138. Oi & voi (osa 1: Kubikin Kuutio for beginners)

Suuresti arvostamani Niin & Näin -lehden uudessa numerossa (1/2017) Heidi Grönstand arvioi proosahistoriaani otsikolla Jännitteinen proosahistoria. Arvostelunsa lyhyehkössä johdannossa Grönstrand huomaa minun seuranneen ”historiantutkimuksessa viime vuosina tehtyjä linjauksia” ja kirjoittaa, että ”Raukoilla rajoilla on intohimoisella otteella kirjoitettu runsaudensarvi, joka tarjoilee suomalaiseen kirjallisuushistoriaan perehtyneellekin paljon uutta.” So far, so good. Valitettavasti arvostelun kuluessa käy liian usein ilmi, että Grönstrand ei ole kovin hyvin perehtynyt suomalaisen saati suomenkielisen kirjallisuuden historiaan eikä kirjallisuushistorian lajityypin peruskuvioihin. Grönstrandin arvio jakautuu kolmeen pääosaan ja lyhyeen loppukaneettiin. Käyn ne läpi yksi kerrallaan.

Arvostelun ensimmäinen osassa ("Kielipoliittisia valintoja?"), Grönstrand yrittää päästä perille kirjallisuushistoriani kaksoisrajauksen (kieli + proosa) seurauksista, mutta kompastelee tuon tuostakin omiin ennakkoluuloihinsa: ”Vaikka Eskelinen hahmottaa proosan lajina, joka 'ei rajaudu maantieteeseen eikä kansallisvaltioon saati muutamaan lajityyppiin', kuten hän itse asian ilmaisee, kielirajaus tuntuu paluulta nationalistisiin puolustusasemiin.” Heti seuraavan kappaleen alussa Grönstrand tuntuu kuitenkin hetkeksi saaneen edes yhden juonen päästä kiinni: ”Eskelisen rakkaus, kokeellinen kirjallisuus, ja sille teoksessa annettu reipas tila toki tekee tyhjäksi ajatuksen kansallismielisestä tarkoitusperästä.” Grönstrandin perustelu kertoo minulle, että emme käsitä kokeellista kirjallisuutta lainkaan samalla tavalla, mutta olkoon, koska olen heikkona hetkiin, jolloin kriitikon uusi väärinkäsitys kumoaa hänen edellisen väärinkäsityksensä.   

Toinen kummallinen ja hupaisa ristiriita Grönstrandin arvosteluun syntyy siitä, että hän siteeraa teokseni johdannossa esittämiäni perusteluita rajaukselleni (mm. sen, että keskittyminen yhteen kirjallisuuden keskeiseen osa-alueeseen tuo paremmin näkyviin kirjallisuusmaailman sisäisen dynamiikan ja sen kytkökset kirjallisuuden ulkopuolisiin poliittisiin, taloudellisiin, sosiaalisiin ja kulttuurisiin virtauksiin ja rakenteisiin), mutta väittää silti, että ”Eskeliselle yksikielisyys kuitenkin näyttäytyy kirjallisuushistorian kirjoittamisen itsestään selvänä lähtökohtana, jota hän ei sen kummemmin lähde reflektoimaan.” Kaiken huipuksi Grönstrandin arvostelun viimeisen kappaleen yhteenveto näyttää, että valitsemani rajaus (keskittyminen suomenkieliseen proosaan) tuottaa ainakin Grönstrandin kohdalla juuri sellaisia vaikutuksia, joita rajauksellani tavoittelin: ”Eskelisen Raukoilla rajoilla avaa reittejä uuden tiedon äärelle ja kannustaa miettimään tuoreita tapoja jäsentää suomalaista kirjallisuutta.”   

Jakson päätteeksi Grönstrand uhraa pitkän kappaleen Elmer Diktoniukselle eli yhdelle oman kielinationalistisen tutkimuskohteensa esittelylle yhdistämällä sen huterasti kokeellisen kirjallisuuden ”kielipeleihin”. Kas näin: ”Moninaiset kielikokeilut ovat niin ikään erottamaton osa Elmer Diktoniuksen tuotantoa, joka ei ole niin ruotsinkielinen kuin millaiseksi se usein mielletään. Eskelinen kyllä viittaa Diktoniukseen pari kertaa, mutta tarkempi perehtyminen Diktoniuksen teksteihin olisi vankistanut Eskelisen käsitystä modernismin läpimurrosta Suomessa. Vaikka kirjallisuudentutkimuksessa elää sitkeästi perinne käsitellä erikseen suomen- ja ruotsinkielistä modernismia, modernisti-Diktoniuksen romaanipari Janne Kubik/Janne Kuutio kyseenalaistaa perusteellisesti tämän jaon mielekkyyden. Suomen kieli tihkuu Diktoniuksen ruotsin kieleen, eikä suomenkielistä Janne Kuutiota pidä ajatella Janne Kubikin yksioikoiseksi käännökseksi. Se on oma itsenäinen teos, jonka rakennekin poikkeaa ruotsinkielisestä versiosta.” (Heidi Grönstrand: ”Jännitteinen proosahistoria”. Niin & Näin 1/2017, 142)

Kommentti 1. Ei ole mikään salaisuus, että Janne Kuutio (1946) on tekijän jonkin verran mukailema (eikä vain yksioikoinen) suomennos Janne Kubikista (1932). Vaatimattoman mukailun ydin on siinä, että Janne Kubikissa kertomusta täydentävä ”kommenttiraita” on sijoitettu yhtenäisenä teoksen loppuun otsakkeella Efterord kun taas Janne Kuutiossa ”kommenttiraita” on jaettu osiin ja sijoitettu jokaisen luvun loppuun. Kummallakin ratkaisulla on etunsa ja niiden erolla saattaisi olla ratkaisevaa merkitystä arvioitaessa suomennoksen statusta itsenäisenä teoksena, jos kursivoitujen kommenttien rooli olisi voittopuolisesti kertomusta riitauttava eikä täydentävä. Kommenttiraidan luonne selviää hyvin myös Diktoniuksen Tekijän sanasta, joka on painettu Janne Kuution toisen painoksen (1996) takakanteen: ”[Janne Kuution] rumuus johtuu siitä aikakaudesta, jolloin sen sankari eli, ja rakkauteni siihen siitä asiallisesta rehellisyydestä, jolla, luullakseni, onnistuin lähestymään arkaa aihettani – ynnä eräitä osia itsessäni sekä muisteloita lapsuuteni Nurmijärveltä, joita varsinkin juttusarjan 'selityksissä' olen kosketellut.”   

Lyhyesti sanottuna Janne Kuutio oli yksi niistä rajatapauksista, joiden sisällyttämistä proosahistoriaani harkitsin. Päädyin em. syistä kuitenkin siihen, että Janne Kuutio ei ole uusi itsenäinen teos (en finsk original) vaan vain hennosti muokattu käännösteksti (vertailu- ja vastakohtana voi käyttää Leevi Lehdon Ulysses-suomennoksen 14. lukua). Hypoteettisesti: jos joku Grönstrandin hengenheimolainen olisi saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että Janne Kuutio olisi sisällytettävä suomenkielisen proosan historiaan, olisin kirjoittanut sen olevan köyhän miehen Berlin Alexanderplatz, jonka jännitteetön kommenttiraita edustaa metafiktiivisyyden nolla-astetta, jonka maine kokeellisena romaanina on vahvasti liioiteltu, ja jonka suomenkielinen asu olisi kannattanut tarkastaa native speakerilla . Ennen kuin kukaan ehtii pahoittaa mielensä todettakoon, että arvioni ei ole kovin kaukana Diktoniuksen Janne Kuution ”peräkaneetissa” esittämästä arviosta, jonka mukaan Janne Kuutio on ”kehittynyt vaatimattomaksi ja harvaääniseksi muunnelmaksi niistä kumous- ja uusimistekniikoista, joita modernin romaanin suurmiehet soittelevat kirjoituskoneellaan kaukana avarassa maailmassa.”      

Kommentti 2. Olen edeltävien kirjallisuushistorioiden (Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historia; Yrjö Varpion päätoimittama Suomen kirjallisuushistoria) kanssa samaa mieltä siitä, että suomen- ja ruotsinkielinen modernistinen proosa kehittyivät varsin erillään toisistaan. Tämä koskee myös Elmer Diktoniuksen Janne Kubikin (1932) suomeksi mukailtua käännöstä Janne Kuutio (1946).   Vaikuttamattomuuteen on helppo löytää ainakin kuusi syytä: kieliryhmien ja kirjallisuusyhteisöjen pitkälle edennyt eriytyminen toisistaan; vaikutusvaltaisen välittäjähahmon puute; Janne Kubikin/Kuution avoin poliittisuus; Diktoniuksen asema (hänet ”kanonisoitiin” vasta Olof Enckellin kirjoittamassa monografiassa 1950-luvulla); pian 1940-luvun puolivälin jälkeen julkaistut modernismisuomennokset (mm. Joyce, Dos Passos, Sartre, Camus) – ja ehkä sekin, että vain kaksi vuotta Janne Kuution jälkeen ilmestynyt Sinikka Kallio-Visapään Kolme vuorokautta nosti kursivoidun kommenttiraidan käytön uudelle tasolle (toki sekään ei juuri vaikuttanut suomenkielisen proosan kehittymiseen). Toisin kuin suomenkielisen modernismin vaiheista ilmeisen tietämätön Grönstrand haluaa uskoa ja uskotella tutkijayhteisöllä on siis ollut ja on yhä edelleen hyvät syyt käsitellä erikseen suomen- ja ruotsinkielistä modernismia (sekä proosassa että runoudessa) – mikäänhän ei estä eikä ole koskaan estänyt kokoamasta näiden tutkimuslinjojen tuloksia yhteen. 

Tarkempi perehtyminen Diktoniuksen teksteihin ei siis olisi vankistanut käsitystäni modernismin läpimurrosta Suomessa enkä näe syytä muuttaa sitäkään mitä siinä Janne Kuutiosta kirjoitin: ”Suomalaisesta kirjallisuudesta välittyy oudon yksipuolinen kuva Anhavan kirjoitusten perusteella. On muutamia kirjailijoita, joiden tuotantoon paneutuminen olisi voinut edesauttaa modernismin läpimurtoa, mutta ainakaan tämän kokoelman (blog. huom. Todenkaltaisuudesta) perusteella Anhava ei kirjoittanut sanaakaan Irmari Rantamalan Harhamasta, Elmer Diktoniuksen Janne Kuutiosta tai Volter Kilven Saaristosarjasta, joten tässäkin mielessä suomenkielinen modernismi nyhjäistiin kuin tyhjästä.” (Raukoilla rajoilla, 389)  

Kommentti 3. Kielet tihkuvat toisiinsa, so what? Joycen Finnegans Wakessa luetellaan suomenkielisiä lukusanoja, mutta en silti menisi väittämään, että suomenkielisen ja englanninkielisen proosakirjallisuuden historioita ei voisi kirjoittaa erikseen.

(jatkuu)

112. Tutkimusjätettä (Sipilän Suomi, osa 10)

(jatkoa postauksiin nro 57-61, 67, 82, 87 ja 99)

”Eskelinen ei juuri mieti lajien rajoja vaan käsittelee esimerkiksi Olavi Paavolaisen päivä- ja matkakirjoja ja sellaisia 2000-luvun kokeellisia teoksia, joiden lajista ei ota selvää Markkukaan.” (Juhani Sipilä: "Kirjallisuushistoriaa ylipitkänä esseenä". Parnasso 5/2016, 60-61)

Kommentti 45. Ilmeisesti proosan rajat ovat ennätyksellisen epäselviä Juhani Sipilälle. Olavi Paavolaisen päivä- ja matkakirjat ovat proosaa samoin kuin ne 2000-luvun kokeelliset teokset, joita käsittelen. Joitakin kokeellisia teoksia voi tietysti lukea yhtä hyvin proosana ja proosakirjoituksena kuin proosarunona tai vaikkapa poeettisena ensyklopediana. Tällaiset matalat raja-aidat ja monihahmotteiset päällekkäisyydet eivät aiheuta ongelmia proosahistorialleni muun muassa siksi, että käsitykseni romaanigenren historiasta nojautuu enemmän Mooren ja Morettin globaaleihin ja monikulttuurisiin kartoituksiin kuin perin ahtaisiin kotimaisiin käsityksiin romaanista ja lajirajoista (kuten esimerkiksi sellaisiin, joita Sipilä ja Vesa Haapala käyttivät johdannossaan toimittamaansa Jyrki Nummen juhlakirjaan Kiviaholinna vielä vuonna 2013).         

Katumusharjoitus: älä kadehdi lähimmäisesi ajattelu- ja hahmotuskykyä, kirjoitustaitoa, yleissivistystä äläkä mitään muutakaan ominaisuutta, jota sinulla ei ole, jotta voisit rauhassa elää ja kuolla tuntemattomana tuuritutkijana.      

”Johdantoluvussa on varmuudeksi lukuohje: ’Kannattaa muistaa, että myös kirjallisuushistoria on proosakirjallisuuden lajityyppi.’  Kirjaa on siis viisainta lukea asiaproosana eikä tutkimuksena. Kyse on ylipitkästä esseestä, jonka rajoituksena on se, ettei tekijä ole ehtinyt tai kenties halunnut lukea kaikkea sitä tutkimusta, jota suomenkielisestä proosasta on esimerkiksi 2000-luvulla tehty.” (Juhani Sipilä: "Kirjallisuushistoriaa ylipitkänä esseenä". Parnasso 5/2016, 60-61)

Kommentti 46. Lukuohje kehottaa lukemaan kirjallisuushistoriaa kirjallisuushistoriana, mitä Sipilä ei tee. Kirjallisuushistoria ja kirjallisuudentutkimus ovat "asiaproosan" tai "tietokirjallisuuden" alalajeja ja ennen Sipilän arvostelua minun oli vaikea kuvitella, että kukaan kykenisi sotkemaan tällaiset peruserottelut. Kirjallisuushistoriaa olisi silti viisainta lukea kirjallisuushistoriana.   

Kommentti 47. Kirjallisuushistoria ei ole esseistiikkaa eikä alaviittein varustettua kirjallisuudentutkimusta vaikka se voi käyttää sekä esseistiikan että kirjallisuudentutkimuksen keinovaroja. Sipilän kannattaisi ja olisi jo kauan sitten kannattanut yrittää selvittää itselleen perusasiat kirjallisuushistorian lajityypistä ja lisäksi lukea riittävä määrä kirjallisuushistorioita (siis myös muitakin kuin suomalaisen kirjallisuuden historioita), jotta genre olisi edes auttavasti hallussa. 

Kommentti 48. 600 sivua ei tee kirjallisuushistoriasta ylipitkää. 600-sivuiseen esseeseen en ole koskaan törmännyt eikä Raukoilla rajoillakaan ole sellainen. Sipilän kannattaisi ehkä tutustua myös esseegenren alkeisiin. Sitä paitsi: jos proosahistoriani olisi essee, niin sitä ei voisi määritelmällisesti rajoittaa se, että en ole lukenut ”kaikkea sitä tutkimusta, jota suomenkielisestä proosasta on esimerkiksi 2000-luvulla tehty.”         

Kommentti 49.  Olen lukenut 2000-luvulla kirjoitettuja tutkimuksia suomenkielisestä proosasta, mutta en tietenkään kaikkea vaan vain sen mikä minun tarvitsi lukea. Tällaisia 2000-luvulla julkaistuja tutkimuksia olivat esimerkiksi Kai Häggmanin korvaamattoman arvokas suomalaisen kirjallisuuden taloushistoria Paras tawara maailmassa, Raine Koskimaan, Juri Joensuun ja Anna Helteen väitöskirjat ergodisesta ja proseduraalisesta kirjallisuudesta ja jälkistrukturalistisen kirjallisuuskäsityksen Suomeen tulosta samoin kuin Pirjo Lyytikäisen Kivi-, Jyrki Nummen Aho- ja Riikka Rossin naturalismitutkimukset. Sipilän esittämät vaatimukset siitä, että minun (tai kenenkään muun kirjallisuushistorioitsijan) pitäisi lukea kaikki tutkimus ja kirjoittaa "koko historia" tekisivät kirjallisuushistorioiden kirjoittamisen käytännössä mahdottomaksi. 

Kommentti 50. Tapansa mukaan Sipilä ei nimeä yhtäkään suomenkielistä proosaa koskevaa tutkimusta, joka minun olisi pitänyt lukea ja ottaa huomioon. Toisaalta ymmärrän tämänkin detaljin, koska Sipilän arvostelun retoriikka rakentuu perustelemattomien väitteiden, katteettomien oletusten, kategoriavirheiden ja absurdien vaatimusten varaan.         

Kommentti 51. Olen käsitellyt Sipilän arvostelua niin kuin Sipilä olisi tutkija- tai edes kriitikko-oletettu. Luettuani uudestaan edeltävät 50 metakriittistä kommenttiani huomaan ajattelevani Sipilän kirjoitusta ja Sipilää itseään tutkimusjätteenä, josta olisi vain parempi pestä kätensä. Ehkä teenkin niin.          

98. Vuoden 1965 mania

FT Juri Joensuun vasta ilmestynyt Poesia-vihko Vuoden 1965 mania? Suomalaisen kirjallisuuden hullu vuosi kohdistaa huomionsa ”pitkän vuoden 1965” antiin suomalaiselle kokeelliselle kirjallisuudelle ja sitä kautta suomalaisen kirjallisuuden historialle. Vihko-sanan ei kannata antaa hämätä, sillä Joensuun noin 30-sivuisessa kirjoituksessa on enemmän asiaa ja heuristisen jatkotutkimuksen aiheita kuin keskimääräisessä monografiassa.  Nostan esille vain viisi ansiota.   

1. Lähtökohta on perusteltu ja lähestymistapa selkeä: ”Tarkemmin katsottuna huomaa, että kokeellinen toiminta julkaistun kirjallisuuden saralla ei suinkaan levittynyt tasaisesti vuosikymmenelle, vaan melkoisen suuri osa 1960-luvun kokeellisesta kirjallisuudesta ilmestyi lyhyen ajan sisällä vuosikymmenen puolivälissä. Tätä vuosikymmenen puolivälin lyhyttä, parin–kolmen vuoden aktiivista jaksoa voisi siis kutsua ”hulluksi vuodeksi 1965” lainaten historiankirjoituksessa viljeltyä metaforista ajatusta, jossa numeraalisessa ajankohdassa kiteytyy pidempi ajanjakso. Kutsun Brian McHalen (2007) vuosilukututkimuksen ja mielenterveysmetaforan innoittamana ilmiötä ”vuoden 1965 maniaksi” – tietoisena vastakohtana postmodernismiin liitetylle hermoromahduksen vertauskuvalle. Mania on lyhytkestoinen, epänormaalisti kiihtynyt vireystila.” Onkin varsin todennäköistä, että kokeellinen kirjallisuus ilmenee suomalaisen kirjallisuuden historiassa lyhytkestoisina purskahduksina, jotka ovat vaarassa hukkua myöhemmältä tutkimukselta.  

2. Joensuu tietää mitä etsii, ei pelkistä kokeellisuutta vain yhteen piirteeseen (esimerkiksi kollaasiin) eikä luo vaivaannuttavaa olettamaa avantgardesta: ”Kokeellisuuden käsitteellä viittaan siis tietoisesti valittuihin muodollisiin, materiaalisiin, teknisiin tai menetelmällisiin piirteisiin, jotka nostavat kirjallisuuden tekemisen ja/tai vastaanoton valokeilaan, osaksi taiteellista kokonaisuutta. Kirjallinen kokeellisuus yhdistyy usein tiettyihin tunnistettaviin muotoperiaatteisiin, jotka toistuvat ja uusiutuvat kirjoittamisen historiassa. tällaisia ovat esimerkiksi kollaasi ja muu lähdetekstien käyttö; tekstin materiaalisuuden ja visuaalisuuden tai kirjoituksen median korostaminen; luettelointi; minimalismi; aleatorisuus eli satunnaisuuden hyödyntäminen kirjoittamisessa; kirjoittamisen rajoitteet tai kaavat; epälineaariset tai muulla tavoin ergodiset eli käyttötavaltaan lukijalähtöiset tekstit; sekä intermediaalisuus eli kirjallisuuden sekoittaminen muihin medioihin tai taiteenlajeihin. 1900-luvun avantgarde-liikkeet (futurismi, dada, surrealismi, lettrismi, situationismi, punk) hyödynsivät ja uusintivat monia näistä edellä mainituista kirjoittamisen resursseista. Tästä huolimatta lähes kaikki niistä ovat huomattavasti historiallista avantgardea vanhempia, vuosisatojen ikäisiä periaatteita.”

3. Katteettomia rinnastuksia ei tehdä: ”Annualisaation ja aineiston välinen suhde vaatii kuitenkin tarkennuksen. Suomen kirjallisuuden vuosi 1965 tutkittavana ilmiönä poikkeaa huomattavasti suurten kielialueiden perioditutkimuksesta ja massiivisista aineistoista. Toisin kuin McHalen vuosi 1966, ”vuoden 1965 mania” on historiallisessa katsannossa enemmän poikkeus kuin laajemman liikehdinnän alkuhetki. 2000-luvun alun kokeelliseen liikehdintään sen yhtäläisyydet ovat selviä, mutta vaikutussuhteet melko kaukaisia ja tulkinnanvaraisia. Se ei myöskään ole arbitraarinen, koska vuosiluku on valikoitunut aineiston perusteella, eikä päinvastoin. Runouspainotteista aineistoa voi verrata myös myöhäismodernistiseen ja kokeelliseen proosaan, jossa myös aktiivinen vaihe ja kirjallinen muutos näyttäisivät sijoittuvan 1960-luvun puoliväliin.” Katteettomia rinnastuksia ei tehdä kirjailijoidenkaan välillä - jos Joensuu kirjoittaisi kuin tutkijat, joille Hyry on Robbe-Grillet tai Mannerkorpi Joyce, niin Eino Säisä olisi varmaankin Suomen Queneau tai Saporta. Vuoden 1965 manian sivulta 24 voi lukea miksi näin ei kuitenkaan ole.   

4. Tutkimuksen laajentamisen tavat ovat tiedossa: ”Ehkä Suomen 60-luvun ylivireää tilaa ja ajan odotushorisonttia olisi tarkoituksenmukaista kartoittaa annualisaatiota muistuttavalla kokonaisanalyysilla, jossa tarkat teosanalyysit liitettäisiin laajempaan kulttuuriseen ilmastoon ja mentaliteettiin. Tämä vaatisi arkistotyötä, kytkeytymistä ’1960-luvun internetiin': arvosteluihin, artikkeleihin, puheenvuoroihin, pienpainatteisiin, haastatteluihin, kirjeisiin ja muuhun aineistoon, joihin peilaamalla myös julkaistuja kirjallisia teoksia tulisi lukea. Intermediaalisuuden kontekstualisointi vaatisi myös koko taidekentän – elektronisen musiikin, kokeellisen elokuvan, osallistuvan taiteen, happeningien ja performanssien – tuomista mukaan aineistoon (…) Kokeellisen kirjallisuuden tutkimus voisi ylipäätään tuottaa uutta tietoa myös graafisen kulttuurin muutoksista. Tähän liittyvät oleellisesti Ylioppilaslehden, Teekkarin ja Klopan kaltaiset lehdet kirjallisuuden julkaisupaikkoina, joiden 60-luvun vuosikerroista löytyy hämmästyttävän paljon kokeellisia tekijöitä." Tässä oltaisiin taas kerran kirjallisuuden mediahistorian äärellä eli hyvästä syystä penkomassa kaikkea sitä kirjallisuutta, jota ei ole julkaistu kirjan kansien välissä.   

5. Joensuu ei ole säästellyt vaivojaan. Tämä käy ilmi jo käsiteltävien teosten kustantajien nimistä. Tunnettujen kustantamoiden lisäksi niiden joukossa on pienempiä ja tuntemattomampia kuten esimerkiksi Tajo, Manuscript -63, Suomen Teiniliitto ry ja Stolen Paper Review Editions. 

Haastattelin Juri Joensuuta Vuoden 1965 maniasta viime perjantaina Mahdollisen Kirjallisuuden Klubilla Arkadia-kirjakaupassa. Tallenne on kuultavissa täällä. (Myös illan toinen keskustelu kannattaa kuunnella - siinä Päivi Koiviston ja Sinikka Vuolan aiheena on Vuolan romaani Replika.)