67. Kirjallisuushistoriaa Tuurin kyläkaupasta (Sipilän Suomi, osa 6)

(jatkoa postauksiin numero 57-61)

 ”Ystäviensä, tuttaviensa ja puolituttujensa teoksia Eskelinen lukee liikuttavan myötäsukaisesti, ja omat romaaninsa hän nostaa ’suomenkielisen myöhäismodernismin ja postmodernismin ensimmäisten aaltojen listalle’ Paavo Haavikon, Markku Lahtelan ja Matti Pulkkisen teosten rinnalle. En ole varma, onko kyse itseironiasta.” (Juhani Sipilä,  Parnasso 5/2016, 61)

Kommentti 26. Ystävieni, tuttavieni ja puolituttujeni yhteismäärä lasketaan sadoissa, koska olen toiminut alalla yli 30 vuotta ja olen ollut mm. runsasjäsenisen Eino Leinon seuran jäsen vuodesta 1987 alkaen. Tästä huolimatta Juhani Sipilä ei kykene nimeämään yhtään sellaista kirjailijaa tai ystäväoletettua, jota olisin käsitellyt liian myötäsukaisesti tai muuten suosisin Sipilän olettaman ystävyyden, tuttuuden tai puolituttuuden perusteella. Kyse onkin Sipilän leipälajista eli perusteettomasta ja leimaavasta vihjailusta, joilla hän arvostelussaan korvaa järjellisen argumentoinnin.    

Kommentti 27. Juhani Sipilä samoin kuin Jyrki Nummi (HS) ja Karo Hämäläinen (SK) yrittävät kuin yhdestä suusta luoda vaikutelman, että nostan proosahistoriassani omat teokseni kirjallisuushistoriaan. Minun ei kuitenkaan tarvitse tehdä sitä, koska olen siellä jo edeltävien kirjallisuushistorioiden, Suomen kirjallisuushistoria 1-3  (SKS, 1999) ja Suomen nykykirjallisuus 1-2 (SKS, 2013), käsiteltyä teoksiani suorastaan liikuttavan myötäsukaisesti.  Tässä tuorein esimerkki: ”Kirjallisuutemme postmodernismin radikaalein vaihe oli oikeastaan pelkkä lyhytaikainen vaikkakin hätkähdyttävä tapaus 1980-luvun loppupuolella (Hägg 2000). Koska suomalaisessa kirjallisuudessa ja kirjallisessa elämässä ei ollut totuttu postmodernismiin kuuluvaan leikillisyyteen ja epävakavuuteen eikä kirjallisuuskäsitykseen, jossa kirjallisuutta pidetään enemmän tekstuaalisena rakennelmana kuin todellisuuden (uudelleen)esityksenä, ensimmäiset suomalaiset postmodernistit aiheuttivat kulttuurielämässämme skandaalin. Matti Pulkkisen romaani Romaanihenkilön kuolema (1985) sekä Markku Eskelisen ja Jyrki Lehtolan pamfletti Jälkisanat. Sianhoito-opas (1987) olivat kaksi kohahduttavinta teosta, jotka nostivat aggressiivisesti postmodernismin suomalaiseen kulttuurikeskusteluun. Ne jäivät yksittäisiksi postmodernismia manifestoiviksi tienraivaajiksi pitkäksi aikaa, eikä Suomeen kehittynyt varsinaista postmodernistista koulukuntaa tai tyylisuuntaa, vaan nämä postmodernismiin sitoutuneet kokeilut 1980-luvulla edustivat suomalaisen kirjallisuuden avantgardea. (Hosiaisluoma 1999). Eskelinen julkaisi 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun lopussa muutamia postmodernistisia romaanikokeiluja. Myös Pulkkinen jatkoi 1980-luvulla aloittamaansa postmodernistista avantgardea romaanillaan Ehdotus rakkausromaaniksi (1992). Avantgardesta ei ollut kysymys enää 1990-luvun puolivälissä, kun Suomessa ilmestyi uusia postmodernistisiksi luettavia romaaneja.” (Mika Hallilla: ”Metafiktiivistä menoa”, teoksessa Suomen kirjallisuushistoria 1, toimittaneet Mika Hallila, Yrjö Hosiaisluoma, Sanna Karkulehto, Leena Kirstinä ja Jussi Ojajärvi, SKS, 2013, s. 86-87). 

(jatkuu)                 

38. Jälkisanat 2 (näinkin voi lukea 5/5)

(osittaista jatkoa postauksille nro 34-37)

Kommentti 18. Eilisessä kirjoituksessani (kommentissa 16) kerroin, että Raukoilla rajoilla käsittelee Eskelisen teoksia väitöskirjoihin nojautumalla. Jyrki Lehtolan kanssa kirjoittamani Jälkisanat/Sianhoito-oppaan (1987) käsittelyyn käytin proosahistoriassani enemmän tilaa kuin muihin teoksiini yhteensä, koska Jälkisanojen aiheuttama kirjasota oli asetettava laajempiin yhteyksiinsä. Näin sen tein:      

"Viimeistään 1950-luvun puolivälistä alkaen suomalaista kirjallista kulttuuria oli hallinnut massiivinen perspektiiviharha, joka suorastaan odotti näkyväksi tekemistään. Koko toisen maailmansodan jälkeinen aika oli käytetty itseriittoisen nationalismin itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä ns. maailmankirjallisuuteen repimän kuilun kuromisessa umpeen – ainakin jos asiaa tarkastelee aikansa parhaitten pyrkimysten tasolta ja unohtaa hetkeksi samaa ajanjaksoa yhtä lailla luonnehtineet monet ja moninaiset antimodernistiset toimijat ja pyrkimykset. Toimintaa tuntui hallitsevan ajatus, että kunhan Suomeenkin saataisiin tarpeeksi modernismia, kirjallinen ja kulttuurinen jälkeenjääneisyys olisi kerralla ja lopullisesti kumottu. Ilmeisesti ajatustakaan ei uhrattu sille, että samaan aikaan kirjallisuus (eurooppalainen, amerikkalainen ja globaali) ei suinkaan ollut pysähtynyt modernismiin vaan oli jatkanut kehittymistään, sekoittumistaan ja moninaistumistaan vähintään yhtä tiiviiseen tahtiin kuin 1900-luvun alkupuoliskolla. Sama koski myös kirjallisuudentutkimusta ja mannermaista filosofiaa, josta analyyttisen filosofian mallimaassa olivat kiinnostuneita vain harvat.

Kaikkein vahvimmin tähän sivistykselliseen jälkeenjääneisyyteen ja savijalkaiseen modernismiin iskeytyi Eskelisen ja Lehtolan metaesseistinen esseekokoelma Jälkisanat/Sianhoito-opas, joka teki kirjallisen kulttuurivajeen näkyväksi keinoja kaihtamatta. 'Jälkisanoissa suomalaista realismia ja modernismia käsitellään postmodernismin valossa, mikä oli tuolloin suomalaisessa estetiikassa ja kirjallisuuskeskustelussa uutta.' (Helle 2009, 226)

Jälkisanat/Sianhoito-opas haastoi mimeettisyytä, kommunikoivuutta, bonsaimodernismia ja humanismia ylikorostavan kirjallisuusinstituution perusarvot tuomalla poststrukturalismin ja postmodernismin perusteet voimalla keskusteluun, käyttämällä niitä lyömäaseina ironisissa ja vihamielisissä arvioinneissaan ja nostattamalla 1980-luvun suurimman kirjasodan, joka todensi oikeiksi tai ainakin osuviksi monet Eskelisen ja Lehtolan esittämät väitteet (tämän tekijöiden itse jo 1980-luvulla esittämän väitteen todensi oikeaksi Anna Helteen jälkistrukturalismin Suomeen tuloa ja erilaisten kirjallisuuskäsitysten yhteentörmäystä käsittelevä väitöskirja vuonna 2009). Pölyn ja sahajauhon laskeuduttua monien Jälkisanojen hyödyntämien filosofien ja kirjallisuusteoreetikkojen perusteoksia alettiin jo 1990-luvun kuluessa sisällyttää jokaisen itseään kunnioittavan suomalaisen yliopiston tutkintovaatimuksiin." (Raukoilla rajoilla, 519-520)

Kommentti 19. Jos lopuksi haluaisin sanoa jotain hyvää Karo Hämäläisen Raukoilla rajoilla -arvostelusta, niin sanoisin, että se tekee näkyväksi defensiivisen meemin, jossa "erilainen kirjallisuushistoria" (arvostelun verkkoversion johdannosta löytyvä luonnehdinta) leimataan pamfletiksi ilman ainoatakaan perustetta. Jos Karo Hämäläisestä pitäisi sanoa jotain hyvää, niin tehtävä on huomattavasti vaikeampi ja onnistuu vain turvautumalla pastissiin yhdestä Jälkisanoissa käytetystä tyylilajista. Harvoin, jos koskaan, on suomalainen kirjailija onnistunut sijoittamaan vähät lahjansa yhtä tuottavasti kuin Karo Hämäläinen.         

P.S. Anna Helteen väitöskirja Jäljet sanoissa: jälkistrukturalistisen kirjallisuuskäsityksen tulo 1980-luvun Suomeen on ladattavissa täältä:  https://jyx.jyu.fi/dspace/handle/123456789/21738