125. Älä lyö Löyttyä (osa 2)

Oppimattoman ”lähdekritiikkinsä” jatkoksi Löytty katsoo asiakseen moittia joihinkin kotimaisen kirjallisuuden tutkijoihin kohdistuvaa asennettani tai lähinnä hänen hyperbolista kuvitelmaansa asenteestani, jonka hän rinnastaa Touretten syndroomaan. Hyperbolinen tarkoittaa tässä sitä, että Löytty ei huomaa kuinka harvaan tutkijaan arvosteluni kohdistan, kuinka vähän tilaa arvosteluni vievät ja että siteeraan ja referoin kollegiaalisessa hengessä tutkijoita, joita arvostan. Näyttää kuitenkin siltä, että lopulta kyse on vain myrskystä vesilasissa. Löytty näet aloittaa arvostelunsa seuraavan jakson tähän tapaan: ”Huomautukseni Eskelisen asennetta kohtaan ei pidä ymmärtää kirjassa esitetyn kritiikin vastustamiseksi tai puolustuskannalle asettumiseksi, päinvastoin. Eskelisen analyysi on nähdäkseni pääosin pätevää ja tarpeellista, sillä hän nostaa esille olennaisia kysymyksiä esimerkiksi siitä, miten kapeasta näkökulmasta kirjallisuutta on Suomessa usein tulkittu.” Eli loppu hyvin, kaikki hyvin?

Ei sentään, sillä arvostelunsa viimeisessä (neljännessä) jaksossa Löytty palaa ”kysymykseen Raukoilla rajoilla -teoksen tekstilajista.” Seuraavaksi hän ymmärtää väärin yhden lukuohjeistani (kirjallisuushistorian ymmärtämisestä proosakirjallisuuden genrenä) ja sitten kuvaukseni tai vihjeeni yhdestä proosahistoriani käyttämästä esittämisstrategiasta (joita siis on huomattavasti enemmän kuin yksi). Hurskasteltuaan vielä hetkisen tyylivalinnoillani hän aloittaa arvostelunsa ns. loppunousun, jonka käyn seuraavassa läpi kappale kerrallaan.

Löytty kirjoittaa: ”Kirjallisuushistoriasta käsitteen perinteisessä merkityksessä on nimittäin kyse. Ennakko-oletuksiini nähden olinkin hieman pettynyt, sillä vaikka Raukoilla rajoilla kritisoi edeltäjiään ja tarjoaa kiitettävästi niihin korjauksia ja lisäyksiä, se ei itse asiassa ehdota sen syvällisempää remonttia kirjallisuushistorioiden genreen, sen tavoitteisiin ja kokoonpanoon, minkä osoittaa jo kirjallisiin tyylisuuntiin jakautuva sisällysluettelo. Kaanonin idean kyseenalaistamisen sijasta teoksessa tarjotaan uutta versiota kansallisesta kaanonista: Kivi säilyttää asemansa, Kilven arvoa nostetaan, Hans Selo lisätään.”

Kommentti 6. Ehkä minun pitäisi olla tyytyväinen siitä, että Löytyn(kin) mielestä Raukoilla rajoilla kiitettävästi korjaa ja täydentää edeltäjiään. Ehkä olisinkin, jos Löytty olisi kyennyt hahmottamaan edes muutaman niistä muutoksista ja muutosehdotuksista, joita Raukoilla rajoilla kirjallisuushistorian genreen tekee. Osa näistä olisi selvinnyt jo lievetekstistä (”Raukoilla rajoilla ei rakenna kaanonia eikä vastakaanonia”), osa olisi edellyttänyt Löytyltä moniulotteista vertailua edeltäviin kirjallisuushistorioihin (Raukoilla rajoilla rajaa kirjallisuushistorian kielen eikä valtiomuodostelmien ja kansallisuuksien saati anakronististen kansalliseen identiteettiin kohdistuvien odotusten avulla; se kohdistaa huomionsa yhteen kirjallisuuden lajiin eli proosaan) ja vielä osa vertailua pienten ja suurten kielialueiden kirjallisuushistorioiden välillä (Raukoilla rajoilla kyseenalaistaa edellisten ongelmattoman mallintamisen jälkimmäisten avulla).

Kommentti 7. Löytyn hentoinen käsitys kirjallisuudesta, kirjallisuusteoriasta ja kirjallisuushistoriasta löytää kenties kiteytyneimmän ilmaisunsa modernismin ja realismin ymmärtämisessä tyylisuunniksi. Sitä ne eivät ole, ellei näiden kiisteltyjen käsitteiden kaikesta heuristisuudesta ja selitysvoimasta haluta luopua, mikä epäilemättä sopisi monellekin kulttuurintutkijalle. Pelkkä syventyminen proosahistoriani alalukujen otsikoihin koko teoksen lukemisesta puhumattakaan olisi selvittänyt Löytylle, etteivät realismi ja modernismi ole tyylisuuntia proosahistoriassani. Kyse on siis kaksoisvirheestä: Raukoilla rajoilla ei jakaannu edes päälukujen otsikoiden tasolla tyylisuunniksi, ja realismi ja modernismi eivät ole uskottavasti redusoitavissa tyylisuunniksi.

Kommentti 8. Kaanonin ja vastakaanonin rakentelun ja purkamisen sijasta Raukoilla rajoilla seuraa kirjallisen diversiteetin vaiheita ja vaihteluita. Käytän proosahistoriassani sanoja kaanon ja kanonisointi vain osoittamassa tiettyjä kirjallisuushistoriallisia faktoja ja konstellaatiota. Kutsun Ahoa, Canthia, Järnefeltiä ja Pakkalaa kanonisoiduiksi realisteiksi siksi, että he sellaisia ovat (ja myös erottaakseni heidät saman aikakauden ns. kansankirjailijoista, jotka olivat hieman toisenlaisia realisteja). Samalla tavoin viittaan kanonisoituun anhavalais-otavalaiseen modernismiin (eli lähinnä Haavikkoon, Hyryyn, Mereen ja Vartioon). Tällaiset viittaukset eivät rakenna kaanonia eivätkä vastakaanonia – paitsi ehkä sellaisen lukijan mielessä, jossa kirjallisuushistoria (tai jonkin kirjailijan tai teoksen maininta kirjallisuushistoriassa) ja kirjallinen kaanon (tai kanonisointi) ovat toistensa synonyymeja.     

                          

Kommentti 9. Löytyn kirjallisuushistoriallinen tietämättömyys paistaa siinä miten hän kirjoittaa Kivestä ja Kilvestä ja suhteestani näihin kahteen suomalaisen ja suomenkielisen kirjallisuuden klassikkoon. Paljon ei tarvitse 1800-luvun proosakirjallisuudesta tietää, jotta tajuaisi, että Kiven Seitsemälle veljekselle ei niin kielen kuin kompositionkaan tasolla haastajaa löydy. Kiven romaanin klassikkoaseman mureneminen edellyttäisi joko uusia esteettisesti korkeatasoisia ja aikanaan julkaisematta jääneitä tekstilöytöjä esimerkiksi SKS:n arkistoista tai kollektiivista ideologista hurahdusta, jossa kyökkirealismi tai uskonnollisen kirjallisuus nousisivat arvoon arvaamattomaan. Tai ehkä suomenkielisen lähetyskirjallisuuden taso oli 1800-luvulla korkeampi kuin uskalsin kuvitellakaan.

Kommentti 10. Paljon ei tarvitse Kilvestäkään tietää, jotta tajuaisi, ettei Raukoilla rajoilla Kilven arvostusta nosta - eikä edes voisi nostaa, jos olisin sellaista yrittänyt. Alastalon salissa valittiin kriitikkoäänestyksessä parhaaksi suomalaiseksi romaaniksi jo pari vuosikymmentä sitten. Raukoilla rajoilla hahmottaa Kilven antimoderniksi modernistiksi, mikä ei ole erityisen arvostuksen osoitus. Selo on puolestaan vain yksi monista prooshistoriassani käsitellyistä kirjailijoista, joiden ansioita anhavalaisen ”modernismikäsityksen” tirkistysluukusta ei voi havaita.

(jatkuu)

121. Kivi kengässä

”Merkillisimmistä edellisen vuosikerran novelleista on jo tässä lehdessä aikanansa puhuttu. Menneenvuotinen Novellikirjasto alkoi meidän tunnetun runoilijamme, Alexis Kiven, romaanilla ’Seitsemän veljestä’. Jos siinä väitöksessä olisikin perää, ett'ei Kirjallisuuden Seura, määrätessään tämän kertomuksen Novellikirjastoon painettavaksi, ole tarpeeksi muistanut säästää hentohermoista yleisöämme, täytyy Seuralle kumminkin olla kiitollisuuden velassa siitä, että se tälle omituiselle ja nerokkaalle teokselle on valmistanut tilaisuuden ilmestyä. Se kritiikki, joka ’hyttysen kuurnitsee ja kamelin nielee’, on muutamain ylen luontaisten sananparsien ja kuvausten johdosta päättänyt koko teoksen raakuuden tuotteeksi ja koettanut sen humoria uhkuvasta esitystavasta vainuta epäsiveyttä, jopa jumalattomuuttakin. Mutta joka vilpittömästi tarkastaa tätä teosta, on päinvastoin huomaava siveellisen aatteen siinä olevan pohjana, sen aatteen, ett'ei ihminen voi vetäytyä pois yhteiskunnasta ja sivistyksestä, vaan että hänen oma luontonsa ja järkensä aina saattavat häntä sivistykseen takaisin. Puheena olevan teoksen oivalliset luonnon ja ihmisluonteen kuvaukset, se nerollinen runollisuus, jota kaikkialla havaitaan, se todellisesti epillinen esitystapa, joka toisinaan juhlallisella vakaisuudella, toisinaan luonnon-omaisella humorilla asettaa kaikki selvästi silmiemme eteen, ne hupaiset mietteet ja keskustelut, jotka elävällä todenperäisyydellä kuvailevat puhujain mieltä ja käsitystapaa, vihdoin se peri-suomalainen henki, joka ilmaantuu sekä tapausten ja luonteiden kuvauksessa että kielessä ja esitystavassa, nämä kaikki tekevät että tämä koomillinen romaani on luettava merkillisimpien ja omituisimpien teosten joukkoon, jotka meidän maassa ovat ilmestyneet. Sen vuoksi on tosiaan ikävä, ett'ei vieläkään ole saatu sitä eri kirjana julkaistuksi; näyttää melkein siltä, kuin arvoisa Kirjallisuuden Seura olisi säikähtänyt yllämainitun kritiikin tyhjästä melusta.”

(B.F.G [tn. B.F. Godenhjelm]:  ”Novellikirjasto 1869 ja 1870.” Kirjallinen Kuukauslehti  5/1871)

111. Jalon kansan parhaat kustantajat 2

(jatkoa eiliseen postaukseen)

”Aleksis Kiven omaisten asianajaja Mikko Erich ihmetteli oikeutetusti sitä, että seuran johtokunta tuntui vielä 1926 olevan kokonaan tietämätön tekijänoikeuslaista, vaikka Setälä oli seuran tärkeä jäsen ja tekijänoikeusasia oli juuri 1926 vahvasti julkisuudessa esille uuden lain ansiosta. Seurassa todettiin vaisusti, ettei Setälä koskaan ollut kuulunut seuran esimiehiin ja johtokuntaan ja nolot tosiasiat tunnustettiin. Tunkelon mukaan viimeistään1890-luvun loppupuolella Kiven Valittujen teosten uudesta painoksesta päätettäessä seuran sihteerin F.W. Rothstenin olisi pitänyt tarkastaa, oliko Kiven perikunnan kanssa sovittu tekijänoikeuksista. Tunkelo arveli, että ’tottumus’ oli estänyt valkohapsista ’kunnon ukkoa’ hoitamasta näinkin tärkeää asiaa. Samainen tottumus oli sittemmin periytynyt myös Rothstenin seuraajille.

   Seurassa tiedettiin eräiden Kiven sukulaisten ahdingosta, ja kirjailijan veljille Juhani (Johan) Stenvallille ja Albert Stenvallille maksettiin näiden viimeisinä elinvuosina 1900-luvun alussa pientä vuosieläkettä. Lisäksi seura avusti Juhanin naimatonta nurmijärveläistä tytärtä Hanna (Johanna) Stenvallia 1907–1926 kustantamalla tämän asumisen ja polttopuut. Kiven jälkeläisten edustajat katsoivat näiden avustusten johtuneen seuran toimihenkilöiden huonosta omastatunnosta ja osoittavan, ettei seura ollut suinkaan toiminut hyvässä uskossa. Tietoista tekijänoikeuslakien rikkomista vain hyviteltiin satunnaisilla avustuksilla. (…)

   Lukuisten istuntojen, melkoisen suunpieksännän ja monenlaisten korvauslaskelmien jälkeen Helsingin raastuvanoikeus katsoi heinäkuussa 1927 SKS:n rikkoneen runoilija Aleksis Stenvall-Kiven oikeuksia työnsä tuotteisiin. Näin ollen seura oli korvausvelvollinen Aleksis Stenvallin oikeudenomistajille. Korvaussumman laskeminen oli jo pelkästään maailmansodan aikana vallinneen valtaisan inflaation johdosta niin hankalaa, että oikeus myönsi käyttäneensä vapaata harkintaa ja päätyneensä pyöreään 100 000 markkaan. Lisäksi seura velvoitettiin korvaamaan omaisille muilta kustantajilta erilaisista Kiven kustannusoikeuksista saatu 34 600 markkaa.  Seurassa tyydyttiin tuomioon ja päätettiin olla valittamatta tuomiosta varsinkin kun korvaussumma oli lähellä sitä, jonka SKS oli jo ennen oikeudenkäyntiä valmis maksamaan. (…)

   Seura selvisi suurta julkisuutta herättäneestä oikeudenkäynnistä lopulta varsin hyvin. Alussa näytti paljon pahemmalta, mutta osa julkisuudesta kääntyi jopa seuran eduksi. Sanomalehtikirjoitusten sävy muuttui neutraalimmaksi ja seuran monia hankkeita ja pyrkimyksiä esiteltiin positiivisessa valossa. Kiven perillisten valtavia korvausvaatimuksia pidettiin myös jonkinlaisena onnenongintana. Suomen Kirjailijaliitto antoi oikeudenkäynnin kestäessä julkisen lausunnon, jossa pidettiin Kiven perillisten vaatimuksia ja syytöksiä kohtuuttomina ja hämmästyttävinä. Kirjailijaliitto piti täysin selvänä, että suomalaisen kansan valistunut yleinen mielipide asettui asiassa verrattoman suuriarvoista ja pyyteetöntä työtä tehneen seuran puolelle.”

(Kai Häggman: Sanojen talossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1890-luvulta talvisotaan. SKS, 2012, 345-347, 350-351)

110. Jalon kansan parhaat kustantajat

”SKS:n johtokunnan painajainen alkoi aamulla 24. lokakuuta 1926, jolloin Uusi Suomi, Helsingin Sanomat ja Hufvudstadsbladet syyttivät laajoissa ja sensaationhakuisissa artikkeleissa seuraa laittomuuksista ja moraalittomuudesta. Seura ei koskaan aiemmin tai myöhemmin ole saanut osakseen niin aggressiivista julkista ryöpytystä kuin tuona päivänä. Lehtien mukaan Aleksis Kiven omaiset elivät köyhyydessä samaan aikaan, kun SKS oli rikastunut pitämällä vuosikymmeniä laittomasti hallussaan Kiven tekijänoikeuksia. Syytösten ja artikkeleiden takana oli Suomen Kirjakauppa -lehden päätoimittaja ja Akateemisen Kirjakaupan myymäläpäällikkö A.W. Stenberg. Hän oli muutamaa viikkoa aiemmin käynyt kahdesti kyselemässä seuran kustannusvaraston hoitajalta Mathilda Bohmilta todisteita siitä, että seuralla todella oli oikeus kustantaa Aleksis Kiven teoksia.

   Kun dokumentteja ei löytynyt, Stenberg päätti tehdä asiasta julkisen. Mielenkiinto Kiven varattomia sukulaisia kohtaan oli kirjailijan suosion myötä kasvanut, ja sanomalehdissä oli jo aiemmin julkaistu juttuja eri puolilta Suomea löydetyistä Kiven sukulaisista, jotka eivät olleet millään lailla hyötyneet Kiven teosten julkaisemis-, esittämis-, käännös- ja filmioikeuksista. Stenberg tunsi Aleksis Kiven Albert-veljen tyttären, 70-vuotiaan Agnes Vidingin, ja toimi jutun alussa luku- ja kirjoitustaidottoman vanhuksen etujen valvojana. Stenberg teki sukuselvityksiä, etsi käsiinsä oikeuksistaan tietämättömiä Kiven sukulaisia sekä ryhtyi näiden edusmiehenä vaatimaan seuralta vahingonkorvauksia.

   Stenberg vetosi vuonna 1880 säädettyyn asetukseen kirjailijan ja taiteilijan oikeudesta työnsä tuotteisiin. Asetuksen ensimmäisen pykälän mukaan kirjailijalla oli ’yksinomainen ulosanto-oikeus’ kirjatuotteeseensa ellei asiasta oltu muuten kirjallisesti sovittu. Ulosanto-oikeus siirtyi kirjailijan kuoleman jälkeen hänen perillisilleen ja oli voimassa 50 vuotta. SKS:n kannalta merkityksellistä oli se, että laki koski myös ennen sen säätämisvuotta ilmestyneiden teosten mahdollisia uusia painoksia. Stenbergin käsityksen mukaan seura oli vuosikymmenien ajan syyllistynyt Kiven teosten laittomaan jälkipainantaan ja kaiken kukkuraksi kaupannut ’itseottamiaan’ oikeuksia muille kustantajille sekä filmiyhtiöille. Suomen kansalla oli oikeus tietää, kuinka maan suurimman kirjailijan muistoa ja oikeuksia SKS:ssa oikeastaan kunnioitettiin. Stenbergin mukaan asioiden tila oli jopa maamme kunnialle arkaluontoinen. 

   Stenberg tunsi entuudestaan Kiven sukulaisia ja oli tietoinen tekijänoikeuslainsäädännöstä. Kirjakauppiaana hän oli myös selvillä Aleksis Kiven teosten koko ajan kasvavasta suosiosta. Hän ilmoitti lehtijutuissaan haluavansa auttaa köyhiä ja oikeuksistaan tietämättömiä ihmisiä, mutta mahdollisesti taustalla oli myös toive henkilökohtaisesta taloudellisesta hyödystä. Stenberg nimittäin pyysi ensi vaiheessa Kiven perillisille lähes puolen miljoonan markan vahingonkorvauksia, joita myöhemmässä oikeudenkäynnissä todistaneet kirja-alan ammattilaiset pitivät selvästi ylimitoitettuina.

   Kiven teosten 50 vuoden suoja-aika oli mennyt umpeen 1922, joten Stenberg ei ollut kilpailevien kustantajien asialla. Kysymys Aleksis Kiven tekijänoikeuksista oli kuitenkin monella tapaa ajankohtainen. Oikeudenkäynnin aikana viitattiin useaan otteeseen siihen, että Osakeyhtiö Suomen Filmikuvaamo (myöh. Suomi-Filmi) oli 1921 ostanut seuralta 15000 markalla filmioikeudet Kiven keskeisiin teoksiin. Kauppa tehtiin kiireessä, sillä filmiyhtiön saamien tietojen mukaan myös eräs saksalainen elokuvayhtiö oli kiinnostunut ainakin Seitsemän veljeksen filmatisoinnista. Elokuvanteko viivästyi eikä yhtiö maksanut sovittua summaa ajallaan seuralle. SKS:n juristi Arvo Linturi sai karhuttua Suomi-Filmiltä 8000 markkaa syksyllä 1925, kun suoja-aikakin oli jo päättynyt. Kaikesta päätellen tämä näkyvästi esille tullut riita oli yksi heräte siihen, että kysymys Aleksis Kiven tekijänoikeuksista ylipäätään nousi esille.

   Seuran johtokunta kokoontui pian lehtijuttujen jälkeen ja tunnusti mukisematta tärkeimmän. Seura oli todellakin tullut rikkoneeksi tekijänoikeuslakia, ja sillä oli sekä moraalinen että juridinen velvollisuus korvata aiheuttamansa vahingot sekä huolehtia Aleksis Kiven köyhistä sukulaisista. Seuran sihteeri E.A. Tunkelo teki asiasta nopean selvityksen, jossa hän joutui toteamaan, että seuran toimihenkilöt olivat joko olleet tietämättömiä tekijänoikeuslaista tai eläneet siinä uskossa, että kustannusoikeuksista oli muuten sovittu. Seurassa vallitsi ’perinnäiskäsitys’ SKS:sta Kiven kustannusoikeuksien haltijana, ja tämä käsitys oli siirtynyt sukupolvelta toiselle sekä vallinnut myös muiden kustantajien keskuudessa.

   Perinnäiskäsityksen juuret olivat Tunkelon mukaan seuran 1866 tekemässä linjauksessa, jonka mukaan ’seura aina pitää ikuisena omaisuutenaan ne kirjat, mitkä se on joko teettänyt tai valmiina käsikirjoituksena ostanut’.” 

(Kai Häggman: Sanojen talossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1890-luvulta talvisotaan. SKS, 2012, 342–344)

 (jatkuu)