98. Vuoden 1965 mania

FT Juri Joensuun vasta ilmestynyt Poesia-vihko Vuoden 1965 mania? Suomalaisen kirjallisuuden hullu vuosi kohdistaa huomionsa ”pitkän vuoden 1965” antiin suomalaiselle kokeelliselle kirjallisuudelle ja sitä kautta suomalaisen kirjallisuuden historialle. Vihko-sanan ei kannata antaa hämätä, sillä Joensuun noin 30-sivuisessa kirjoituksessa on enemmän asiaa ja heuristisen jatkotutkimuksen aiheita kuin keskimääräisessä monografiassa.  Nostan esille vain viisi ansiota.   

1. Lähtökohta on perusteltu ja lähestymistapa selkeä: ”Tarkemmin katsottuna huomaa, että kokeellinen toiminta julkaistun kirjallisuuden saralla ei suinkaan levittynyt tasaisesti vuosikymmenelle, vaan melkoisen suuri osa 1960-luvun kokeellisesta kirjallisuudesta ilmestyi lyhyen ajan sisällä vuosikymmenen puolivälissä. Tätä vuosikymmenen puolivälin lyhyttä, parin–kolmen vuoden aktiivista jaksoa voisi siis kutsua ”hulluksi vuodeksi 1965” lainaten historiankirjoituksessa viljeltyä metaforista ajatusta, jossa numeraalisessa ajankohdassa kiteytyy pidempi ajanjakso. Kutsun Brian McHalen (2007) vuosilukututkimuksen ja mielenterveysmetaforan innoittamana ilmiötä ”vuoden 1965 maniaksi” – tietoisena vastakohtana postmodernismiin liitetylle hermoromahduksen vertauskuvalle. Mania on lyhytkestoinen, epänormaalisti kiihtynyt vireystila.” Onkin varsin todennäköistä, että kokeellinen kirjallisuus ilmenee suomalaisen kirjallisuuden historiassa lyhytkestoisina purskahduksina, jotka ovat vaarassa hukkua myöhemmältä tutkimukselta.  

2. Joensuu tietää mitä etsii, ei pelkistä kokeellisuutta vain yhteen piirteeseen (esimerkiksi kollaasiin) eikä luo vaivaannuttavaa olettamaa avantgardesta: ”Kokeellisuuden käsitteellä viittaan siis tietoisesti valittuihin muodollisiin, materiaalisiin, teknisiin tai menetelmällisiin piirteisiin, jotka nostavat kirjallisuuden tekemisen ja/tai vastaanoton valokeilaan, osaksi taiteellista kokonaisuutta. Kirjallinen kokeellisuus yhdistyy usein tiettyihin tunnistettaviin muotoperiaatteisiin, jotka toistuvat ja uusiutuvat kirjoittamisen historiassa. tällaisia ovat esimerkiksi kollaasi ja muu lähdetekstien käyttö; tekstin materiaalisuuden ja visuaalisuuden tai kirjoituksen median korostaminen; luettelointi; minimalismi; aleatorisuus eli satunnaisuuden hyödyntäminen kirjoittamisessa; kirjoittamisen rajoitteet tai kaavat; epälineaariset tai muulla tavoin ergodiset eli käyttötavaltaan lukijalähtöiset tekstit; sekä intermediaalisuus eli kirjallisuuden sekoittaminen muihin medioihin tai taiteenlajeihin. 1900-luvun avantgarde-liikkeet (futurismi, dada, surrealismi, lettrismi, situationismi, punk) hyödynsivät ja uusintivat monia näistä edellä mainituista kirjoittamisen resursseista. Tästä huolimatta lähes kaikki niistä ovat huomattavasti historiallista avantgardea vanhempia, vuosisatojen ikäisiä periaatteita.”

3. Katteettomia rinnastuksia ei tehdä: ”Annualisaation ja aineiston välinen suhde vaatii kuitenkin tarkennuksen. Suomen kirjallisuuden vuosi 1965 tutkittavana ilmiönä poikkeaa huomattavasti suurten kielialueiden perioditutkimuksesta ja massiivisista aineistoista. Toisin kuin McHalen vuosi 1966, ”vuoden 1965 mania” on historiallisessa katsannossa enemmän poikkeus kuin laajemman liikehdinnän alkuhetki. 2000-luvun alun kokeelliseen liikehdintään sen yhtäläisyydet ovat selviä, mutta vaikutussuhteet melko kaukaisia ja tulkinnanvaraisia. Se ei myöskään ole arbitraarinen, koska vuosiluku on valikoitunut aineiston perusteella, eikä päinvastoin. Runouspainotteista aineistoa voi verrata myös myöhäismodernistiseen ja kokeelliseen proosaan, jossa myös aktiivinen vaihe ja kirjallinen muutos näyttäisivät sijoittuvan 1960-luvun puoliväliin.” Katteettomia rinnastuksia ei tehdä kirjailijoidenkaan välillä - jos Joensuu kirjoittaisi kuin tutkijat, joille Hyry on Robbe-Grillet tai Mannerkorpi Joyce, niin Eino Säisä olisi varmaankin Suomen Queneau tai Saporta. Vuoden 1965 manian sivulta 24 voi lukea miksi näin ei kuitenkaan ole.   

4. Tutkimuksen laajentamisen tavat ovat tiedossa: ”Ehkä Suomen 60-luvun ylivireää tilaa ja ajan odotushorisonttia olisi tarkoituksenmukaista kartoittaa annualisaatiota muistuttavalla kokonaisanalyysilla, jossa tarkat teosanalyysit liitettäisiin laajempaan kulttuuriseen ilmastoon ja mentaliteettiin. Tämä vaatisi arkistotyötä, kytkeytymistä ’1960-luvun internetiin': arvosteluihin, artikkeleihin, puheenvuoroihin, pienpainatteisiin, haastatteluihin, kirjeisiin ja muuhun aineistoon, joihin peilaamalla myös julkaistuja kirjallisia teoksia tulisi lukea. Intermediaalisuuden kontekstualisointi vaatisi myös koko taidekentän – elektronisen musiikin, kokeellisen elokuvan, osallistuvan taiteen, happeningien ja performanssien – tuomista mukaan aineistoon (…) Kokeellisen kirjallisuuden tutkimus voisi ylipäätään tuottaa uutta tietoa myös graafisen kulttuurin muutoksista. Tähän liittyvät oleellisesti Ylioppilaslehden, Teekkarin ja Klopan kaltaiset lehdet kirjallisuuden julkaisupaikkoina, joiden 60-luvun vuosikerroista löytyy hämmästyttävän paljon kokeellisia tekijöitä." Tässä oltaisiin taas kerran kirjallisuuden mediahistorian äärellä eli hyvästä syystä penkomassa kaikkea sitä kirjallisuutta, jota ei ole julkaistu kirjan kansien välissä.   

5. Joensuu ei ole säästellyt vaivojaan. Tämä käy ilmi jo käsiteltävien teosten kustantajien nimistä. Tunnettujen kustantamoiden lisäksi niiden joukossa on pienempiä ja tuntemattomampia kuten esimerkiksi Tajo, Manuscript -63, Suomen Teiniliitto ry ja Stolen Paper Review Editions. 

Haastattelin Juri Joensuuta Vuoden 1965 maniasta viime perjantaina Mahdollisen Kirjallisuuden Klubilla Arkadia-kirjakaupassa. Tallenne on kuultavissa täällä. (Myös illan toinen keskustelu kannattaa kuunnella - siinä Päivi Koiviston ja Sinikka Vuolan aiheena on Vuolan romaani Replika.)   

82. Metakritiikin bullet time jatkuu (Sipilän Suomi, osa 7)

(Jatkoa postauksiin nro 57-61 ja 67)

”Esitystapa on avoimen poleeminen ja kirjallisuushistorioita mestaroiva. Erityisen arvokkaana Eskelinen pitää kokeellista ja kielellisesti avantgardistista proosaa ja kaikkein pahimpana syntinä anhavalaista ’bonsaimodernismia’, joka on tekijän mielestä ’vain maailmansotien välisen kansallisen käpertymisen jatkamista toisin keinoin’.” (Juhani Sipilä: "Kirjallisuushistoriaa ylipitkänä esseenä", Parnasso 5/2016, 61)

Kommentti 28. Pääosan huomiostani vievät kirjat, kirjailijat, kirjalliset virtaukset, kustantajat, lukijat ja poliittiset ja kulttuuriset kontekstit, eivät aikaisemmat kirjallisuushistoriat, joiden proosahistorian hahmotukset jättävät, tahallisesti tai tahattomasti, liian monta olennaista asiaa huomaamatta ja käsittelemättä. Aikaisempia kirjallisuushistorioita olisi kieltämättä ollut helppo mestaroida, koska niitä ovat kirjoittaneet tutkijat, jotka eivät pääsääntöisesti ole osanneet lukea ja tulkita vaikeiksi ja hankaliksi kokemiaan proosateoksia.          

Kommentti 29. Sipilän esittämä poleemisuusväite tai -yleistys on ristiriidassa jopa hänen oman arvostelunsa kanssa. Siitähän käy ilmi, että käsittelen kirjailijoita suorastaan liikuttavan myötäsukaisesti ja arvostavasti, olivatpa he entuudestaan ”kanonisoituja” tai eivät. Todennäköisesti Sipilän arvostelun sisäinen ristiriitaisuus johtuu kirjoittajansa kognitiivisten kykyjen lisäksi siitä, että Raukoilla rajoilla irtautuu aiempien kirjallisuushistorioiden kanonisointivimmasta ja katteettomista rinnastuksista ja painottaa niiden sijasta alati uhanalaisen kirjallisen monimuotoisuuden (diversiteetin) kehittymistä.        

Kommentti 30. Pidän kokeellista ja avantgardistista proosaa arvossa, mutta en proosahistoriassani aseta sitä muunlaisen proosan yläpuolelle tai etusijalle vaan käsittelen sitä siellä täällä silloin kuin aihetta on. Tämä johtuu myös siitä, että kokeellista ja avantgardistista (ja varsinkin kielellisesti avantgardistista) proosaa on suomenkielisessä (ja suomalaisessa) kirjallisuudessa ollut erittäin vähän ja sen historia on ollut sangen katkonaista ainakin ennen 2000-lukua. 

Kommentti 31. Todennäköistä lienee sekin, että käsitykseni siitä mikä on kokeilevaa ja avantgardistista proosaa poikkeaa rajusti Sipilän kaltaisen kriitikon käsityksistä (hänhän ei ole sellaista proosaa tutkinut saati kirjoittanut). Voi siis ajatella, että Sipilän yksityisessä kirjallisessa todellisuudessa (jossa kaikki poikkeamat bonsaiproosan pyhältä polulta edustanevat kokeellisuutta ja kielellistä avantgardea) hänen väitteensä voisi olla uskottava.   

Kommentti 32. Sipilän väärä ja vääristynyt väite siitä mitä muka pidän erityisen arvokkaana antaa saman ikävän vaikutelman kuin monet muut hänen arvostelunsa väärät väitteet eli sen, ettei hän ole proosahistoriaani lukenut vaan on vain keskittynyt arvailemaan sen sisältöä nimen, lievetekstien ja kirjailijaa koskevien ennakkokäsitystensä varassa (moni varmaan luulikin minun kirjoittavan kokeellisen proosakirjallisuuden historiaa).     

Kommentti 33. En käytä sellaisia atavistisia kristillisiä käsitteitä kuin synti kuin korkeintaan parodisesti. 

Kommentti 34.  Tyypillisen epärehelliseen tapaansa Sipilä erottaa valitsemansa sitaatin kontekstistaan eli tästä: ”Tämän luvun mottona olevaan Anhava-sitaattiin tuntuu jo sisältyvän bonsaimodernismin ohjelma, jota luonnehtii torjuva suhtautuminen kansainvälisen modernismin klassikoihin ja aivan erityisesti James Joyceen. Tässä katsannossa bonsaimodernismi on vain maailmansotien välisen kansallisen käpertymisen jatkamista toisin keinoin”. Tämän jälkeen Raukoilla rajoilla luo 19 näkökulmaa bonsaimodernismiin ja käsittelee niitä noin 40 sivun verran. Vaikka Sipilän kaltainen kirjallisuuspudokki huomaisi näkökulmista vain joka kymmenennen, hän ei voisi hyvällä omallatunnolla pelkistää kantaani tarkoitushakuisesti typistämäänsä sitaattiin. Mainittu Anhava-sitaatti löytyy tämän blogin postauksesta nro 8 otsikolla Tuomas Anhava kohtaa James Joycen.

Bonus. Vuosina 1943-1955 Alex Matson luki ja arvioi Tammelle yli 200 kirjaa ja käsikirjoitusta. Hänen kirjeenvaihdostaan kustantajan kanssa Jarl Helleman löysi tällaisen kitkerähkön arvion Tuomas Anhavan kyvystä lukea modernistista proosaa: "Anhava on merkillisen vanhoillinen romaaneja arvostellessaan. Romaanitaide on hänelle vielä suljettu kirja. En kuitenkaan ihmettele sitä ettei hän ole ymmärtänyt 'Kun tein kuolemaa' - vasta kolmannella lukemisella se rupesi minulle aukeamaan - mutta kyllä sitä että hän rohkeni sitä arvostella. Se oli jokseenkin niin kuin minä arvostelisin julkisesti Bartokia." (Jarl Hellemann: Lukemisen alkeet ja muita kertomuksia kustantajan elämästä. Otava, 1996, 154)         

(jatkuu)                

79. Kohti romaanin globaalihistoriaa

”It struck me that a fundamental misassumption about the purpose of fiction was at the heart of the problem. Make that purposes: fiction can be many things, but MPF (an abbreviation I’ll use from now on for ‘Myers, Beck, Franzen, and readers like them’) seemed to hold a very narrow view of fiction’s function, and a historically uninformed at that. Anyone who thinks linguistic extravagance in novels began with Ulysses in 1922 hasn’t done his homework. Mr. Peck, may I introduce Messrs. Petronius, Apuleios, Achilles Tatius, Subandhu, the anonymous Irish author of The Battle of Magh Rath, Alharizi, Fujiwara Teika, Gurgani, Nizami, Kakuichi, Colonna, Rabelais, Wu Chengen, Grange, Lyly, Sidney, Nashe, Suranna, the Scoffing Scholar of Lanling, Cervantes, López de Úbeda, Quevedo, Tung Yueh, Swift, Gracián, Cao Xueqin, Strene, Li Ruzhen, Melville, Lautréamont, Carroll, Meredith, Huysmans, Wilde, Rolfe, Firbank, Bely, et al? ‘The model for those who thought that high literature should be allusively obscure and complex,’ Robert Irwin suggests, is not Joyce but the 11th-century Arabic fictionist al-Hariri; a Sanskrit scholar would nominate the 7th-century novelist Bana for that distinction. Of López de Úbeda’s linguistically extravagant Justina (1605), critics have approvingly noted that ‘the work was written for the amusement of a cultured audience, a small minority of readers capable of deciphering the novel’s obscure allusions, leaving the less ingenious reader, of course, totally bewildered.’ Experts in other fields could offer other models, all predating Joyce for centuries.”

(Steven Moore: The Novel: An Alternative History. Beginnings to 1600. Continuum 2011, 2)

“The newfangled realistic novel popularized by Balzac in the 1830s peaked later in the 19th century and quickly lost its novelty in the hands of lesser talents. Yet it became rooted in the mind of the reading public as the form of the novel henceforth, marginalizing more inventive fictions. At that point, fiction-writing branched into two streams – bourgeois fiction for the masses and belletristic fiction for the elite – and, in one of life’s little ironies, the stream that deviated from the long tradition of innovation in fiction became the ‘main’ stream, while the other, older tradition became a misunderstood tributary. Instead of enjoying a brief fad and then losing favor, like the 18th-century epistolary novel, the realistic novel became thought of as the norm in fiction, instead of what it actually is: only one of the mutations in the evolution of the novel, and one less concerned with exploring new techniques and forms than with pleasing audiences and enriching authors and publishers.” (emt., 6-7)     

(jatkuu)         

67. Kirjallisuushistoriaa Tuurin kyläkaupasta (Sipilän Suomi, osa 6)

(jatkoa postauksiin numero 57-61)

 ”Ystäviensä, tuttaviensa ja puolituttujensa teoksia Eskelinen lukee liikuttavan myötäsukaisesti, ja omat romaaninsa hän nostaa ’suomenkielisen myöhäismodernismin ja postmodernismin ensimmäisten aaltojen listalle’ Paavo Haavikon, Markku Lahtelan ja Matti Pulkkisen teosten rinnalle. En ole varma, onko kyse itseironiasta.” (Juhani Sipilä,  Parnasso 5/2016, 61)

Kommentti 26. Ystävieni, tuttavieni ja puolituttujeni yhteismäärä lasketaan sadoissa, koska olen toiminut alalla yli 30 vuotta ja olen ollut mm. runsasjäsenisen Eino Leinon seuran jäsen vuodesta 1987 alkaen. Tästä huolimatta Juhani Sipilä ei kykene nimeämään yhtään sellaista kirjailijaa tai ystäväoletettua, jota olisin käsitellyt liian myötäsukaisesti tai muuten suosisin Sipilän olettaman ystävyyden, tuttuuden tai puolituttuuden perusteella. Kyse onkin Sipilän leipälajista eli perusteettomasta ja leimaavasta vihjailusta, joilla hän arvostelussaan korvaa järjellisen argumentoinnin.    

Kommentti 27. Juhani Sipilä samoin kuin Jyrki Nummi (HS) ja Karo Hämäläinen (SK) yrittävät kuin yhdestä suusta luoda vaikutelman, että nostan proosahistoriassani omat teokseni kirjallisuushistoriaan. Minun ei kuitenkaan tarvitse tehdä sitä, koska olen siellä jo edeltävien kirjallisuushistorioiden, Suomen kirjallisuushistoria 1-3  (SKS, 1999) ja Suomen nykykirjallisuus 1-2 (SKS, 2013), käsiteltyä teoksiani suorastaan liikuttavan myötäsukaisesti.  Tässä tuorein esimerkki: ”Kirjallisuutemme postmodernismin radikaalein vaihe oli oikeastaan pelkkä lyhytaikainen vaikkakin hätkähdyttävä tapaus 1980-luvun loppupuolella (Hägg 2000). Koska suomalaisessa kirjallisuudessa ja kirjallisessa elämässä ei ollut totuttu postmodernismiin kuuluvaan leikillisyyteen ja epävakavuuteen eikä kirjallisuuskäsitykseen, jossa kirjallisuutta pidetään enemmän tekstuaalisena rakennelmana kuin todellisuuden (uudelleen)esityksenä, ensimmäiset suomalaiset postmodernistit aiheuttivat kulttuurielämässämme skandaalin. Matti Pulkkisen romaani Romaanihenkilön kuolema (1985) sekä Markku Eskelisen ja Jyrki Lehtolan pamfletti Jälkisanat. Sianhoito-opas (1987) olivat kaksi kohahduttavinta teosta, jotka nostivat aggressiivisesti postmodernismin suomalaiseen kulttuurikeskusteluun. Ne jäivät yksittäisiksi postmodernismia manifestoiviksi tienraivaajiksi pitkäksi aikaa, eikä Suomeen kehittynyt varsinaista postmodernistista koulukuntaa tai tyylisuuntaa, vaan nämä postmodernismiin sitoutuneet kokeilut 1980-luvulla edustivat suomalaisen kirjallisuuden avantgardea. (Hosiaisluoma 1999). Eskelinen julkaisi 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun lopussa muutamia postmodernistisia romaanikokeiluja. Myös Pulkkinen jatkoi 1980-luvulla aloittamaansa postmodernistista avantgardea romaanillaan Ehdotus rakkausromaaniksi (1992). Avantgardesta ei ollut kysymys enää 1990-luvun puolivälissä, kun Suomessa ilmestyi uusia postmodernistisiksi luettavia romaaneja.” (Mika Hallilla: ”Metafiktiivistä menoa”, teoksessa Suomen kirjallisuushistoria 1, toimittaneet Mika Hallila, Yrjö Hosiaisluoma, Sanna Karkulehto, Leena Kirstinä ja Jussi Ojajärvi, SKS, 2013, s. 86-87). 

(jatkuu)