123. Unohtamisesta (osa 1)

Tervetuloa blogini toiselle tuotantokaudelle, jolla postausten määrä vähenee siten, että julkaisen niitä vähintään yhden ja enintään kolme viikossa. Vaikka mieli tekisi, en aloita metakritiikillä, vaan keskityn tällä kertaa unohtamiseen ja unohdettuihin tai sellaisiksi otaksuttuihin kirjailijoihin. Taustalla resonoi ajatus kaanonien ja vastakaanonien suhteesta diversiteettiin (johon palaan tarkemmin myöhemmin) samoin kuin proosahistoriani arvosteluissa siellä täällä esitetty oletus, että Raukoilla rajoilla rakentaisi jonkinlaista vastakaanonia muun muassa unohdettujen kirjailijoiden ja kirjojen varaan.

Suomenkielisessä Wikipediassa kategoriaan suomalaiset kirjailijat sisältyy artikkeli yli 2400 suomalaisesta kirjailijasta. On varsin todennäköistä, että suuri osa heistä on tuntemattomia valtaosalle kirjallisuuden harrastajista ja tutkijoista. Tästä huolimatta voidaan kysyä, ovatko nämä enimmäkseen tuntemattomat kirjailijat myös unohdettuja. Sama kysymys voidaan kohdistaa myös paikallisesti tai alueellisesti tunnetuihin kirjailijoihin (joiden tietoja on tallentunut monenlaisiin matrikkeleihin ja tietokantoihin), "sivutoimisiin" kirjailijoihin (jotka ovat saattaneet toimia pidempään ja aktiivisemmin jollakin toiselle alalla kuten vaikkapa kuva- ja performanssitaiteilijoina tunnetut Meri kiipeilee -teoksen tekijät Alpo Jaakola ja Ilkka-Juhani Takalo-Eskola) ja pienehköjen kirjallisten ryhmien tai yhteisöjen jäseniin (tällainen on esimerkiksi Manuscript´63 -ryhmän perustajajäsen Erkki Wessman, joka tunnetaan tai tunnettiin paremmin työstään journalistina ja tv-käsikirjoittajana).      

Lisää käytännöllisiä hankaluuksia piirtyy näkyviin, jos näiden mahdollisesti unohdettujen kirjailijoiden tuotannosta lähtee tai lähtisi etsimään unohdettuja ”merkkiteoksia.” Jos 2400 Wikipedia-julkisuudesta nauttivasta kirjailijasta puolet olisi prosaisteja, ja historioitsija lukisi kultakin heistä keskimäärin kolme teosta, joiden keskimääräinen laajuus olisi 200 sivua, niin luettavaa kertyisi yhteensä 720 000 sivua. Jos historioitsija lukisi yhden teoksen joka päivä, niin pelkästään materiaalin läpikäymiseen kuluisi noin vuosikymmen. Todennäköisesti varsin moni tuohon 1200 hengen ryhmään kuuluva kirjailija on julkaissut yli kolme teosta, joten heidän kohdallaan pitäisi lukea joko koko tuotanto tai siitä jokseenkin sattumanvaraisesti valitut teokset (edellinen vaihtoehto saattaisi helposti kaksin- tai kolminkertaistaa luku-urakan keston). Yksi omakohtainen esimerkki: luin proosahistoriaani varten Valter Juvan salanimellä Heikki Kenttä kirjoittaman romaanin Maahengen salaisuus: tohtori salapoliisina (1915) ja kyllästyin siihen niin perusteellisesti, että jätin lukematta Juvan samalla salanimellä kirjoittaman ilmeisesti huomattavasti mielenkiintoisemman prooosateoksen Valkoinen kameeli ja muita kertomuksia itämailta (1916), jonka Ilkka Malmberg mainitsi viimeiseksi jääneessä lehtiartikkelissaan (”Luvattu lehmä”, HS Kuukausiliite 1/2017, 36–40).

Osittain tällaiset ongelmat ja sattumukset johtuvat siitä, että kirjoja koskeva metadata on puutteellista, virheellistä, epäjohdonmukaista tai sitä ei ole lainkaan. Saatavilla olevan metadatan painottuminen teosten lajeihin ja aihealueisiin ei lisäksi paljon auta, jos pyrkisi jäljittämään esimerkiksi suomenkielisen proosakirjallisuuden ensimmäistä epäluotettavaa kertojaa, metalepsista tai tajunnanvirtaromaania.  

Unohdettujen kirjailijoiden ja kirjojen skaala on laaja. Yhteen ääripäähän kuuluvat ite-kirjailijat ja heidän omakustanteensa, jotka muodostavat jokseenkin täysin tutkimattoman alueen. Toisessa ääripäässä ovat sellaiset unohduksiin vaipuneet kirjailijat, jotka ovat aikanaan löytäneet tiensä kirjallisuushistoriaan, mutta joita ei ole sisällytetty myöhempiin kirjallisuushistorioihin. Yksi tällainen kirjailija on K.A. Järvi, jonka romaani Loinen kuuluu proosahistoriani oheislukemistoon. O.A. Kallion Uudempi suomalainen kirjallisuus (1911–1912) käsittelee Järven tuotantoa runsaan sivun verran ja huipentaa katsauksensa näin: ”Kaikissa näissä kertomuksissa on Järvi ryhtynyt sangen mielenkiintoisiin ja uutukaisiin aiheihin, mutta ei ole jaksanut niitä taiteellisesti yhtä mielenkiintoisella tavalla käsitellä. — Ansiokkaimpia lienevät lopultakin toistaiseksi hänen pohjoiskarjalaiset takalistokuvauksensa Opettaja (1907) ja varsinkin Loinen (1908), Järven tähänastisista teoksista epäilemättä merkittävin. Edellisessä tuntuu päähenkilö, valistus- ja perustus-laillisintoinen opettaja Hannes Kauppi, pitäjänsä kaikki kaikessa, vielä kovin ihannoidulta ja teennäiseltä, mutta jälkimäisessä on sensijaan köyhä, hädissään näpistelevä Lois-Pietu ja hänen alkuperäinen maalainen ympäristönsä kuvattu erinomaisen elävästi ja todentajuisesti.” (O.A. Kallio: Uudempi suomalainen kirjallisuus II, 155. WSOY, 1912)  

Pienempään, mutta kenties vielä mielenkiintoisempaan ryhmään kuuluvat kirjailijat, jotka ovat vaarassa unohtua. Heidät mainitaan ohimennen jossakin viimeaikaisessa kirjallisuushistoriassa, mutta tavalla, joka viittaa historioitsijan puutteelliseen kompetenssiin. Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historian neljänteen uusittuun painokseen sisältyvä lyhyt kuvaus Iikka Vuotilasta ja Ari Koskisesta on juuri tällainen tahaton vihje: ”Iikka Vuotilan (1933–1975) ja Ari Koskisen (s.1939) tyylitellyissä romaaneissa yhdistyvät yhteiskuntakriittinen näkemys ja kokeileva ote.” (Laitinen 1997, 585) Vihjeen ymmärtämiseen riittää tieto siitä, että jos mikään, niin kokeellinen kirjallisuus oli Kai Laitiselle inhimillisesti vierasta.  

(jatkuu)

44. Odotus

Erkki Wessmanin (1931–2011) esikoisromaani Odotus ilmestyi vuonna 1965 ja keräsi valistuneimmissa kritiikeissä rinnastuksia Alain Robbe-Grillet’n juuri suomennettuun romaaniin Labyrintissa, mutta kuten tavallista rinnastukset osoittautuvat katteettomaksi varsinkin siksi, että kummallekin romaanille keskeiset toistorakenteet ovat keskenään olennaisesti erilaisia ja saavat aikaan erilaisia vaikutuksia. Tämä ei kuitenkaan vähennä Odotuksen ansioita epätavallisena suomenkielisenä romaanina. Siinä mustasukkainen ja mekaanisena toistuvan työn uuvuttama mies istuu myöhään illalla kotonaan odottamassa ulkona olevaa vaimoaan ja kuvittelee ja suunnittelee mitä tekee tämän palattua kotiin mahdollisen rakastajansa luota. Erilaiset skenaariot itsemurhasta, murhasta, raiskauksesta ja asunnon räjäyttämisestä jonkinlaiseen sovintoon tai eroon muodostavat suurimman osan romaanin sisällöstä muutaman päähenkilön ja hänen nykyisen avioliittonsa aikaisempia vaiheita valottavan muistikuvan ohella. Tapahtumaskenaariot kamppailevat miehen mielessä ja lukijalle tehdään säännöllisin väliajoin selväksi, että ne ovat hänen kuvitelmiaan, suunnitelmiaan tai unelmiaan, joten niiden todellisuusstatus fiktion mahdollisissa maailmoissa ei vaihtele kuin lyhyen aikaa kerrallaan (mutta vaihteleepa kuitenkin) eikä lopulta luo ongelmia ja ratkeamattomuuksia sen suhteen mitä fiktiossa todella tapahtuu (toisin kuin on laita Robbe-Grillet’n romaaneissa tai esimerkiksi Robert Cooverin klassikkonovellissa The Babysitter, jossa toisensa poissulkevia tapahtumaskenaarioita ei luonnollisteta kenenkään kuvitelmiksi tai muuten selitetä pois). 

Wessmanin romaani päättyy näennäisen onnellisesti mielikuvistaan havahtuneen päähenkilön näköhavaintoon kotiin palaavasta vaimosta ja sitä seuraavasta kahvinkeitosta, mutta päähenkilön helpotuksen tunteen auvoisuutta jäävät kyseenalaistamaan kaikki sitä edeltäneet skenaariot. Odotus on syyttä unohdettu romaani, koska sen yhdistelmä nopearytmistä kerrontaa (vajaa 200-sivuinen romaani on jaettu 79 numeroituun lukuun) ja toiston varaan kekseliäästi nojautuvaa skenaarioden rakentelua on suomalaisessa kirjallisuudessa hyvin harvinainen. Lisäksi se toteuttaa omat fiktiiviset premissinsä paremmin ja johdonmukaisemmin kuin monet 1960-luvun juhlituista ja kokeellisiksi väitetyistä romaaneista.  

Odotus herätti aikanaan jonkin verran odotuksia, mutta toisen ja tylysti arvostellun romaaninsa Teilinummi (1967) jälkeen Wessman ei ennen 2000-lukua enää romaaneja julkaissut. Teilinummi on kuitenkin suositeltavaa lukemista niille, jotka arvostavat campia. Romaani sisältää yliannoksen 1960-luvun eroottisen vapautumisen kliseitä mahdollisimman kömpelösti ja sitä hieman myöhempien viihderomaanien kielellä ilmaistuna, mutta toisaalta romaani on rakenteellisesti keskimääräistä kekseliäämpi. Siinä mm. harjoitellaan erään Erkki Wessmanin kirjoittamaa historiallista näytelmää, jonka naispäähenkilö tutkii omia tunteitaan, seksuaalisuuttaan ja ihmissuhteitaan. Tuloksena ei kuitenkaan ole Ranskalaisen luutnantin naista vaan vain jonkinmoinen Jörn Donnerin ja Hymy-lehden synteesi. Toisaalta varsinaisen campin saralla Veikko Ennalan 1960-luvun tusinaromaanit ja novellit ovat rahtusen riemastuttavampaa luettavaa.