123. Unohtamisesta (osa 1)

Tervetuloa blogini toiselle tuotantokaudelle, jolla postausten määrä vähenee siten, että julkaisen niitä vähintään yhden ja enintään kolme viikossa. Vaikka mieli tekisi, en aloita metakritiikillä, vaan keskityn tällä kertaa unohtamiseen ja unohdettuihin tai sellaisiksi otaksuttuihin kirjailijoihin. Taustalla resonoi ajatus kaanonien ja vastakaanonien suhteesta diversiteettiin (johon palaan tarkemmin myöhemmin) samoin kuin proosahistoriani arvosteluissa siellä täällä esitetty oletus, että Raukoilla rajoilla rakentaisi jonkinlaista vastakaanonia muun muassa unohdettujen kirjailijoiden ja kirjojen varaan.

Suomenkielisessä Wikipediassa kategoriaan suomalaiset kirjailijat sisältyy artikkeli yli 2400 suomalaisesta kirjailijasta. On varsin todennäköistä, että suuri osa heistä on tuntemattomia valtaosalle kirjallisuuden harrastajista ja tutkijoista. Tästä huolimatta voidaan kysyä, ovatko nämä enimmäkseen tuntemattomat kirjailijat myös unohdettuja. Sama kysymys voidaan kohdistaa myös paikallisesti tai alueellisesti tunnetuihin kirjailijoihin (joiden tietoja on tallentunut monenlaisiin matrikkeleihin ja tietokantoihin), "sivutoimisiin" kirjailijoihin (jotka ovat saattaneet toimia pidempään ja aktiivisemmin jollakin toiselle alalla kuten vaikkapa kuva- ja performanssitaiteilijoina tunnetut Meri kiipeilee -teoksen tekijät Alpo Jaakola ja Ilkka-Juhani Takalo-Eskola) ja pienehköjen kirjallisten ryhmien tai yhteisöjen jäseniin (tällainen on esimerkiksi Manuscript´63 -ryhmän perustajajäsen Erkki Wessman, joka tunnetaan tai tunnettiin paremmin työstään journalistina ja tv-käsikirjoittajana).      

Lisää käytännöllisiä hankaluuksia piirtyy näkyviin, jos näiden mahdollisesti unohdettujen kirjailijoiden tuotannosta lähtee tai lähtisi etsimään unohdettuja ”merkkiteoksia.” Jos 2400 Wikipedia-julkisuudesta nauttivasta kirjailijasta puolet olisi prosaisteja, ja historioitsija lukisi kultakin heistä keskimäärin kolme teosta, joiden keskimääräinen laajuus olisi 200 sivua, niin luettavaa kertyisi yhteensä 720 000 sivua. Jos historioitsija lukisi yhden teoksen joka päivä, niin pelkästään materiaalin läpikäymiseen kuluisi noin vuosikymmen. Todennäköisesti varsin moni tuohon 1200 hengen ryhmään kuuluva kirjailija on julkaissut yli kolme teosta, joten heidän kohdallaan pitäisi lukea joko koko tuotanto tai siitä jokseenkin sattumanvaraisesti valitut teokset (edellinen vaihtoehto saattaisi helposti kaksin- tai kolminkertaistaa luku-urakan keston). Yksi omakohtainen esimerkki: luin proosahistoriaani varten Valter Juvan salanimellä Heikki Kenttä kirjoittaman romaanin Maahengen salaisuus: tohtori salapoliisina (1915) ja kyllästyin siihen niin perusteellisesti, että jätin lukematta Juvan samalla salanimellä kirjoittaman ilmeisesti huomattavasti mielenkiintoisemman prooosateoksen Valkoinen kameeli ja muita kertomuksia itämailta (1916), jonka Ilkka Malmberg mainitsi viimeiseksi jääneessä lehtiartikkelissaan (”Luvattu lehmä”, HS Kuukausiliite 1/2017, 36–40).

Osittain tällaiset ongelmat ja sattumukset johtuvat siitä, että kirjoja koskeva metadata on puutteellista, virheellistä, epäjohdonmukaista tai sitä ei ole lainkaan. Saatavilla olevan metadatan painottuminen teosten lajeihin ja aihealueisiin ei lisäksi paljon auta, jos pyrkisi jäljittämään esimerkiksi suomenkielisen proosakirjallisuuden ensimmäistä epäluotettavaa kertojaa, metalepsista tai tajunnanvirtaromaania.  

Unohdettujen kirjailijoiden ja kirjojen skaala on laaja. Yhteen ääripäähän kuuluvat ite-kirjailijat ja heidän omakustanteensa, jotka muodostavat jokseenkin täysin tutkimattoman alueen. Toisessa ääripäässä ovat sellaiset unohduksiin vaipuneet kirjailijat, jotka ovat aikanaan löytäneet tiensä kirjallisuushistoriaan, mutta joita ei ole sisällytetty myöhempiin kirjallisuushistorioihin. Yksi tällainen kirjailija on K.A. Järvi, jonka romaani Loinen kuuluu proosahistoriani oheislukemistoon. O.A. Kallion Uudempi suomalainen kirjallisuus (1911–1912) käsittelee Järven tuotantoa runsaan sivun verran ja huipentaa katsauksensa näin: ”Kaikissa näissä kertomuksissa on Järvi ryhtynyt sangen mielenkiintoisiin ja uutukaisiin aiheihin, mutta ei ole jaksanut niitä taiteellisesti yhtä mielenkiintoisella tavalla käsitellä. — Ansiokkaimpia lienevät lopultakin toistaiseksi hänen pohjoiskarjalaiset takalistokuvauksensa Opettaja (1907) ja varsinkin Loinen (1908), Järven tähänastisista teoksista epäilemättä merkittävin. Edellisessä tuntuu päähenkilö, valistus- ja perustus-laillisintoinen opettaja Hannes Kauppi, pitäjänsä kaikki kaikessa, vielä kovin ihannoidulta ja teennäiseltä, mutta jälkimäisessä on sensijaan köyhä, hädissään näpistelevä Lois-Pietu ja hänen alkuperäinen maalainen ympäristönsä kuvattu erinomaisen elävästi ja todentajuisesti.” (O.A. Kallio: Uudempi suomalainen kirjallisuus II, 155. WSOY, 1912)  

Pienempään, mutta kenties vielä mielenkiintoisempaan ryhmään kuuluvat kirjailijat, jotka ovat vaarassa unohtua. Heidät mainitaan ohimennen jossakin viimeaikaisessa kirjallisuushistoriassa, mutta tavalla, joka viittaa historioitsijan puutteelliseen kompetenssiin. Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historian neljänteen uusittuun painokseen sisältyvä lyhyt kuvaus Iikka Vuotilasta ja Ari Koskisesta on juuri tällainen tahaton vihje: ”Iikka Vuotilan (1933–1975) ja Ari Koskisen (s.1939) tyylitellyissä romaaneissa yhdistyvät yhteiskuntakriittinen näkemys ja kokeileva ote.” (Laitinen 1997, 585) Vihjeen ymmärtämiseen riittää tieto siitä, että jos mikään, niin kokeellinen kirjallisuus oli Kai Laitiselle inhimillisesti vierasta.  

(jatkuu)

41. Kuin lähtö

Tätä lukiessanne olen jo työmatkalla Toscanassa enkä aio pilata sitä seurailemalla mitä näillä poloisilla pohjan mailla sillä aikaa tapahtuu. Olen ajastanut seuraavan parin viikon postaukset siten, että niistä ensin selviää edes vähän siitä millaisia nostoja proosahistoriaani sisältyy ja sitten välähdyksiä siitä miten Raukoilla rajoilla lähestyy modernismia ja bonsaimodernismia. Palaan siis jokseenkin reaaliaikaiseen kommentointiin vasta lokakuun puolivälissä, jolloin joudun varmaankin valitsemaan vasaroinko ensin Karo Hämäläisen Parnassoon tilaamaa Juhani Sipilän Raukoilla rajoilla -arvostelua vai jatkanko saman tien Jyrki Nummen arvion analysointia. 

Aloitan Iikka Vuotilan Kuin lähtö -romaanilla, jonka pitkävirkkeistä esitystapaa soisin jonkun tutkijan joskus vertailevan Juhana Vähäsen Kakadun kysymyslauseista koostuvien pitkien virkkeiden logiikkaan. Tällainen vertailu tai virkkeenjäsennys toisi lisävaloa proosan toistorakenteiden toimintaan ja kaivattua vastapainoa kirjailijoiden pelkistettyjen lauseiden ihastelulle.          

Iikka Vuotilan (1933–1975) kolmas romaani Kuin lähtö (1966), alaotsikoltaan kertautuvaa tekstiä, on ainoa 1960-luvun suomenkielinen romaani, jota on vähänkään luontevaa verrata ranskalaiseen uuteen romaaniin, sillä siinä kertautuvuus kerrostaa, riitauttaa ja lopulta hajottaa yksiselitteisen ajan ja paikan. Päähenkilö ei ole selvillä omasta osuudestaan kertomissaan tilanteissa ja tapahtumissa ja arvailee niitä erityisesti kursiivilla painetuissa osuuksissa, jotka ovat vain pieni osa parhaimmillaan usean sivun mittaisia virkkeitä, jotka vaihtelevat, yhdistelevät ja sekoittelevat ajan ja paikan koordinaatteja amalgaamiksi, jonka turhia selkeyttämisyrityksiä (päähenkilön yrittäessä selvittää missä on, missä elämänvaiheessa, mitä tekemässä ja mistä syystä) sävyttävät eksyksissä olemisen tunne, turvattomuus, epävarmuus, pelko ja vain hetkellisesti toivo ja huumori. Lopulta päähenkilö ei ole selvillä edes läheisimmistä ihmissuhteistaan eikä omasta iästään vaan arvelee romaanin viimeisessä jaksossa olevansa iältään jossain 10 ja 50 vuoden välillä. 

Romaanin avaa lyhyt ja miltei tarpeeton osuus, kirje, jonka sairaalassa onnistuneesta leikkauksesta toipuva Auvo-niminen mies lähettää rakkaalleen. Teoksen pääosan muodostavat kolme samanlaatuista tapahtuma-ainesta sisältävää jaksoa, ensimmäinen lähtö, toinen lähtö ja saapuminen, mutta niissä kertojasta ei kertaakaan käytetä tuota etunimeä. Jos kirjeen haluaa käsittää kehykseksi, joka luonnollistaa teoksen pääosan kahdeksi tai kolmeksi uneksi, jotka ovat muunnelmia toisistaan, tähän suuntaan annetut vihjeet ovat sen verran heikkoja, että ne ovat riitautettavissa varsinkin siksi, että myös kolmessa kertomuksessa viitataan niin heräämisen jälkeiseen valvetilaan, nukkumiseen, lapsen uneen kuin niitä koskevaan epävarmuuteen. Unien tulkinnasta riippumatta romaanin osien suhde sekä toisiinsa että sisältöönsä aiheuttaa aivan tarpeeksi tulkinnallista päänvaivaa, koska fantasian ja unen kaltaista epätodellisuutta ilmaantuu romaaniin vasta sen viimeisen osan loppupuolella, jolloin kertojapäähenkilö on jo päässyt kotiinsa tai sitten päätynyt johonkin vieraaseen asuntoon, vaimonsa, äitinsä tai tuntemattoman naisen luokse, ja on joko lapsi tai aikuinen löytäessään oman tai vieraan asunnon vaatekomerosta kaksi sinne hirttäytynyttä tai hirtettyä miestä, joita ei tunne.  

Kuin lähtö teki siis ainoana 1960-luvun romaanina sen, minkä Holapan ja Hyryn romaaninen väitettiin ja kuviteltiin tehneen, mutta mitä ne eivät tehneet, eli toteutti suomen kielellä edes joitakin ranskalaisen uuden romaanin (erityisesti Robbe-Grillet’n) kerronnan ja fiktiivisen maailman rakentamisen ja horjuttamisen keinoja. Vaikka kerronnassa on etualalla kertojan epistemologinen epätietoisuus, se on erottamattomissa fiktiivisen maailman ontologiasta. Näin ollen Vuotilaa ja hänen teostaan voi pitää suomenkielisen myöhäismodernismin varhaisimpana edustajana.    

Erinomaisesti onnistunut yritys uudistua kirjailijana jäi valitettavasti Vuotilan ainoaksi, sillä kritiikki teki tehtävänsä ja Kuin lähdön jälkeen Vuotila palasi helpompien ja tutumpien kompositioiden pariin. Näin teoksesta kirjoitti kilpailevan modernismiyhtiön eli Otavan mies Hannu Mäkelä ja missäpä muussa kuin Arvostelevassa kirjaluettelossa vuonna 1967: ”Vuotilan aikaisemmin selkeä kerronta on nyt saksalaistyyppisen 'modernia' ja väsyttävää. Tällaisella kirjoittamistekniikalla on puoltajansa, mutta tekniikan pelkkä ulkokohtainen sovellus ei mielestäni sentään ole heti modernia. Kun niin aiheen käsittely kuin itse teksti on mekaanista ja hengetöntä, en näe paljon aihetta innostua siitä. Sinänsä ilmiö on melko tavallinen: kun laveasanainen eepikko alkaa kokeilla 'rohkeasti' ja 'modernisti', pääsee hän usein metsään ja pysyy siellä. Vuotilan soisi pysyneen lestissään.”

Nuorehkona kuolleen Vuotilan muut teokset ovat joko teologisia tutkielmia tai uskonnollisia aiheita kuten vakavasti otetun pappisviran mukanaan tuomaa laajaa ja musertavaa eettistä vastuuta kypsästi käsitteleviä romaaneja, joita 1960-luvun primitiivisesti maailmaa ja teologista fantasiamaailmaansa hahmottavien kristillisten kiihkoilijoiden, kuten arkkipiispa Simojoen, olisi suonut lukevan sen sijaan, että he tyytyivät kiihottamaan itseään Salaman pilasaarnalla ja sen sisältämällä eläimeensekaantumisfantasialla. Tosiaankin: oi aikoja, oi tapoja!  

Vuotilan romaanin ilmestymisaika on mielenkiintoinen. Vuonna 1964 ilmestyivät Lahtelan ja Saarikosken löyhin perustein kollaasiromaaneiksi luonnehditut teokset, vuonna 1965 lajin parhaat edustajat, Aperitiff – avoin kaupunki ja Meri kiipeilee, ja sitten vuonna 1966 Vuotilan Kuin lähdön lisäksi ilmestyivät Lahtelan pääteos SE ja kuin uuden, helppotajuisemman ja takaisin kohti realismia valuvan ajan airuena Paavo Rintalan ensimmäinen dokumenttiromaani, joka sattumoisin käsitteli vakavaa aihetta, mennyttä sotaa. Tästä näkökulmasta katsottuna Kuin lähtö on lyhyen ja kokeilevan (tai aiempaa kokeellisemman) 1960-luvun lakipiste, joka proosan tason laskettua katosi nopeasti näköpiiristä.