57-61, 67, 82, 87 ja 99)

”Eskelinen ei juuri mieti lajien rajoja vaan käsittelee esimerkiksi Olavi Paavolaisen päivä- ja matkakirjoja ja sellaisia 2000-luvun kokeellisia teoksia, joiden lajista ei ota selvää Markkukaan.” (Juhani Sipilä: "Kirjallisuushistoriaa ylipitkänä esseenä". Parnasso 5/2016, 60-61)

Kommentti 45. Ilmeisesti proosan rajat ovat ennätyksellisen epäselviä Juhani Sipilälle. Olavi Paavolaisen päivä- ja matkakirjat ovat proosaa samoin kuin ne 2000-luvun kokeelliset teokset, joita käsittelen. Joitakin kokeellisia teoksia voi tietysti lukea yhtä hyvin proosana ja proosakirjoituksena kuin proosarunona tai vaikkapa poeettisena ensyklopediana. Tällaiset matalat raja-aidat ja monihahmotteiset päällekkäisyydet eivät aiheuta ongelmia proosahistorialleni muun muassa siksi, että käsitykseni romaanigenren historiasta nojautuu enemmän Mooren ja Morettin globaaleihin ja monikulttuurisiin kartoituksiin kuin perin ahtaisiin kotimaisiin käsityksiin romaanista ja lajirajoista (kuten esimerkiksi sellaisiin, joita Sipilä ja Vesa Haapala käyttivät johdannossaan toimittamaansa Jyrki Nummen juhlakirjaan Kiviaholinna vielä vuonna 2013).         

Katumusharjoitus: älä kadehdi lähimmäisesi ajattelu- ja hahmotuskykyä, kirjoitustaitoa, yleissivistystä äläkä mitään muutakaan ominaisuutta, jota sinulla ei ole, jotta voisit rauhassa elää ja kuolla tuntemattomana tuuritutkijana.      

”Johdantoluvussa on varmuudeksi lukuohje: ’Kannattaa muistaa, että myös kirjallisuushistoria on proosakirjallisuuden lajityyppi.’  Kirjaa on siis viisainta lukea asiaproosana eikä tutkimuksena. Kyse on ylipitkästä esseestä, jonka rajoituksena on se, ettei tekijä ole ehtinyt tai kenties halunnut lukea kaikkea sitä tutkimusta, jota suomenkielisestä proosasta on esimerkiksi 2000-luvulla tehty.” (Juhani Sipilä: "Kirjallisuushistoriaa ylipitkänä esseenä". Parnasso 5/2016, 60-61)

Kommentti 46. Lukuohje kehottaa lukemaan kirjallisuushistoriaa kirjallisuushistoriana, mitä Sipilä ei tee. Kirjallisuushistoria ja kirjallisuudentutkimus ovat "asiaproosan" tai "tietokirjallisuuden" alalajeja ja ennen Sipilän arvostelua minun oli vaikea kuvitella, että kukaan kykenisi sotkemaan tällaiset peruserottelut. Kirjallisuushistoriaa olisi silti viisainta lukea kirjallisuushistoriana.   

Kommentti 47. Kirjallisuushistoria ei ole esseistiikkaa eikä alaviittein varustettua kirjallisuudentutkimusta vaikka se voi käyttää sekä esseistiikan että kirjallisuudentutkimuksen keinovaroja. Sipilän kannattaisi ja olisi jo kauan sitten kannattanut yrittää selvittää itselleen perusasiat kirjallisuushistorian lajityypistä ja lisäksi lukea riittävä määrä kirjallisuushistorioita (siis myös muitakin kuin suomalaisen kirjallisuuden historioita), jotta genre olisi edes auttavasti hallussa. 

Kommentti 48. 600 sivua ei tee kirjallisuushistoriasta ylipitkää. 600-sivuiseen esseeseen en ole koskaan törmännyt eikä Raukoilla rajoillakaan ole sellainen. Sipilän kannattaisi ehkä tutustua myös esseegenren alkeisiin. Sitä paitsi: jos proosahistoriani olisi essee, niin sitä ei voisi määritelmällisesti rajoittaa se, että en ole lukenut ”kaikkea sitä tutkimusta, jota suomenkielisestä proosasta on esimerkiksi 2000-luvulla tehty.”         

Kommentti 49.  Olen lukenut 2000-luvulla kirjoitettuja tutkimuksia suomenkielisestä proosasta, mutta en tietenkään kaikkea vaan vain sen mikä minun tarvitsi lukea. Tällaisia 2000-luvulla julkaistuja tutkimuksia olivat esimerkiksi Kai Häggmanin korvaamattoman arvokas suomalaisen kirjallisuuden taloushistoria Paras tawara maailmassa, Raine Koskimaan, Juri Joensuun ja Anna Helteen väitöskirjat ergodisesta ja proseduraalisesta kirjallisuudesta ja jälkistrukturalistisen kirjallisuuskäsityksen Suomeen tulosta samoin kuin Pirjo Lyytikäisen Kivi-, Jyrki Nummen Aho- ja Riikka Rossin naturalismitutkimukset. Sipilän esittämät vaatimukset siitä, että minun (tai kenenkään muun kirjallisuushistorioitsijan) pitäisi lukea kaikki tutkimus ja kirjoittaa "koko historia" tekisivät kirjallisuushistorioiden kirjoittamisen käytännössä mahdottomaksi. 

Kommentti 50. Tapansa mukaan Sipilä ei nimeä yhtäkään suomenkielistä proosaa koskevaa tutkimusta, joka minun olisi pitänyt lukea ja ottaa huomioon. Toisaalta ymmärrän tämänkin detaljin, koska Sipilän arvostelun retoriikka rakentuu perustelemattomien väitteiden, katteettomien oletusten, kategoriavirheiden ja absurdien vaatimusten varaan.         

Kommentti 51. Olen käsitellyt Sipilän arvostelua niin kuin Sipilä olisi tutkija- tai edes kriitikko-oletettu. Luettuani uudestaan edeltävät 50 metakriittistä kommenttiani huomaan ajattelevani Sipilän kirjoitusta ja Sipilää itseään tutkimusjätteenä, josta olisi vain parempi pestä kätensä. Ehkä teenkin niin.          

87. Lehtori Littiö, otaksun (Sipilän Tasomaa, osa 8)

(Jatkoa postauksiin nro 57-61, 67 ja 81)

”Harvoin kirjan takakansiteksti pystyy pelkistämään tekijän johtoajatuksen ja pyrkimyksen niin täydellisesti kuin Markku Eskelisen 600-sivuisessa opus magnumissa: ’Raukoilla rajoilla käsittelee kaikkea sitä mitä ei ole koskaan haluttu kertoa suomenkielisestä kirjallisuudesta.’  
   Siinä kaikki, yhdessä itsevarmassa lauseessa. Kyllähän sen kiinnostuksen herättää.
  Takakannen nurjalla puolella sisällönkuvaus laventuu: ’Yhdestä kielestä ja lajista avautuu ennennäkemättömiä yhteyksiä toisiin kieliin ja lajeihin, kertomuksiin ja kuvitelmiin, ja siinä sivussa ilmaisunvapauden kulloisinkiin ehtoihin ja rajoituksiin.’
  Sensuuria ja itsesensuuria Eskelinen käsitteleekin paikka paikoin, mutta mitään ennennäkemättömiä avauksia toisiin kieliin, lajeihin tai kertomuksiin hän ei lupauksistaan huolimatta tee.”
(Juhani Sipilä: "Kirjallisuushistoriaa ylipitkänä esseenä", Parnasso 5/2016, 60)

Kommentti 35.  Jopa Sipilän kaltaisen kevyttutkijan tulisi tietää perusasiat paratekstuaalisuudesta ja tekstin suhteesta takakansi- ja lieveteksteihin.  Koska näin ei ole, suosittelen Sipilälle suorastaan vimmaisesti Gérard Genetten vuosikymmeniä sitten luonnostelemaan transtekstuaalisuuteen perehtymistä, jotta hänen ei enää tarvitsisi lyödä päätään kynnystekstiin. Suosittelen lämpimästi myös arvosteltavien teosten lukemista niiden takakansi- ja lievetekstien lisäksi.       

Kommentti 36. Jopa Sipilän kaltaisen tuuritutkijan tulisi, niin vaikeaa ja nöyryyttävää kuin se varmaan onkin, tunnistaa mahdollisen tietämyksensä mahdolliset rajat. Sipilä ei tiedä eikä voi tietää pyrkimyksistäni ja "johtoajatuksistani" yhtään mitään eikä edes sitä kuka tai ketkä lievetekstin kirjoittivat. Pyrkimyksiini kohdistuva tunkkaista biograafista tutkimusotetta muistuttava spekulointi paljastaa sen sijaan Sipilän odotushorisontin perimmäisen yksinkertaisuuden ja itsevarman yksiulotteisuuden: kirjoilla ja tekijöillä on yksi ja aina vain yksi johtoajatus ja pyrkimys. Kaikenlainen moneus ja moniulotteisuus tuntuu olevan Sipilälle kauhistus, ellei peräti iljetys ja leegio. Kaiken lisäksi jo pelkkä sana ”johtoajatus” johtaa ajatukset 1970-luvulle, jolta Sipilän ajatukset tuntuvat olevan peräisin raamatullisesta pintasilauksestaan huolimatta. Myönteisesti ajatellen Sipilän kritiikkiyritelmä tarjoaa minulle räätälöidyn Life on Mars -kokemuksen ja siitä johtuvan ongelman: miten selittää 2000-luvun kirjallisuudentutkimuksen peruskuviot 70-luvun matalan resoluution reliikki-imitaatiolle? Valitettavasti kokemus (siitä, ettei littiö ymmärrä puhetta ja kirjoitusta, mutta reagoi paineeseen) ei ole ainutkertainen.             

Kommentti 37. Opus magnumikseni on jo olemassa ainakin kaksi muuta ehdokasta: vuonna 2016 ilmestynyt Ihmiskokeita, 4200-sivuinen proseduraalinen kollektiiviromaani, jonka kirjoitin yhdessä 13 muun kirjailijan kanssa sekä vuonna 2012 julkaistu liki 500-sivuinen monografia Cybertext Poetics. The Critical Landscape of New Media Literary Theory. Nekin ovat sellaisia magnum opuksia, jotka eivät avaudu takakansitekstejä tavaamalla. 

Kommentti 38.  Laput silmillä kulkiessaan ei voi nähdä mitään ennenäkemätöntä. Sipilä siteeraa tapansa mukaan vain pientä osaa lievetekstistä. Jos hän olisi malttanut lukea koko lievetekstin (ja pysähtynyt ajattelemaan sitä), niin hän olisi ehkä ymmärtänyt ennennäkemättömyyden olevan suhteessa myös tekstin lajiin eli kirjallisuushistoriaan. On mahdollisuuksien rajoissa, että hän olisi siinä tapauksessa ymmärtänyt verrata arvostelemaansa teosta edeltäviin kirjallisuushistorioihin, jotka eivät mm. näytä kirjallisten virtausten eri kiertonopeutta pienillä ja suurilla kielialueilla, fennomaaniprojektin, kansallisen historiankirjoituksen ja populaarikirjallisuuden liittoa, (kansan)runouden yliarvostusta ja sen fiktiivistä proosaa helpompaa taipumista propagandan välineeksi autonomian ja ensimmäisen tasavallan aikana jne. jne.  

(jatkuu)      

46. Paavo Rintala ja dokumenttiromaani 1/2

1960-luvun loppupuolella Paavo Rintala (1930–1999) työsti Yleisradion keräämien haastatteluiden perusteella kolme dokumenttiromaania, jotka seuraavat kuin saumattomasti vuonna 1965 päätökseen tullutta kollaasiromaanien aaltoa. Rintalan dokumenttiromaaneista ensimmäinen ja onnistunein, Sotilaiden äänet (1966), yrittää rakentaa väljän kronologisesti etenevän tosikertomuksen Neuvostoliiton suurhyökkäyksestä Karjalan kannaksella kesäkuussa 1944. Haastateltavia oli kaikkiaan noin 300, jokainen heistä puhui täyteen vähintään yhden 20-minuutisen ääninauhan, mutta useat olivat äänessä 40 minuuttia ja jotkut jopa yli tunnin. Valikoinnin, karsinnan, yhdistelyn ja järjestelyn varaa on siis ollut runsaasti, kun tuloksena oli noin 350-sivuinen dokumenttiromaani, jossa Rintalan oman tekstin osuus rajoittuu lyhyisiin, yleensä vajaan sivun mittaisiin johdantoihin teokseen seitsemään eri osaan, näiden osien nimeämiseen sekä parin sivun jälkilauseeseen, jossa selostetaan teoksen kokoamisen periaatteita. Joidenkin jaksojen nimissä näkyy jo Rintalan teoksille tyypillinen uskonnollinen pukinsorkka, ”JR 49:n ensimmäisen pataljoonan passio” ja ”Kenttäpapin resitatiivi”, samoin se näkyy näiden osuuksien luonnehtimisessa kärsimysnäytelmäksi, mikä saa dokumentaarisen kertomuksen yllättäen ja hieman vaivaannuttavasti resonoimaan sodanaikaisen uskonnollisen propagandan hengessä vai pitäisikö sanoa nimessä ja veressä.

Dokumenttiromaanin lukijan pitäisi pystyä uskomaan sen kokoajan eli materiaalin valitsijan, jäsentäjän ja painottajan harkintaan, arvostelukykyyn ja ”objektiivisuuteen”, mutta tämän edellytyksen ja illuusion Rintala onnistuu ikimuistoisella tavalla romuttamaan lyhyessä johdannossaan romaaninsa epilogiin, joka käsittelee suurhyökkäyksen torjumista tai pysähtymistä viimeiselle, varustamattomalle puolustuslinjalle: ”Haluaisin vielä erityisesti mainita erään vastauksen kysymykseen. Sen ovat tätä tilannetta käsittelevät teokset jättäneet yleensä mainitsematta tai sitten kokonaan vaille huomiota. Eräs Vuosalmen taisteluissa kertova (…) ääninauha mainitsee puolustuksen kestämisen syyksi myös presidentinrouva Gerda Rytin Yleisradiossa aloittaman rukoustaistelun. Tällainen peruste saattaa vaikuttaa oudolta tilannetta pelkästään sotahistoriallisesti tarkastelemalla. Mielestäni syy ei ole mitenkään outo. Kyseisenkin pataljoonan miehet kuuluivat maalaisväestöön. Suomalainen minänkehitys oli jatkunut vuoteen 1944 saakka lähes häiriytymättömänä sodistakin huolimatta. Joka tapauksessa minän kehittymisen ympäristö oli aivan toisenlaatuinen, kuin mitä se on ollut sotien jälkeen, jolloin teollistuminen ja maalaisväestön kaupunkeihin siirtyminen on vasta todella alkanut. Pidän täysin mahdollisena, että silloista suomalaista minää saatettiin yrittää ja kannatti yrittää eheyttää rukoustaistelulla, sillä UKT-linjalla nousi viime kädessä esiin kysymys suomalaisen identiteetin säilyttämisestä.” (Rintala 1966, 337-338)

(jatkuu)

34. Näinkin voi lukea 1/n

Karo Hämäläinen arvioi proosahistoriaani uusimmassa Suomen Kuvalehdessä (38/2016) otsikolla Näinkin voi lukea. Arvio on julkaistu myös netissä, mutta Hämäläisen lyhyen ja laadullisesti vaatimattoman arvion vuoksi en lähde maksumuurin taakse kurkkimaan josko hän siellä kykenisi perustelemaan väitteitään laajemmin. Koska Hämäläisen painettu arvio on lyhyt käyn sen läpi tässä ja seuraavissa postauksissani kappale kappaleelta kokonaisuudessaan.   

Hämäläisen arvostelun alaotsikko on vielä neutraalin kuvaileva: "Vakiintuneet käsitykset suomenkielisestä proosasta saavat kyytiä", mutta heti sen jälkeen Hämäläisen lajintunnistus epäonnistuu arvostelun ensimmäisessä kappaleessa: "Markku Eskelinen pitää adjektiiveista ja hyperbolasta. Tyylin mainitseminen on olennaista siksi, että sillä Eskelinen tekee eroa kirjallisuudentutkimukseen ja kirjallisuushistoriaan. Raukoilla rajoilla ei ole kirjallisuushistoria vaan pamfletti."

Kommentti 1. Kirjallisuushistoriaa on mahdotonta kirjoittaa ilman adjektiiveja ellei tavoitteena ole puhtaan deskriptiivinen tai vain määrällisiin faktoihin keskittyvä kirjallisuushistoria (eli sarja kirjailijoiden ja teosten nimiä, elin- ja julkaisuvuosia, painosmääriä ja myyntilukuja). 

Kommentti 2. En pidä hyperbolasta, koska sellaisia edelliset kirjallisuushistoriat ovat pullollaan - erityisesti silloin kun historioitsija haluaa verrata suomalaista kirjailijaa johonkin ulkomaiseen klassikkoon kuten esimerkiksi Kai Laitinen rinnastaessaan Antti Hyryn ja Alain Robbe-Grillet'n. Uudemmassa tutkimuksessa sama meno jatkuu (siitä lisää myöhemmin). Itse pidättäydyn tällaisista vedätyksistä niiden vähäisen selitysvoiman ja erottelukyvyn ja suoranaisen virheellisyyden vuoksi.   

Kommentti 3. En argumentoi tyylin vaan sisällön avulla. Sekä kirjani että blogini lukija voi helposti muodostaa asiasta oman käsityksensä. Esimerkiksi eilinen postaukseni Sinikka Kallio-Visapäästä oli ensimmäistä kappaletta lukuun ottamatta suora Raukoilla rajoilla -lainaus. Siitä vain hyperbolia etsimään ja adjektiiveja bongailemaan, jos ei halua pohdiskella Kallio-Visapään romaanin suhdetta siihen mitä on suomalaisesta modernismista aikaisemmin luullut tai kuullut.    

Kommentti 4. Kirjallisuushistoria ei käytännöllisistä syistä voi toimia samalla esittämisen ja argumentoinnin logiikalla kuin kirjallisuudentutkimus, jossa yhdestä teoksesta tai kirjailijasta voi kirjoittaa 600-sivuisen monografian kun taas kirjallisuushistorioissa samassa tilassa käsitellään kenties satoja kirjailijoita. Sivumennen sanoen tämä tekee kirjallisuushistorian kirjoittamisesta kirjailijan kannalta mielenkiintoista ja pakottaa keskittymään olennaiseen hyvin pienessä tilassa. Kirjallisuushistorian on tietysti hyvä nojautua laadukkaaseen kirjallisuudentutkimukseen silloin kun sitä on olemassa ja se vastaa kirjallisuushistoriasta nouseviin kysymyksiin. (Selvyyden vuoksi: tällainen tutkimus ei aina ole suomalaista tai suomenkielistä). 

Kommentti 5. Raukoilla rajoilla on lajityypiltään kirjallisuushistoria eikä pamfletti. Tämä käy selkeästi ilmi, jos sitä vertaa edeltäjiinsä eli esimerkiksi Yrjö Varpion päätoimittamaan Suomen Kirjallisuushistoriaan 1-3 (1999) tai Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historiaan (1981; 1997). En tosin käsittele aivan samoja kirjailijoita enkä tulkitse heidän teoksiaan samalla tavalla kuin edeltäjäni eli en ole vain tyytynyt kirjoittamaan pastissia aikaisempien kirjallisuushistorioiden sisällöstä ja myötäilemään niiden tekemiä kanonisointeja.    

(jatkuu)        

                   

2. Miksi

Miksi kirjoittaa ja julkaista yhden kirjailija-tutkijan suomenkielisen proosakirjallisuuden historia vuonna 2016? Helpoin vastaus on poikkeuksellisen rajauksen (proosa; suomenkielisyys) tuottama näkökulmaetu: suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa ei aikaisemmin ole kirjoitettu ja keskittyminen yhteen kirjallisuuden keskeiseen osa-alueeseen, joka ei rajaudu maantieteeseen eikä kansallisvaltioon saati muutamaan lajityyppiin, tuo paremmin näkyviin kirjallisuusmaailman sisäisen dynamiikaan ja sen kytkökset kirjallisuuden ulkopuolisiin poliittisiin, taloudellisiin, sosiaalisiin ja kulttuurisiin virtauksiin ja rakenteisiin. Suurin osa myydystä ja painetusta kirjallisuudesta on proosaa, fiktiivisen ja ei-fiktiivisen proosan avulla on ahkerasti vaikutettu alamaisiin ja kansalaisiin muutenkin kuin kuvitteellisia yhteisöjä rakentelemalla, proosaa on sensuroitu ja siihen on kohdistunut suurempia ja pakottavampia intressejä kuin runouteen, johon nähden sen arvostus taiteena on ollut vähäisempää. Fiktiivinen proosa on enimmäkseen kerrontakeskeistä, mikä yhdistää romaaneja ja novelleja laajempaan kerrontaekologiaan ja myös humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen monenlaisiin kerronnallisiin "käänteisiin." Kannattaakin muistaa, että myös kirjallisuushistoria on proosakirjallisuuden lajityyppi.