47. Paavo Rintala ja dokumenttiromaani 2/2

Siinä vaiheessa, jota Rintalan romaanin on tarkoitus dokumentaarisesti kuvata, uskonnollinen ja muu sotapropaganda oli jo menettänyt tehonsa, sotilaat taistelivat keskinäisen solidaarisuutensa varassa ja miehityksen pelon antamin voimin selkä seinää vasten -tilanteessa (josta jo Sun Tsu on sanonut muutaman oivaltavan sanasen), Saksan sotilasapu lentokoneineen oli hidastanut neuvostoarmeijan läpimurtoa ja Stalinilla oli strategisista syistä suurempi kiire Berliiniin kuin Helsinkiin. Vuonna 1966 sivistynytkin suomalainen minä tiesi kaiken tämän. 

Kansainvälisessä vertailussa alan valioihin, Truman Capoten romaaniin Kylmäverisesti ja Norman Mailerin reportaasiin Yön armeijat, Rintala elää omassa uskonnollisessa houremaailmassaan, jonka rinnalle Capote ja Mailer olisivat päässeet vain harkitsemalla ufosieppauksen mahdollisuutta. Sinänsä ja täysin tahattomasti Rintala käväisi melkein uuden romaanityypin kynnyksellä, sellaisen, jossa olisi rakennettu tietoisesti kontrasti ja jännite haastatteluihin perustuvan sotatapahtumien rekonstruoinnin ja ”puolueettoman” dokumentaristin tarjoamien yliluonnollisten selitysmallien välille. Lisäämällä Sotilaiden ääniin Risto ja Gerda Rytin astrologisia harrastuksia, Himmlerin arjalaismytologiaa, kristallipalloja, kädestäennustajia, unissasaarnaajia, henkien manausta, Tarot-kortteja ja ehkä muutaman Päämajan kellarissa rituaalimenoin uhratun karitsan, Rintala olisi tullut luoneeksi maagisen dokumentaarirealismin tai spekulatiivis-dokumentaarisen fiktion.     

Lyhyen 1960-luvun kirjailijoiden kiinnostus vajavaisesti ymmärrettyyn kollaasitekniikkaan, dokumenttiromaaniin, reportaaseihin ja päiväkirjanomaisiin matkamuistiinpanoihin kesti vain hetken eikä johtanut kovin pitkälle, monestakin syystä, mutta myös siksi, että noiden muotojen ja lajien ymmärtämistä sääteli vielä ikikulu realismi todellisuusefekteineen.  Sen taustalla vaikutti perinteinen suomalainen epäluulo fiktiota kohtaan, koska vieläkään ei kunnolla ymmärretty valheen ja sepitteen eroa. Niinpä kollaasi toi enemmän ”todellisuutta” romaaniin, dokumentit tai dokumentaarisuus kiinnittivät romaanin lujemmin todellisuuteen, reportaasit ja dokumenttiromaanit kertoivat mitä ”todella tapahtuu”, päiväkirjamuotoon puetut arkiset ajatukset matkalta tai muualta kertoivat jotain tärkeää minusta ja maailmasta, ainakin jos kyseinen minä oli jostain syystä tai aivan syyttä kuuluisa kirjailija, jonka löysille, lonkalta vedetyille mietteille oli jo muodostunut riittävän laaja tirkistelynhaluinen ja myötätiedostava seurailijaryhmä, joka sittemmin 1970-luvulla saikin luettavakseen Ihmisen ääni -sarjan.

46. Paavo Rintala ja dokumenttiromaani 1/2

1960-luvun loppupuolella Paavo Rintala (1930–1999) työsti Yleisradion keräämien haastatteluiden perusteella kolme dokumenttiromaania, jotka seuraavat kuin saumattomasti vuonna 1965 päätökseen tullutta kollaasiromaanien aaltoa. Rintalan dokumenttiromaaneista ensimmäinen ja onnistunein, Sotilaiden äänet (1966), yrittää rakentaa väljän kronologisesti etenevän tosikertomuksen Neuvostoliiton suurhyökkäyksestä Karjalan kannaksella kesäkuussa 1944. Haastateltavia oli kaikkiaan noin 300, jokainen heistä puhui täyteen vähintään yhden 20-minuutisen ääninauhan, mutta useat olivat äänessä 40 minuuttia ja jotkut jopa yli tunnin. Valikoinnin, karsinnan, yhdistelyn ja järjestelyn varaa on siis ollut runsaasti, kun tuloksena oli noin 350-sivuinen dokumenttiromaani, jossa Rintalan oman tekstin osuus rajoittuu lyhyisiin, yleensä vajaan sivun mittaisiin johdantoihin teokseen seitsemään eri osaan, näiden osien nimeämiseen sekä parin sivun jälkilauseeseen, jossa selostetaan teoksen kokoamisen periaatteita. Joidenkin jaksojen nimissä näkyy jo Rintalan teoksille tyypillinen uskonnollinen pukinsorkka, ”JR 49:n ensimmäisen pataljoonan passio” ja ”Kenttäpapin resitatiivi”, samoin se näkyy näiden osuuksien luonnehtimisessa kärsimysnäytelmäksi, mikä saa dokumentaarisen kertomuksen yllättäen ja hieman vaivaannuttavasti resonoimaan sodanaikaisen uskonnollisen propagandan hengessä vai pitäisikö sanoa nimessä ja veressä.

Dokumenttiromaanin lukijan pitäisi pystyä uskomaan sen kokoajan eli materiaalin valitsijan, jäsentäjän ja painottajan harkintaan, arvostelukykyyn ja ”objektiivisuuteen”, mutta tämän edellytyksen ja illuusion Rintala onnistuu ikimuistoisella tavalla romuttamaan lyhyessä johdannossaan romaaninsa epilogiin, joka käsittelee suurhyökkäyksen torjumista tai pysähtymistä viimeiselle, varustamattomalle puolustuslinjalle: ”Haluaisin vielä erityisesti mainita erään vastauksen kysymykseen. Sen ovat tätä tilannetta käsittelevät teokset jättäneet yleensä mainitsematta tai sitten kokonaan vaille huomiota. Eräs Vuosalmen taisteluissa kertova (…) ääninauha mainitsee puolustuksen kestämisen syyksi myös presidentinrouva Gerda Rytin Yleisradiossa aloittaman rukoustaistelun. Tällainen peruste saattaa vaikuttaa oudolta tilannetta pelkästään sotahistoriallisesti tarkastelemalla. Mielestäni syy ei ole mitenkään outo. Kyseisenkin pataljoonan miehet kuuluivat maalaisväestöön. Suomalainen minänkehitys oli jatkunut vuoteen 1944 saakka lähes häiriytymättömänä sodistakin huolimatta. Joka tapauksessa minän kehittymisen ympäristö oli aivan toisenlaatuinen, kuin mitä se on ollut sotien jälkeen, jolloin teollistuminen ja maalaisväestön kaupunkeihin siirtyminen on vasta todella alkanut. Pidän täysin mahdollisena, että silloista suomalaista minää saatettiin yrittää ja kannatti yrittää eheyttää rukoustaistelulla, sillä UKT-linjalla nousi viime kädessä esiin kysymys suomalaisen identiteetin säilyttämisestä.” (Rintala 1966, 337-338)

(jatkuu)