123. Unohtamisesta (osa 1)

Tervetuloa blogini toiselle tuotantokaudelle, jolla postausten määrä vähenee siten, että julkaisen niitä vähintään yhden ja enintään kolme viikossa. Vaikka mieli tekisi, en aloita metakritiikillä, vaan keskityn tällä kertaa unohtamiseen ja unohdettuihin tai sellaisiksi otaksuttuihin kirjailijoihin. Taustalla resonoi ajatus kaanonien ja vastakaanonien suhteesta diversiteettiin (johon palaan tarkemmin myöhemmin) samoin kuin proosahistoriani arvosteluissa siellä täällä esitetty oletus, että Raukoilla rajoilla rakentaisi jonkinlaista vastakaanonia muun muassa unohdettujen kirjailijoiden ja kirjojen varaan.

Suomenkielisessä Wikipediassa kategoriaan suomalaiset kirjailijat sisältyy artikkeli yli 2400 suomalaisesta kirjailijasta. On varsin todennäköistä, että suuri osa heistä on tuntemattomia valtaosalle kirjallisuuden harrastajista ja tutkijoista. Tästä huolimatta voidaan kysyä, ovatko nämä enimmäkseen tuntemattomat kirjailijat myös unohdettuja. Sama kysymys voidaan kohdistaa myös paikallisesti tai alueellisesti tunnetuihin kirjailijoihin (joiden tietoja on tallentunut monenlaisiin matrikkeleihin ja tietokantoihin), "sivutoimisiin" kirjailijoihin (jotka ovat saattaneet toimia pidempään ja aktiivisemmin jollakin toiselle alalla kuten vaikkapa kuva- ja performanssitaiteilijoina tunnetut Meri kiipeilee -teoksen tekijät Alpo Jaakola ja Ilkka-Juhani Takalo-Eskola) ja pienehköjen kirjallisten ryhmien tai yhteisöjen jäseniin (tällainen on esimerkiksi Manuscript´63 -ryhmän perustajajäsen Erkki Wessman, joka tunnetaan tai tunnettiin paremmin työstään journalistina ja tv-käsikirjoittajana).      

Lisää käytännöllisiä hankaluuksia piirtyy näkyviin, jos näiden mahdollisesti unohdettujen kirjailijoiden tuotannosta lähtee tai lähtisi etsimään unohdettuja ”merkkiteoksia.” Jos 2400 Wikipedia-julkisuudesta nauttivasta kirjailijasta puolet olisi prosaisteja, ja historioitsija lukisi kultakin heistä keskimäärin kolme teosta, joiden keskimääräinen laajuus olisi 200 sivua, niin luettavaa kertyisi yhteensä 720 000 sivua. Jos historioitsija lukisi yhden teoksen joka päivä, niin pelkästään materiaalin läpikäymiseen kuluisi noin vuosikymmen. Todennäköisesti varsin moni tuohon 1200 hengen ryhmään kuuluva kirjailija on julkaissut yli kolme teosta, joten heidän kohdallaan pitäisi lukea joko koko tuotanto tai siitä jokseenkin sattumanvaraisesti valitut teokset (edellinen vaihtoehto saattaisi helposti kaksin- tai kolminkertaistaa luku-urakan keston). Yksi omakohtainen esimerkki: luin proosahistoriaani varten Valter Juvan salanimellä Heikki Kenttä kirjoittaman romaanin Maahengen salaisuus: tohtori salapoliisina (1915) ja kyllästyin siihen niin perusteellisesti, että jätin lukematta Juvan samalla salanimellä kirjoittaman ilmeisesti huomattavasti mielenkiintoisemman prooosateoksen Valkoinen kameeli ja muita kertomuksia itämailta (1916), jonka Ilkka Malmberg mainitsi viimeiseksi jääneessä lehtiartikkelissaan (”Luvattu lehmä”, HS Kuukausiliite 1/2017, 36–40).

Osittain tällaiset ongelmat ja sattumukset johtuvat siitä, että kirjoja koskeva metadata on puutteellista, virheellistä, epäjohdonmukaista tai sitä ei ole lainkaan. Saatavilla olevan metadatan painottuminen teosten lajeihin ja aihealueisiin ei lisäksi paljon auta, jos pyrkisi jäljittämään esimerkiksi suomenkielisen proosakirjallisuuden ensimmäistä epäluotettavaa kertojaa, metalepsista tai tajunnanvirtaromaania.  

Unohdettujen kirjailijoiden ja kirjojen skaala on laaja. Yhteen ääripäähän kuuluvat ite-kirjailijat ja heidän omakustanteensa, jotka muodostavat jokseenkin täysin tutkimattoman alueen. Toisessa ääripäässä ovat sellaiset unohduksiin vaipuneet kirjailijat, jotka ovat aikanaan löytäneet tiensä kirjallisuushistoriaan, mutta joita ei ole sisällytetty myöhempiin kirjallisuushistorioihin. Yksi tällainen kirjailija on K.A. Järvi, jonka romaani Loinen kuuluu proosahistoriani oheislukemistoon. O.A. Kallion Uudempi suomalainen kirjallisuus (1911–1912) käsittelee Järven tuotantoa runsaan sivun verran ja huipentaa katsauksensa näin: ”Kaikissa näissä kertomuksissa on Järvi ryhtynyt sangen mielenkiintoisiin ja uutukaisiin aiheihin, mutta ei ole jaksanut niitä taiteellisesti yhtä mielenkiintoisella tavalla käsitellä. — Ansiokkaimpia lienevät lopultakin toistaiseksi hänen pohjoiskarjalaiset takalistokuvauksensa Opettaja (1907) ja varsinkin Loinen (1908), Järven tähänastisista teoksista epäilemättä merkittävin. Edellisessä tuntuu päähenkilö, valistus- ja perustus-laillisintoinen opettaja Hannes Kauppi, pitäjänsä kaikki kaikessa, vielä kovin ihannoidulta ja teennäiseltä, mutta jälkimäisessä on sensijaan köyhä, hädissään näpistelevä Lois-Pietu ja hänen alkuperäinen maalainen ympäristönsä kuvattu erinomaisen elävästi ja todentajuisesti.” (O.A. Kallio: Uudempi suomalainen kirjallisuus II, 155. WSOY, 1912)  

Pienempään, mutta kenties vielä mielenkiintoisempaan ryhmään kuuluvat kirjailijat, jotka ovat vaarassa unohtua. Heidät mainitaan ohimennen jossakin viimeaikaisessa kirjallisuushistoriassa, mutta tavalla, joka viittaa historioitsijan puutteelliseen kompetenssiin. Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historian neljänteen uusittuun painokseen sisältyvä lyhyt kuvaus Iikka Vuotilasta ja Ari Koskisesta on juuri tällainen tahaton vihje: ”Iikka Vuotilan (1933–1975) ja Ari Koskisen (s.1939) tyylitellyissä romaaneissa yhdistyvät yhteiskuntakriittinen näkemys ja kokeileva ote.” (Laitinen 1997, 585) Vihjeen ymmärtämiseen riittää tieto siitä, että jos mikään, niin kokeellinen kirjallisuus oli Kai Laitiselle inhimillisesti vierasta.  

(jatkuu)

103. Lauri Luodon kujanjuoksu 4

(jatkoa eiliseen postaukseen)

”Lauri Luodon ei ollut vaikea arvata, mikä häntä odotti, kun hänen ystävänsä yksi toisensa jälkeen vangittiin. VALPO:n arkistosta ilmenee, että hän anoi syksyllä 1937 Suomen ulkoministeriön kautta itselleen ja perheelleen maahantulolupaa Suomeen. VALPO olisi myöntänyt luvan hänen vaimolleen ja pojalleen, mutta vastusti Luodon itsensä maahantuloa, koska hän oli ottanut osaa vuoden 1918 kapinaan ja koska hän oli ollut aktiivinen Venäjän kommunistisen puolueen toimihenkilö. NKVD kävi hakemassa Luodon kotoa 28.12.1937. Luodon kuulustelupöytäkirjoista paistaa läpi konveijerin vaikutus. Hän tunnusti mm. että jo keväällä 1918 hän oli tullut siihen tulokseen, että Venäjästä oli bolsevikkivallan vuoksi tullut takapajuinen, köyhä ja hajanainen. Hän kertoi myös, että hänen maailmankatsomuksensa ei ollut muuttunut, vaan että hän oli pysynyt pikkuporvarina ja haukkui avoimesti neuvostojärjestelmää ja proletariaatin diktatuuria. Lakeuksien Aunuksesta hän sanoi, ettei uskaltanut avoimesti kirjoittaa, että puolueen politiikka oli väärä ja että kollektivisointi tulisi johtamaan tuhoon. Tästä syystä hän kiersi kysymystä kehumalla kaikin tavoin amerikkalaisten farmareiden Säde-kommuunia ja vertaamalla sitä kolhooseihin. Luoto ’tunnusti’ että Karjalan maataloutta eivät voineet nostaa kolhoosit, vaan amerikansuomalaiset viljelijät koneellisesti ja kapitalistisesti. Hän myönsi lisäksi, että musiikkinäytelmä Herra Melperi lähtee sotaan oli pornografinen.  Kaikki muutkin teokset Luoto oli mielestään kirjoittanut samassa hengessä.” (Mikko Ylikangas: Rivit suoriksi! Kaunokirjallisuuden poliittinen valvonta Neuvosto-Karjalassa 1917–1940. Kikimora publications, 2004, 411)

Konveijeri-sanan sisältö käy ilmi tästä lainauksesta, joka käsittelee kirjailija Ragnar Ruskoa (1898–1938): ”Rusko siirrettiin tutkintovankeuteen Leningradiin. Hän puhui kirjeissään tutkijoiden häikäilemättömästä mielivallasta, täistä, liasta ja kurjuudesta. Hän kertoi vankiloista, joihin ihmisiä oli sullottu niin täyteen, että istuminen. puhumattakaan pitkälleen likaiselle lattialle laskeutumisesta, oli viikkokausiin täysin mahdotonta. Mielivalta ja laittomat kuulustelutavat ajoivat hänen mukaansa ihmisiä mielipuolisuuteen ja itsemurhiin. Ihmisiä kuoli myös tutkijoiden käsiin. (…) Häntä pidettiin kuusi vuorokautta nukkumatta ns. ’konveijerissa’ (liukuhihna). Aina välillä hänen päälleen viskottiin vettä, ettei hän olisi pyörtynyt. Puolitajuttomassa tilassa hän allekirjoitti kasan papereita, sillä hän ei halunnut menettää järkeään niin kuin moni muu. Konveijer-kuulustelumenetelmällä ja epäilemättä ennen pitkää nyrkkiä käyttämällä saatiin lähes kaikista kuulusteltavista puristettua tunnustus. jonka perusteella heidät voitiin tuomita.” (sama, 409–410) 

Lauri Luoto teloitettiin 9.2.1938. Hän kirjoitti loppuun saakka, mutta hänen julkaisemattomat käsikirjoituksensa tuhottiin (Luodon julkaistut teokset oli takavarikoitu jo aikaisemmin).    

102. Lauri Luodon kujanjuoksu 3

(jatkoa eiliseen postaukseen)

Lokakuussa 1935 NKVD vangitsi Lauri Luodon ja vapautti hänet 11 kuukauden jälkeen ilman tuomiota. ”Lauri Luoto ei koskaan kertonut, mistä häntä syytettiin syksyllä 1935. Syynä saattaa olla se, että Kalle Vento oli syyskuun täysistunnossa puhuessaan Kirjan virheistä nostanut esille Luodon romaanit Lakeuksien Aunus ja Jäämeri ärjyy. Myös Karjalan kirjailijaliitto saattoi vaikuttaa toimillaan Luodon vangitsemiseen. NKL [Neuvostoliiton Kirjailijaliitto, ME] oli nimittäin valmistellut hänen erottamista liitosta jo ennen kuin hänet vangittiin. Luotoa oli arvosteltu ankarasti NKL:n kokouksessa syyskuussa, koska hän rikkoi jatkuvasti järjestökuria ja lähetti edelleen omia tuotteitaan julkaistavaksi Amerikkaan. Liiton mukaan hän teki niin yksinomaan siitä syystä, ettei saanut julkaistuksi teoksiaan Neuvostoliitossa niiden poliittisten virheiden tai taiteellisen ala-arvoisuuden vuoksi.” (Mikko Ylikangas: Rivit suoriksi! Kaunokirjallisuuden poliittinen valvonta Neuvosto-Karjalassa 1917-1940, 308)

Vankilan jälkeen melkein kaikki oli toisin. ”Kun Lauri Luoto palasi Spalernajan vankilasta Petroskoihin syksyllä 1936, oli vahvarakenteisesta miehestä Väinö Salmen mukaan tullut: ’Valkohapsinen, kalpean kumarainen vanhus, jonka pelokkaat kiiluvat silmät olivat syvällä kuopissaan, ikään kuin ne olisivat halunneet vetäytyä mahdollisimman syvälle pään sisään. Ei hän lihava ollut ennenkään, eikä ihminen kai nälässä yleensä lihokaan, mutta nyt näytti siltä, ettei kalpean nahan alla paljon muuta ollut kuin luut.’ Salmi kävi tapaamassa Luotoa Jalmari Virtasen asunnossa Ison-mäen-rinteen kadulla, jossa hän asui vaimoineen. Luoto oli kirjoituspuuhissa, kirjoituskoneen oikealla puolella oli pinkka valmista tekstiä ja vasemmalla puolella toinen pinkka konekirjoituspaperia, jota Salmen mukaan silloin oli varsin vaikea saada Petroskoista. Salmi ihmetteli ääneen miksi hän viitsi kirjoittaa, kun hänen teoksiaan ei enää julkaistu. Luoto vastasi, että tulee vielä aika, jolloin hänenkin kirjoituksiaan luetaan ja kysytään. Salmi neuvoi häntä luopumaan suuruudenhulluista unelmistaan ja menemään töihin rakennuksille, kuten monet muutkin vuoden 1935 puhdistuksissa puolueen jäsenkirjan ja ’herraskaisen’ työpaikkansa menettäneet. Rakennustöissä sai palkkaa ainakin sen verran, että saattoi syödä ja elättää perheensä. Salmen mukaan Luodon perhe kärsi kroonista nälkää. Luodon vaimo Hilda oli töissä konekirjoittajana Narkomprosissa, mutta hänen palkkansa oli niin pieni, että se olisi huvennut yhdenkin ihmisen tarpeisiin (...) Linnassa istunut Luoto oli kirjailijaliitolle helppo syntipukki ja maalitaulu kaikille porvarillisen nationalismin metsästäjille. Marraskuussa 1935, kuukausi Luodon vangitsemisen jälkeen Karjalan kirjailijaliitto erotti hänet riveistään suomalaisnationalistina. Erottamispäätöksessä todettiin, että Luodon vihamielinen nationalistinen kanta oli muodostunut hänelle systemaattiseksi, ja että häntä oli varoitettu asiasta seitsemän vuoden ajan. Viimeisenä pisarana pidettiin hänen viimeisintä kirjaansa Lakeuksien Aunus ja näytelmää Metsien pojat, jotka erottamispäätöksen mukaan nostattivat voimakkaan suuttumuksen 'neuvostolukijain taholta'.” (emt., 311-312)

(jatkuu)

101. Lauri Luodon kujanjuoksu 2

(jatkoa postaukseen nro 29)

Stalinin kirjeen jälkeen Luoto ”leimattiin jo luokkavihamieliseksi kirjailijaksi” ja häntä alettiin saman tien kritisoida ankarasti lehdissä. Punakannel-lehden toimittaja Ludwig Kosonen syytti Luotoa siitä, että tämä ”tekeytyi joksikin ’ihme-elukka -kynäilijäksi’ tai taiteilijaksi. joka oli saanut kirjalliset kyvyt kuin taivaasta tai hyvien haltijoiden kummilahjana syntyessään. Kosonen tyrmäsi täysin Luodon vaatimukset ajatuksenvapaudesta.  Hän viittasi Leniniin ja totesi, että ajatuksenvapaus oli ainoastaan opportunistien juoni työväenluokan turmelemiseksi porvarillisella ideologialla.” (Ylikangas: Rivit suoriksi! Kaunokirjallisuuden poliittinen valvonta Neuvosto-Karjalassa 1917-1940, 187) Samanlaista ”kritiikkiä” Luoto joutui kuuntelemaan kirjailijaliiton järjestämissä kokouksissa ja konferensseissa. Hän piti arvostelua kateellisten kiusantekona ja ahdasmielisenä pikkumaisuutena ja puolusti itseään ja kirjojaan. Erottamisuhka sai hänet kuitenkin hetkeksi nöyrtymään ja aloittamaan opiskelut dialektisen materialismin opintopiirissä. 

Seuraava puhdistuskierros oli edessä vuonna 1933, mutta yllättävin tuloksin, sillä Luoto ”selvisi rimaa hipoen. Puhdistuskomissio oli tivannut Luodolta hänen ideologisia asenteitaan ja vaatinut selittämään, miksi hän kiellosta huolimatta edelleen lähetti teoksiaan julkaistavaksi Amerikkaan. Luoto vastasi tavanomaista jääräpäisyyttään osoittaen, että kyseinen kielto oli tehty RAPP:n [Venäjän proletaarikirjailijoiden yhdistys 1925–1932; ME] aikana. Koska puolue oli lakkauttanut RAPP:n , ei kiellosta hänen mukaansa tarvinnut välittää. Luodon vastausta pidettiin röyhkeänä, mutta hän sai jäädä puolueeseen saamatta edes puoluevaroitusta käytöksestään.” (emt., 210) 

Seuraavana vuonna oli kuitenkin jo toinen ääni pavlovilaisessa kellossa. Luodon romaani Lakeuksien Aunus takavarikoitiin ja sen kappaleet makuloitiin. Uusien syytösten mukaan Luoto oli vääristellyt leniniläis-stalinistista kansallisuuspolitiikkaa asettamalla kansalaisuuksia vastakkain ja suomalaiset muiden yläpuolelle paikallisen maatalouden kehittäjinä. Lisäksi Luoto ihaili kritiikittömästi amerikkalaista tekniikkaa ja tehokkuutta eikä ”ymmärtänyt oikein puolueen johtavaa roolia ja hänen teoksiaan rasitti demokratiaharha, mikä ilmeni mm. puolue-elinten ja työläisten vastakkain asettamisena.”  Tapansa mukaan Luoto kielsi syytökset. ”Luodon mielestä häntä ei saanut pitää nationalistina pelkästään siksi, että hän kuvasi totuudenmukaisesti sitä miten ulkomaalaiset sovelsivat ensimmäisinä uusinta tekniikkaa. Pahaksi onnekseen Luoto oli kirjassa väittänyt, että jos Aunuksen lakeus luovutettaisiin Amerikan suomalaisille, niin 3-4 vuodessa se tyydyttäisi koko Neuvosto-Karjalan viljantarpeen. Luoto luonnehti itseään hentoluotoiseksi ihmiseksi ja sanoi kärsivänsä siitä, että häntä soimattiin ankarasti, vaikka hänen kirjansa ja näytelmänsä auttoivat sosialismin rakennustyössä.” (emt., 289–290) 

Vielä tälläkin kerralla päädyttiin Luodon tapauksessa sovittelevaan ratkaisuun. ”Parraksen mukaan Luodolla oli runsas annos runoilijan lahjoja, mutta ne olivat hiomattomia. Luoto ei hänen mukaansa myöskään osannut suhtautua oikein kritiikkiin. Karlitin johtaja Elias Mäkinen huomautti Luodolle, että stalinistinen tyyli kirjallisuudessa edellytti amerikkalaisen asiallisuuden lisäksi myös venäläistä vallankumouksellista lennokkuutta. Hän ehdotti, että vastaavanlaatuisten virheiden välttämiseksi kirjailijoiden tuli muodostaa luomistyöprikaateja. Esimerkiksi Luoto ja joku toinen kirjailija oli määrättävä työskentelemään yhdessä, jolloin virheet voitaisiin huomata ennen kuin kirja päätyi kauppojen hyllylle. Hyppönen antoi Luodolle luvan jatkaa kirjoittamista, mutta varoitti, että hänen kirjoituksensa tullaan tarkastamaan entistä huolellisemmin ennen julkaisua.” (emt., 290–291) 

(jatkuu)

44. Odotus

Erkki Wessmanin (1931–2011) esikoisromaani Odotus ilmestyi vuonna 1965 ja keräsi valistuneimmissa kritiikeissä rinnastuksia Alain Robbe-Grillet’n juuri suomennettuun romaaniin Labyrintissa, mutta kuten tavallista rinnastukset osoittautuvat katteettomaksi varsinkin siksi, että kummallekin romaanille keskeiset toistorakenteet ovat keskenään olennaisesti erilaisia ja saavat aikaan erilaisia vaikutuksia. Tämä ei kuitenkaan vähennä Odotuksen ansioita epätavallisena suomenkielisenä romaanina. Siinä mustasukkainen ja mekaanisena toistuvan työn uuvuttama mies istuu myöhään illalla kotonaan odottamassa ulkona olevaa vaimoaan ja kuvittelee ja suunnittelee mitä tekee tämän palattua kotiin mahdollisen rakastajansa luota. Erilaiset skenaariot itsemurhasta, murhasta, raiskauksesta ja asunnon räjäyttämisestä jonkinlaiseen sovintoon tai eroon muodostavat suurimman osan romaanin sisällöstä muutaman päähenkilön ja hänen nykyisen avioliittonsa aikaisempia vaiheita valottavan muistikuvan ohella. Tapahtumaskenaariot kamppailevat miehen mielessä ja lukijalle tehdään säännöllisin väliajoin selväksi, että ne ovat hänen kuvitelmiaan, suunnitelmiaan tai unelmiaan, joten niiden todellisuusstatus fiktion mahdollisissa maailmoissa ei vaihtele kuin lyhyen aikaa kerrallaan (mutta vaihteleepa kuitenkin) eikä lopulta luo ongelmia ja ratkeamattomuuksia sen suhteen mitä fiktiossa todella tapahtuu (toisin kuin on laita Robbe-Grillet’n romaaneissa tai esimerkiksi Robert Cooverin klassikkonovellissa The Babysitter, jossa toisensa poissulkevia tapahtumaskenaarioita ei luonnollisteta kenenkään kuvitelmiksi tai muuten selitetä pois). 

Wessmanin romaani päättyy näennäisen onnellisesti mielikuvistaan havahtuneen päähenkilön näköhavaintoon kotiin palaavasta vaimosta ja sitä seuraavasta kahvinkeitosta, mutta päähenkilön helpotuksen tunteen auvoisuutta jäävät kyseenalaistamaan kaikki sitä edeltäneet skenaariot. Odotus on syyttä unohdettu romaani, koska sen yhdistelmä nopearytmistä kerrontaa (vajaa 200-sivuinen romaani on jaettu 79 numeroituun lukuun) ja toiston varaan kekseliäästi nojautuvaa skenaarioden rakentelua on suomalaisessa kirjallisuudessa hyvin harvinainen. Lisäksi se toteuttaa omat fiktiiviset premissinsä paremmin ja johdonmukaisemmin kuin monet 1960-luvun juhlituista ja kokeellisiksi väitetyistä romaaneista.  

Odotus herätti aikanaan jonkin verran odotuksia, mutta toisen ja tylysti arvostellun romaaninsa Teilinummi (1967) jälkeen Wessman ei ennen 2000-lukua enää romaaneja julkaissut. Teilinummi on kuitenkin suositeltavaa lukemista niille, jotka arvostavat campia. Romaani sisältää yliannoksen 1960-luvun eroottisen vapautumisen kliseitä mahdollisimman kömpelösti ja sitä hieman myöhempien viihderomaanien kielellä ilmaistuna, mutta toisaalta romaani on rakenteellisesti keskimääräistä kekseliäämpi. Siinä mm. harjoitellaan erään Erkki Wessmanin kirjoittamaa historiallista näytelmää, jonka naispäähenkilö tutkii omia tunteitaan, seksuaalisuuttaan ja ihmissuhteitaan. Tuloksena ei kuitenkaan ole Ranskalaisen luutnantin naista vaan vain jonkinmoinen Jörn Donnerin ja Hymy-lehden synteesi. Toisaalta varsinaisen campin saralla Veikko Ennalan 1960-luvun tusinaromaanit ja novellit ovat rahtusen riemastuttavampaa luettavaa.

42. Meri kiipeilee

1960-luvun kollaasiromaaneista tai sellaisiksi väitetyistä Alpo Jaakolan (1929–1997)  ja Ilkka-Juhani Takalo-Eskolan (s.1937) Meri kiipeilee (1965) on vähiten tunnettu ja todennäköisesti paras. Suomen Teiniliitto RY:n kustantaman 78-sivuisen kirjan tai vihkon takakansi eli PERÄ PUHE tarjoaa lukijalle perustiedot, mutta ei avaimia käteen: ”Tämä on neliosainen kirja jaksoa kappaletta lukua kertomusta tarinaa no velliä runollista kuvitusta ja -proosaa. Materiaali on sijoitettu sivuille lomittain: Jaakolaa ja Takalo-Eskolaa ja niin edelleen vuorotellen yhtä aikaa. Vihko sisältää ainakin kolme eri kokonaisuutta jotka elävät symbioosissa. Lukija antaa niille oman elämänsä: teoksen voi lukea muussakin kuin ’järjestyksessä.’ Muutamien sivujen alalaitaan on ikään kuin alaotsikoiksi asetettu signaaleja joilla varmaan on yhteyttä mm. yläpuolella edellä ja jäljessä (todella) olevaan.”

Kuvien ja sanojen yhteispeli ei sinänsä riitä tekemään mistään teoksesta kollaasia, mutta Alpo Jaakolan kolme piirrostarinaa tai sarjakuvaa, Jens kiittämätön ja Aleksis Kiveä ja Elias Lönnrotia uudelleen ja ironisesti mytologisoivat Suomalaisia suurmiehiä 1 ja 2, ja Ilkka-Juhani Takalo-Eskolan teksti Tunkiokuningas, ovat niin vieraita toisilleen ja keskenään eriparisia, että niiden ansiosta Meri kiipeilee on kollaasi paremmin perustein kuin yksikään aikalaisensa. Tämä ei johdu vain teoskokonaisuutta vastaan haraavasta vähintään neljästä pienemmästä kokonaisuudesta ja niiden oikullisista keskinäissuhteista vaan ennen kaikkea teoksen ainesten runsaudesta ja erilaisuudesta. Jo Takalo-Eskolan tekstissä kertova ja kuvaileva normaaliproosa yhdistyy katkelmalliseen ja syntaksiltaan siitä poikkeavaan tajunnanvirtaan ja proosa runoon, aforistisuus parodiaan, pastissiin, nonsenseen ja KALEVALA-RONDOON; lisäksi kirjoitus asettuu tilaan ja käyttää typografiaa vaihtelevasti, leikkii kirjoitusvirheillä, niiden mahdollisuudella ja muulla kielen materiaalisuudella niin että lukijan tekee melkein mieli uskoa Takalo-Eskolan KALLON VARJOa signaloivassa osuudessa esittämää väitettä, että ”Vuodesta 1955 on usein ollut mielessä kollaashikirja tai -elokuva. Nyt on tietysti mennyt mielen kiinto kun semmosesta tuli ROP.” 

Jaakolan piirrokset, jotka sisällyttävät itseensä tai kehykseensä tekstiä, toimivat pinnanalaisessa outoudessaan, ironiassaan ja leikkisyydessään samankaltaisissa vaihtuvissa ja heterogeenisissä rekistereissä kuin Takalo-Eskolan kieli, mikä takaa sen, että kuvan ja sanan välillä vallitsee sellainen (kauhun) tasapaino, ettei kumpikaan peruselementti pääse liiaksi dominoimaan. Lienee selvää, että aineksiensa moninaisuudessa ja niiden epäharmonisessa yhteispelin rikkaudessa Meri kiipeilee lyö laudalta suomalaiset kilpailijansa. Sama koskee kirjalliselle teokselle yleensä vieraan eli ei-kirjallisen materiaalin määrää ja laatua sekä tietysti muun kuin kirjailijan itse kirjoittamaa materiaalia. 

Intertekstuaalisia viitteitä ja varsinkaan viittausten määrää ei ole juuri mieltä laskeskella siitä yksinkertaisesta syystä, että intertekstuaalisuus ja kollaasi ovat käsitteellisesti eri asioita ja ne kannattaa kummankin käsitteen selitysvoimaisuuden säilyttämisen vuoksi pitää erillään toisistaan. 

Kollaasissa tärkeää on materiaalisen heterogeenisyyden tuottama ristiriitaisuuden ja yhteensopimattomuuden vaikutelma, jonka lähteenä kirjallisuudessa voivat olla periaatteessa ei-kirjallinen materiaali (kuten vaikkapa kuvat tai kuvitus), ei-kaunokirjallinen eli kirjallisuutena merkityksettömäksi tai arvottomaksi koettu kirjoitettu tai kirjoitusta sisältävä materiaali (kuten esimerkiksi sähkölaskut Aronpuron Aperitiff -romaanissa) tai muiden kuin kirjoittajan itsensä kirjoittama teksti. Viimeisessä ja heikoimmassa vaihtoehdossa keinoa tulee käyttää laajasti eli uuden teoksen erittäin keskeisenä jäsentymisen tapana, jotta se voisi erota tuiki tavallisesta, tietoisesta tai tahattomasta tekstienvälisyydestä. 

Tällaisiin lähtökohtiin perustuvassa vertailussa käy ilmi, että suomenkielisen proosan historiassa kollaasista kannattaa puhua vain Aronpuron ja Jaakolan & Takalo-Eskolan teoksien yhteydessä (unohtamatta Takalo-Eskolan esikoisteosta Upottava vuodelta 1964). Niihin verrattuna Mannerin triviaali tekstienvälisyys (romaanissa Oliko murhaaja enkeli?, 1963), Lahtelan enimmäkseen itse sepittämän materiaalin heterogeenisyys (romaanissa Jumala pullossa, 1964) ja Saarikosken helsinkiläisen paikallisvärin sävyttämä tumpelo Joyce-imitointi eivät ole osa samaa ilmiötä. Kummallisinta koko kuviossa oli Meri kiipeilee -teosta nopeasti kohdannut liki täydellinen unohdus. Jaakola ja Takalo-Eskola olivat tunnettuja ja tunnustettuja taiteilijoita, jotka eivät vuosikymmeniin kadonneet minnekään, paitsi kirjallisuuden kentiltä ja kasarmeilta.

41. Kuin lähtö

Tätä lukiessanne olen jo työmatkalla Toscanassa enkä aio pilata sitä seurailemalla mitä näillä poloisilla pohjan mailla sillä aikaa tapahtuu. Olen ajastanut seuraavan parin viikon postaukset siten, että niistä ensin selviää edes vähän siitä millaisia nostoja proosahistoriaani sisältyy ja sitten välähdyksiä siitä miten Raukoilla rajoilla lähestyy modernismia ja bonsaimodernismia. Palaan siis jokseenkin reaaliaikaiseen kommentointiin vasta lokakuun puolivälissä, jolloin joudun varmaankin valitsemaan vasaroinko ensin Karo Hämäläisen Parnassoon tilaamaa Juhani Sipilän Raukoilla rajoilla -arvostelua vai jatkanko saman tien Jyrki Nummen arvion analysointia. 

Aloitan Iikka Vuotilan Kuin lähtö -romaanilla, jonka pitkävirkkeistä esitystapaa soisin jonkun tutkijan joskus vertailevan Juhana Vähäsen Kakadun kysymyslauseista koostuvien pitkien virkkeiden logiikkaan. Tällainen vertailu tai virkkeenjäsennys toisi lisävaloa proosan toistorakenteiden toimintaan ja kaivattua vastapainoa kirjailijoiden pelkistettyjen lauseiden ihastelulle.          

Iikka Vuotilan (1933–1975) kolmas romaani Kuin lähtö (1966), alaotsikoltaan kertautuvaa tekstiä, on ainoa 1960-luvun suomenkielinen romaani, jota on vähänkään luontevaa verrata ranskalaiseen uuteen romaaniin, sillä siinä kertautuvuus kerrostaa, riitauttaa ja lopulta hajottaa yksiselitteisen ajan ja paikan. Päähenkilö ei ole selvillä omasta osuudestaan kertomissaan tilanteissa ja tapahtumissa ja arvailee niitä erityisesti kursiivilla painetuissa osuuksissa, jotka ovat vain pieni osa parhaimmillaan usean sivun mittaisia virkkeitä, jotka vaihtelevat, yhdistelevät ja sekoittelevat ajan ja paikan koordinaatteja amalgaamiksi, jonka turhia selkeyttämisyrityksiä (päähenkilön yrittäessä selvittää missä on, missä elämänvaiheessa, mitä tekemässä ja mistä syystä) sävyttävät eksyksissä olemisen tunne, turvattomuus, epävarmuus, pelko ja vain hetkellisesti toivo ja huumori. Lopulta päähenkilö ei ole selvillä edes läheisimmistä ihmissuhteistaan eikä omasta iästään vaan arvelee romaanin viimeisessä jaksossa olevansa iältään jossain 10 ja 50 vuoden välillä. 

Romaanin avaa lyhyt ja miltei tarpeeton osuus, kirje, jonka sairaalassa onnistuneesta leikkauksesta toipuva Auvo-niminen mies lähettää rakkaalleen. Teoksen pääosan muodostavat kolme samanlaatuista tapahtuma-ainesta sisältävää jaksoa, ensimmäinen lähtö, toinen lähtö ja saapuminen, mutta niissä kertojasta ei kertaakaan käytetä tuota etunimeä. Jos kirjeen haluaa käsittää kehykseksi, joka luonnollistaa teoksen pääosan kahdeksi tai kolmeksi uneksi, jotka ovat muunnelmia toisistaan, tähän suuntaan annetut vihjeet ovat sen verran heikkoja, että ne ovat riitautettavissa varsinkin siksi, että myös kolmessa kertomuksessa viitataan niin heräämisen jälkeiseen valvetilaan, nukkumiseen, lapsen uneen kuin niitä koskevaan epävarmuuteen. Unien tulkinnasta riippumatta romaanin osien suhde sekä toisiinsa että sisältöönsä aiheuttaa aivan tarpeeksi tulkinnallista päänvaivaa, koska fantasian ja unen kaltaista epätodellisuutta ilmaantuu romaaniin vasta sen viimeisen osan loppupuolella, jolloin kertojapäähenkilö on jo päässyt kotiinsa tai sitten päätynyt johonkin vieraaseen asuntoon, vaimonsa, äitinsä tai tuntemattoman naisen luokse, ja on joko lapsi tai aikuinen löytäessään oman tai vieraan asunnon vaatekomerosta kaksi sinne hirttäytynyttä tai hirtettyä miestä, joita ei tunne.  

Kuin lähtö teki siis ainoana 1960-luvun romaanina sen, minkä Holapan ja Hyryn romaaninen väitettiin ja kuviteltiin tehneen, mutta mitä ne eivät tehneet, eli toteutti suomen kielellä edes joitakin ranskalaisen uuden romaanin (erityisesti Robbe-Grillet’n) kerronnan ja fiktiivisen maailman rakentamisen ja horjuttamisen keinoja. Vaikka kerronnassa on etualalla kertojan epistemologinen epätietoisuus, se on erottamattomissa fiktiivisen maailman ontologiasta. Näin ollen Vuotilaa ja hänen teostaan voi pitää suomenkielisen myöhäismodernismin varhaisimpana edustajana.    

Erinomaisesti onnistunut yritys uudistua kirjailijana jäi valitettavasti Vuotilan ainoaksi, sillä kritiikki teki tehtävänsä ja Kuin lähdön jälkeen Vuotila palasi helpompien ja tutumpien kompositioiden pariin. Näin teoksesta kirjoitti kilpailevan modernismiyhtiön eli Otavan mies Hannu Mäkelä ja missäpä muussa kuin Arvostelevassa kirjaluettelossa vuonna 1967: ”Vuotilan aikaisemmin selkeä kerronta on nyt saksalaistyyppisen 'modernia' ja väsyttävää. Tällaisella kirjoittamistekniikalla on puoltajansa, mutta tekniikan pelkkä ulkokohtainen sovellus ei mielestäni sentään ole heti modernia. Kun niin aiheen käsittely kuin itse teksti on mekaanista ja hengetöntä, en näe paljon aihetta innostua siitä. Sinänsä ilmiö on melko tavallinen: kun laveasanainen eepikko alkaa kokeilla 'rohkeasti' ja 'modernisti', pääsee hän usein metsään ja pysyy siellä. Vuotilan soisi pysyneen lestissään.”

Nuorehkona kuolleen Vuotilan muut teokset ovat joko teologisia tutkielmia tai uskonnollisia aiheita kuten vakavasti otetun pappisviran mukanaan tuomaa laajaa ja musertavaa eettistä vastuuta kypsästi käsitteleviä romaaneja, joita 1960-luvun primitiivisesti maailmaa ja teologista fantasiamaailmaansa hahmottavien kristillisten kiihkoilijoiden, kuten arkkipiispa Simojoen, olisi suonut lukevan sen sijaan, että he tyytyivät kiihottamaan itseään Salaman pilasaarnalla ja sen sisältämällä eläimeensekaantumisfantasialla. Tosiaankin: oi aikoja, oi tapoja!  

Vuotilan romaanin ilmestymisaika on mielenkiintoinen. Vuonna 1964 ilmestyivät Lahtelan ja Saarikosken löyhin perustein kollaasiromaaneiksi luonnehditut teokset, vuonna 1965 lajin parhaat edustajat, Aperitiff – avoin kaupunki ja Meri kiipeilee, ja sitten vuonna 1966 Vuotilan Kuin lähdön lisäksi ilmestyivät Lahtelan pääteos SE ja kuin uuden, helppotajuisemman ja takaisin kohti realismia valuvan ajan airuena Paavo Rintalan ensimmäinen dokumenttiromaani, joka sattumoisin käsitteli vakavaa aihetta, mennyttä sotaa. Tästä näkökulmasta katsottuna Kuin lähtö on lyhyen ja kokeilevan (tai aiempaa kokeellisemman) 1960-luvun lakipiste, joka proosan tason laskettua katosi nopeasti näköpiiristä. 

33. Toisen asteen todellisuutta: Sinikka Kallio-Visapää

Raukoilla rajoilla luo parikymmentä näkökulmaa siihen miten modernismi suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa käsitettiin ja typistettiin ja millaisia kauaskantoisia ongelmia tästä vaikutusvaltaisesta kapeuttamisesta suomenkielisen proosan ymmärtämiselle aiheutui. Olennaisinta on silti ajan liike ja tapausten kulku. Jaan suomenkielisen proosamodernismin historian pääpiirteissään neljään aaltoon, joista ensimmäistä edustaa ennen kaikkea Volter Kilven romaani Alastalon salissa (1933), jonka matka nykyiseen klassikon asemaansa kesti vain noin puoli vuosisataa.       

Toisen aallon modernismi alkaa Sinikka Kallio-Visapään (1917–2002) romaanista Kolme vuorokautta (1948), joka rikkoo tietoisesti välinsä realismin konventioiden kanssa. Romaani seuraa viiden henkilön elämää kolmen vuorokauden ajan, mutta tekee sen omilla säännöillään, jotka selviävät muuta tekstiä tiheämmällä painetuista ja romaanin rakentumista kommentoivista lyhyehköistä jaksoista. Niitä on noin 350-sivuisessa romaanissa kaksikymmentä ja ne muodostavat yhtenäisen metafiktiivisen kehyksen. Romaanin kertoja etsii väkijoukosta henkilöä, joka olisi onneton kertojalle entuudestaan tuntemattomalla tavalla ja käyttää arvoituksen selvittämiseen kolme vuorokautta tarkkailemalla valittua henkilöä ja hänen läheisiään. Kertoja on läsnä mukaan valikoituneiden henkilöiden elämässä, työssä, ajatuksissa, sanoissa ja toiveissa, mutta ei kuitenkaan heidän unissaan muun muassa siksi, että ”uni tai unet ovat usein koristeellinen lisä romaanissa, todellisuudessa ne eivät merkitse niin paljon tai mikäli merkitsevät, tulevat ne päivällä itsestään ilmi, tekoina, sanoina, ajatuksina, juuri sen vuoksi, että unella ja todellisuudella on ihmisessä yhteiset juuret, ne ovat yhtä, ne ovat ihminen itse. ”

Jo romaanin avausjakso tekee selväksi sen, että kuvauksen tapa on tärkeämpää kuin itse kuva, ihminen tärkeämpi kuin se mitä hänelle tapahtuu, ja valikointi, ”se ei enää ole elämän toistamista, vaan sen muuttamista toisen asteen todellisuudeksi – ja joku voisi sanoa, että niin juuri syntyy romaani.” Kertoja ei kuitenkaan sano niin vaan väittää, toisen aallon modernisteille myöhemmin maneeriksi asti tyypilliseksi käyvään tapaan, ettei tekeytyvä teos ole romaani vaan ”mielivaltainen katsaus erästä elämää, tai eräitten ihmisten elämästä, kolmen vuorokauden pähkinänkuoressa.”  

Keskeisiä näkökulmahenkilöitä on kolme, onneton ja itsemurhaan päätyvä nuori nainen Paula, hänen naimissa oleva sisarensa Sylvia ja heitä vanhempi humanisti ja julkisuuden henkilö Elias, jota kuvataan kommenttiraidalla näin: ”Meillä hän on silti ainoa laatuaan – suoraan sanoen meillä ei sellaista historiantutkija-runoilijaa olekaan, mikä kuitenkin on sivuseikka, sillä Elias on todellisempi ja uskottavampi juuri sen vuoksi, että häntä ei ole olemassa. Oikeastaan on useita tuollaisia Eliaksia, ainakin hän on ajateltavissa, ja siksi hänen ilmestymisensä tähän on oikeutettu.” Romaanihenkilönä Eliaksella on suhde aiemmin mainittuun fiktion rakentamisen tapaan, sillä: ”Ristiriidoista hän pakenee niitten tarkasteluun ulkoa käsin, hän suorittaa alituista projisointia itseensä ja itsestään, ja niin hänen todellisuutensa on jo tuota toisen asteen todellisuutta: hän ei elä, vaan hänet eletään sellaisena kuin hän näyttäytyy, ei sellaisena kuin hän on.”

Kertojan lisäksi henkilöt kertovat myös itse, joko kirjoittamissaan sairaskertomusta muistuttavissa muistiinpanoissa (kuten Elias), kirjeissä (kuten Paula) tai sisäisen monologin avulla (kuten Sylvia ja häntä, hänen miestään ja itseään Paulan kuolemasta romaanin lopussa ateistisista lähtökohdista syyttävä Eskil). Autenttisuuden illuusiota ei silloinkaan lukijalle luvata: ”Emme suinkaan halua väittää, että se kuva, jonka Elias itsestään antaa, olisi ’oikea’, sillä ihminen ei milloinkaan ole yksi ja ainoa, vaan hän on niin monta kuin mitä hänellä on vastaanottajia (…) kuvan oikeus ei meitä sinänsä askarruta eikä se ole edes välttämätöntä, sillä pääasia on sen luonteenomaisuus, mikä taas voi olla vaikkapa vääristelyä, liiallista varovaisuutta, kaunistelua tai keinotekoisuuttakin; mutta siitä ihminen itse kuitenkin paljastuu.” Informaation suhteen valikoinnin valta on kuitenkin kertojalla, joka armotta rajaa kertomuksen kehyksestä pois Eliaksen yleistä laatua olevat pohdinnat välittömän elämänpiirinsä ulkopuolella olevista asioista liian huoliteltuina, asiallisina, epäpersoonallisina ja esseenkaltaisina, jolloin ”Elias muuttuu ihmisestä aatteeksi” – ja tekisi mieli sanoa ensimmäistä tasavaltaa metonyymisesti henkilöiväksi hahmoksi. 

Olen siteerannut Kolmen vuorokauden kehystä näin monta kertaa, jotta kävisi selväksi mistä sodanjälkeinen modernismi alkoi ja näyttääkseni sen metafiktiivisyyden epistemologisen eli modernistisen käytön. Kolme vuorokautta on niitä harvalukuisia romaaneja, jotka esittävät oman ja harvinaisen nyansoidun poetiikkansa selkeästi ja avoimesti ja sitten myös noudattavat sitä. On kummallista, että Kallio-Visapään kaksi muuta romaania, Vahasydän (1946) ja Kaislakerttu (1950) ovat huomattavasti yksinkertaisempia ja perinteisempiä romaaneja kuin Kolme vuorokautta, ja myös kirjailijan ainoa novellikokoelma Puut (1966) vaikuttaa askeleelta taaksepäin, ellei peräti neljältä askeleelta. 

Kallio-Visapään ja Kolmen vuorokauden myöhemmästä maineesta ja kovasta kohtalosta kertoo paljon tämä lyhyt sitaatti, joka on kaikki mitä Maria-Liisa Nevalan toimittama naiskirjallisuuden historia Sain roolin johon en mahdu (1989) kirjailijasta ja hänen pääteoksestaan kirjoittaa, verratessaan sitä kaiken huipuksi, pelkästään temaattisesti ja siinäkin epäonnistuen, Irja Sallan perin perinteiseen romaaniin Unissakävijä (1943): ”Samanlaista eksistentialistissävyistä ahdistusta on myös SINIKKA KALLIO-VISAPÄÄN (s. 1917) romaanissa Kolme vuorokautta (1948), joka ilmestyessään herätti huomiota kerronnaltaan modernina romaanikokeiluna. Kallio-Visapään teoksessa ahdistus liittyy taiteilijaproblematiikkaan. Romaanin runoilija Paula elää voimakkaan itsetuhovietin vallassa ja hänen minäkuvansa on äärimmäisen kielteinen. Hänen sieluaan raastavat ristiriidat ja voimakas dualismi estävät hänen luovan työnsä. Unissakävijän Marjatan tavoin Paula tuntee, että juuri hän on syypää maailman kaikkiin synteihin. Itsemurha on hänelle ainoa ulospääsytie tästä tilanteesta.” (Sain roolin johon en mahdu, 336) Kun "modernia romaanikokeilua" lähestytään tällaisilla tutkimuksellisilla avuilla ei ole ihme, että perinnettä uudistavat tai peräti uuden perinteen aloittavat naiskirjailijat jäävät sivuun ja unohduksiin kirjallisuushistoriassa.

29. Lauri Luodon kujanjuoksu I

Kirjailija Lauri Luoto (oik. Väinö Sjögren, 1886-1938) julkaisi 1920-luvulla Yhdysvalloissa neljä paksua seikkailuromaania Suomen sisällissodasta (Pakolaisena; 1925; Valkoisen leijonan metsästys 1926; Kamaran sankarit, 1927; Ikuiset uhritulet, 1929). Hän oli saanut niistä palkkioksi kaksi kirjoituskonetta ja 120 dollaria, ja oli ulkomaan yhteyksiensä vuoksi Neuvostoliiton vastavakoiluorganisaatioiden tarkkailussa. Luoto oli näet paennut vuoden 1918 keväällä Neuvostoliittoon, josta oli yrittänyt päästä Siperian kautta Yhdysvaltoihin, jossa oli aiemmin työskennellyt metsä- ja kaivostöissä. Siperian radan katkettua Luodon pakomatka oli kuitenkin pysähtynyt Omskin seudulle, jossa hän joutui asettumaan paikoilleen toimien nelisen vuotta opettajana. Sieltä hän oli vuonna 1922 palannut perheineen Pietarin lähistölle, jossa oli alkanut kirjoittaa romaanejaan, joiden käsikirjoitukset lähetti paksuissa kirjekuorissa Yhdysvaltoihin sen sijaan, että olisi alistanut niitä neuvostosensuurin arvioitavaksi. 

1920-luvun lopulta alkaen Luoto oli Karjalan proletaarikirjailijoiden yhdistyksen (KAPP) jäsen. Poliittisen ilmapiirin ja kontrollin kiristyessä se ei häntä enää kauan suojellut, sillä Luoto piti jääräpäisesti kiinni sananvapaudestaan:

”Varsinainen myrsky puhkesi syyskuussa 1931, kun Luoto julkaisi Puna-kanteleessa kirjoituksen ’Ajatusten kirjallisesta ilmilausumisesta’. Tällä artikkelilla hän asettui julkisesti vastustamaan proletaarista kirjallisuuskritiikkiä. Luodon pääajatus oli se, että RAPP:lla [Venäjän proletaarikirjailijoiden yhdistys] ei ollut mitään oikeutta ryhtyä kahlitsemaan kirjailijoiden ajatuksia. Luodon mukaan taitamaton kritiikki leimasi kirjailijan jonkin tyhjänpäiväisen virheen vuoksi ’ikuisella huonontavaran merkillä’. Hän kirjoitti, että ’kuumien kuohinrautojen kanssa touhuajat olivat saattaneet barbaariaikaisten menetelmiensä kanssa murhata montakin kirjallisen luomistyön harrastajaa.’ Luoto vaati kirjailijalle vapautta kokeilla ja etsiä uusia luomistien muotoja ilman murskaavan kritiikin rasitetta, vaikka etsiminen olisi ajoittain johtanut jopa poliittisiin erehdyksiin. Hän sohaisi juuri niitä perusongelmia, joista kukaan ei uskaltanut puhua ääneen. Luomistyön kahlehtiminen johti siihen, että kirjailijat pelkäsivät jatkuvasti luistavansa määrätyn rajan ulkopuolelle. Kirjailija oli vaatimusten ja arvostelun ahdistuksessa kuin ’jäälautalle pelastautunut hukkuva, jonka askeleen määrä oli millimetrille mitattu.’ Luoto olisi tuskin voinut valita huonompaa ajankohtaa omien näkemystensä julistamiseen, sillä lokakuun lopulla 1931 Proletarskaja revoljutsija -lehdessä julkaistiin Stalinin kirjoittama avoin kirje, jossa hän hyökkäsi rajusti eräitä puoluelehdistössä julkaistuja artikkeleita vastaan. Stalin syytti niiden kirjoittajia trostskilaisiksi puolueen historian ja leniniläisen teorian vääristelijöiksi, jotka yrittivät heikentää puoluetta ja neuvostovaltaa. (…) Stalinin kirjeen jälkeen syntyi Karjalan kirjallisuusliikkeessä pakottava tarve ryhtyä väkisin etsimään syntipukkeja. Muussa tapauksessa olisi näyttänyt siltä, että Karjala halusi sulkeutua kuoreensa ja erottua neuvostomaan kirjallisuusliikkeen valppaudesta ja kiihkeästä temposta. (…) Tulilinjalle joutui kuin luonnostaan Lauri Luoto.”

(Mikko Ylikangas: Rivit suoriksi! Kaunokirjallisuuden poliittinen valvonta Neuvosto-Karjalassa 1917–1940. Kikimora Publications, 2003, s. 186-187)  

(jatkuu)

4. Oheislukemisto, jatkoa

Alpo Jaakola ja Ilkka-Juhani Takalo-Eskola: Meri kiipeilee (1965)

"1960-luvun kollaasiromaaneista tai sellaisiksi väitetyistä Meri kiipeilee on vähiten tunnettu ja todennäköisesti paras. Jaakolan piirrokset toimivat pinnanalaisessa outoudessaan, ironiassaan ja leikkisyydessään samankaltaisissa vaihtuvissa ja heterogeenisissä rekistereissä kuin Takalo-Eskolan kieli, mikä takaa sen, että kuvan ja sanan välillä vallitsee sellainen kauhun tasapaino, ettei kumpikaan peruselementti pääse liiaksi dominoimaan."

Erkki Wessman: Odotus (1965)

"Odotus on syyttä unohdettu romaani, koska sen yhdistelmä nopearytmistä kerrontaa (vajaa 200-sivuinen romaani on jaettu 79 numeroituun lukuun) ja toiston varaan kekseliäästi nojautuvaa skenaarioiden rakentelua on suomalaisessa kirjallisuudessa hyvin harvinainen. Lisäksi Odotus toteuttaa omat fiktiiviset premissinsä paremmin ja johdonmukaisemmin kuin monet 1960-luvun juhlituista ja kokeellisiksi väitetyistä romaaneista."

Iikka Vuotila: Kuin lähtö. Kertautuvaa tekstiä (1966)

"Kuin lähtö on ainoa 1960-luvun suomenkielinen romaani, jota on vähänkään luontevaa verrata ranskalaiseen uuteen romaaniin, sillä siinä kertautuvuus kerrostaa, riitauttaa ja lopulta hajottaa yksiselitteisen ajan ja paikan. Päähenkilö ei ole selvillä omasta osuudestaan kertomissaan tilanteissa ja tapahtumissa ja arvailee niitä erityisesti kursiivilla painetuissa osuuksissa, jotka ovat vain pieni osa usean sivun mittaisia virkkeitä, jotka (...)"  

Maria Vaara: Likaiset legendat (1974)

"Likaiset legendat on myöhäismodernistinen romaani, jonka lukija ei voi tukeutua tavallisiin oletuksiin henkilöhahmoista ja fiktiivisestä maailmasta vaan hänen on lukemisen kuluessa yritettävä oppia millaisista pysyvistä ja vaihtuvista aineksista ja kokemuksista kertojan identiteetti ja persoonallisuus koostuvat, kuinka monessa hahmossa ja hahmoyhdistelmässä hän romaanissa esiintyy ja kuinka monella tavalla häneen viitataan tai mihin puoleen hän kulloinkin itsessään viittaa."  

  

3. Oheislukemisto

Proosahistoriaani liittyy myös Leevi Lehdon ntamon ystävällisesti  julkaisema oheislukemisto, johon valitsin seitsemän romaania. Tässä niistä kolme ajallisesti ensimmäistä takansiteksteineen, jotka ovat muokattuja sitaatteja proosahistoriastani.

K.A. Järvi: Loinen (1908)

"K.A. Järven naturalistinen romaani näyttää maaseudun olosuhteiden ankaruuden, köyhyyden, paikallistason vallankäytön ja tilattoman 'liikaväestön' oikeudettoman aseman useimpia muita 'kansankuvauksia' raadollisemmin. Loisen lukeminen on virkistävää juuri siksi, että sen päähenkilö ei pode Saarijärven Paavon rikollista nöyryyttä eikä romaanissa näy jälkeäkään maaseutuyhteisöjen idealisoinnista ja typerän hyväuskoisesta luottamuksesta lakiin, oikeuteen tai kristilliseen moraaliin."

Lauri Luoto: Pakolaisena (1925)

"Pakolaisena avaa Lauri Luodon neljän amerikansuomalaisten keskuudessa suositun veijariromaanin sarjan. Romaanin päähenkilö pakenee perheineen Suomen sisällisodasta nälkäänäkevän Pietarin kautta Ob-joen mutkaan keskelle Venäjän sisällissotaa. Stalinin terroria edeltävässä Neuvostoliitossa kirjoittavana suomenkielisenä kirjailijana, jonka 1920-luvun teokset julkaistiin vain Yhdysvalloissa, Luoto saattoi hyvinkin olla aikansa kosmopoliittisin suomalaiskirjailija."

Sinikka Kallio-Visapää: Kolme vuorokautta (1948)

"Kolme vuorokautta rikkoo tietoisesti välinsä realismin konventioiden kanssa. Romaani seuraa viiden henkilön elämää kolmen vuorokauden ajan, mutta tekee sen omilla säännöillään, jotka selviävät muuta tekstiä tiheämmällä painetuista ja romaanin rakentumista kommentoivista lyhyehköistä jaksoista, jotka muodostavat yhtenäisen metafiktiivisen kehyksen. Kolme vuorokautta edustaa otavalaista 1940-luvun modernismia ennen 1950-luvun anhavalaista bonsaimodernismia."