30. Gottlundista ja proosahistoriasta (Q & A)

Q: On kysytty puhuiko ja kirjoittiko Carl Axel Gottlund virheellistä savoa?

A: Kyllä vain, ja tämä on sellaista yleistietoa, jonka voi olettaa tunnetuksi, koska niin monet tutkijat ja kommentaattorit ovat aikojen saatossa olleet Gottlundin kielitaidosta samaa mieltä. Esimerkiksi Gottlundin Vermlannin päiväkirja 1821 -teoksen (SKS, 1986) suomentanut Maija Hirvonen kirjoittaa kyseisen teoksen johdannossa Gottlundin kielestä ja kielitajusta näin:"Carl Axel Gottlund syntyi 24.2.1796 Ruotsinpyhtäällä, jossa hänen isänsä Matias Gottlund toimi kappalaisena. Isä oli suomalaista talonpoikaissukua, mutta äiti ei osannut suomea, joten perheen kotikieli oli ruotsi. Matias Gottlund oli kuitenkin suopea kansallisille harrastuksille ja tuki myöhemmin poikansa suomen kielen harrastusta. Kun Carl Axel oli suunnilleen 9-vuotias, isä siirtyi kirkkoherraksi Juvalle. Poika oppi siellä paikallisen savolaismurteen, jota hän sittemmin viljeli julkaisuissaan, tosin virheellisesti mukaillen. Gottlund ei itse asiassa oppinut koskaan kunnolla suomea, ja hänen kielipäätään pidettiin yleensäkin kehnonpuoleisena.” (Maija Hirvonen: ”Lukijalle”. Teoksessa K.A. Gottlund, Vermlannin päiväkirja 1821. SKS, 1986). Samasta lähteestä saa selville myös sen, että Gottlundin matkat Skandinavian metsäsuomalaisten asuinsijoille ulottuivat vuonna 1817 Taalainmaalle ja vuonna 1821 ”Vermlantiin ja Norjan puolelle.” Gottlund itse käyttää Norjan suomalaisista ilmaisua ”Norjan suomalainen.”

Q: On kuitenkin oikein jankutusmielessä kysytty mikä muka voisi olla virheetöntä savoa ennen kuin nykyinen kirjakielinen suomi saatiin kodifioitua?

A: Tämäkin on ns. no brainer eli pääteltävissä ihan ilman kirjallista yleissivistystä. Gottlundin aikaan, jolloin ihmisten liikkuvuus oli sangen vähäistä, autenttista savoa puhuttiin hieman toisistaan poikkeavilla tavoilla pienissä savolaisissa kylissä ja kaupungeissa. Tällaista savoa ei mitenkään voinut puhua ja kirjoittaa ruotsinkielinen, Suur-Savon ulkopuolella syntynyt, Savoon 9-vuotiaana muuttanut ja myöhemmin liikkuvaa elämää muun muassa Ruotsissa viettänyt koulutettu henkilö. Gottlundin kirjoitetaan niin kuin puhutaan -periaatteella kirjoitettu virheellinen savosuomi on kuitenkin juuri tästä syystä mielenkiintoinen kielellinen amalgaami, jonka mehevyys on selvästi aistittavissa. Siksi ehdotankin teoksessani sen kääntämistä nykysuomeksi, koska alkuperäisasussaan siitä on kovin vaikea nauttia, osasipa savoa tai ei. 

Q: On väitetty, ettei teoksessasi ole lähdeluetteloa.

A: Raukoilla rajoilla noudattaa samaa perusperiaatetta kuin sitä edeltävät kirjallisuushistoriat, Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historia ja Yrjö Varpion päätoimittama Suomen Kirjallisuushistoria 1-3. Kaikkien kolmen teoksen lopussa (Suomen Kirjallisuushistoriassa kunkin osan lopussa) on kirjallisuusluettelo, mutta lähdeluetteloa ei ole niissä yhdessäkään. Syy tähänkin on no brainer, mutta siitä myöhemmin kun käsittelen kirjallisuushistorian kirjoittamiseen liittyviä käytännöllisiä kysymyksiä. Lähdeluettelon puute ei kuitenkaan muuta näiden teosten lajimääritystä kirjallisuushistorioista pamfleteiksi.     

Q: On kysytty kuka on Jouni Tossavainen.

A: Emme tiedä. Tossavaisia on maailma täynnä.  

Q: Jouni Tossavainen on ystävällinen ihminen, joka kutsuu sinua autistiseksi neroksi ja on huolissaan menestyksestäsi tutkijan uralla.

A: Huolissaan ei tarvitse olla, jos käy katsomassa google scholarista kuinka monta kertaa tunnetuinta tieteellistä artikkeliani ("The Gaming Situation", 2001) ja väitöskirjani laajennettua versioita (Cybertext Poetics. The Critical Landscape of New Media Literary Theory, 2012) on siteerattu (tällä hetkellä luvut ovat 508 ja 57). Näitä voi sitten halutessaan vertailla vaikka Södergran-spesialisti Vesa Haapalan vastaaviin lukuihin. Jos tämä ei riitä, niin sitten voi vielä lukea Cybertext Poeticsin saamat arvostelut Digital Humanities Quarterlysta (nro 3/2013) ja Leonardosta (nro 9/2012).    

Q: Nyt ollaan jo vaarassa lipsua savolaisen vaatimattomuuden puolelle. Onkin kysyttävä ulottuvatko sinunkin sukujuuresi Savoon...

A: Kyllä vain. Isoisäni muutti sieltä pois heti lukemaan opittuaan.

[P.S. Katso myös postaus nro 24: Hyry ja Robbe-Grillet]

25. Edeltäjiä

Yhden tutkijan kirjallisuushistoria saattaa jo lähtökohtana vaikuttaa mahdottomalta tehtävältä, mutta mahdottomuuksiakin on monta lajia. Aikaisempien suomalaisten kirjallisuushistorioiden kohdalla on vaikea osoittaa laadullisia eroja yhden kirjoittajan (mm. Polen; Krohn; Kallio; Leino; Tarkiainen; Koskimies; Laitinen) ja ryhmätyönä syntyneiden historioiden (mm. Suomen kirjallisuus I-VIII; Suomen kirjallisuushistoria I-III) välillä. Ryhmätyö ei takaa moniäänisyyttä eikä yksi kirjoittaja jäsennyksen toimivuutta, koska sekä yksittäinen kirjoittaja että kirjoittajaryhmä voivat olla sokeita täsmälleen samoille asioille. 

Laajin tähänastisista suomalaisista kirjallisuushistorioista, Suomen kirjallisuus I-VIII (1963–1970), on ymmärrettävistä syistä tulkinnalliselta horisontiltaan vanhentunut; kaikkein ilmeisimmin siksi, että 1900-luvun jälkivuosikymmeninä kirjallisuudentutkimus huomattavasti kypsyi ja monipuolistui sekä teoreettisesti että metodologisesti vaikka nämä muutokset kotiutuivat varsin hitaasti ja vain osittain kotimaisen kirjallisuuden tutkimukseen. Kaikessa massiivisuudessaan tämä kahdeksanosainen historia on silti mielenkiintoinen historiallinen dokumentti, koska se on konsensus- tai kompromissihenkinen kooste kahden keskenään kiistelleen kirjallisuudentutkijasukupolven näkemyksistä.          

Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historiassa (1.painos 1981; 4. muutettu painos 1997) modernismi asetetaan kirjallisen ravintoketjun huipulle, jota kohti kirjallisuuden kehitys liki vääjäämättä etenee. Tämäkin historia on kirjoitettava uudestaan, koska kirjallisuus on niin Suomessa kuin muualla edennyt modernismin tuolle puolen ja toisaalta koska kotimainen modernismi on jäänyt toistamaan itseään tavoilla, joita ja joiden seurauksia Laitinen ei kirjoitusajankohtansa ja esteettisen orientaationsa vuoksi voinut havaita. Lisäksi tutkijoiden käsitykset modernismista ovat viime vuosikymmeninä paitsi syventyneet ja tarkentuneet myös suhteellistuneet aiempaa kontekstisidonnaisemmiksi (kenties erottelukykynsä ja selitysvoimansa kustannuksella). Laitisen lähestymistapa on myös voittopuolisesti temaattinen, hänen käsittelyssään esimerkiksi 1960- ja 1970-lukujen proosa jakautuu muuttuvan maaseudun ja keskiluokan kriisin kuvauksiin sekä leveän työläisepiikan linjaan.      

Uudemmassa Yrjö Varpion päätoimittamassa kolmiosaisessa teoksessa Suomen kirjallisuushistoria (1999) suomalaisen kirjallisuuden yhteyksiä ja rinnakkaisuuksia eurooppalaisen kirjallisuuden kehityslinjoihin liioitellaan ylen eurohenkisesti aivan kuin pyrkimyksenä olisi pakonomaisesti ja tosiseikoista piittaamatta osoittaa, että Suomen kaltaisen pienen kielialueen kirjallisuuden historiaan on sisältynyt kaikki se mitä kirjallisten keskuksienkin historiaan ja useimmiten vielä melkein tai mahdollisimman samanaikaisesti kirjallisiin keskusvaltoihin verrattaessa. Tällainen suhteellisuudentajun puute on toki mielenkiintoista ja se saattaa olla tyypillistä muidenkin pienten kielialueiden ja ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa itsenäistyneiden kansallisvaltioiden kirjallisuushistorioille, mutta korjattava sitä on jo siksi, että se kadottaa näkyvistä sen mitä paikallisesti tapahtui (jo siksi, ettei kirjallisten virtausten kiertonopeus ja sisäinen diversiteetti ole samanlainen kirjallisissa keskuksissa ja periferioissa).   

Laitisen yhden hengen ja Varpion toimittamassa monen kirjoittajan kirjallisuushistoriassa onkin monia yhteisiä sokeita pisteitä. 1900-luvun jälkipuoliskon osalta yksi keskeisistä katve- tai epämukavuusalueista liittyy kansainvälisen ja suomalaisen proosamodernismin välisiin suhteisiin. Kummastakaan teoksesta ei selviä millä tavoin, miten nopeasti ja mistä syistä käsitys proosamodernismista kapeutui pelkistettyä tyyliä korostavaksi ja ”behavioristista” kerrontaa suosivaksi modernismiksi (jota Raukoilla rajoilla nimittää bonsaimodernismiksi) vaikka proosamodernismin klassikoita alettiinkin kiihtyvällä vauhdilla suomentaa toisen maailmansodan jälkeen.  Havaitsematta ja käsittelemättä jäävät myös tämän kapeutumisen seuraukset niin 1950-lukua edeltävän suomenkielisen proosamodernismin näkyvyydelle kuin sellaiselle modernismille, joka oli lähempänä kansainvälisen modernismin moninaisia virtauksia kuin bonsaimodernismia  - sekä tietysti monille  myöhemmille havainnoille,  keskusteluille ja uskomuksille myöhäismodernismista, avantgardesta, postmodernismista ja kokeellisuudesta. (jatkuu)

24. Hyry ja Robbe-Grillet

"Annamari Sarajaksen toimittaman Suomen kirjallisuus -sarjan viides osa (1965), joka käsittelee suomalaista proosaa Joel Lehtosesta Antti Hyryyn, huipentuu vakavasti teoriarajoitteisen Kai Laitisen kirjoittamaan 1940- ja 1950-luvun ”kokeilijoita” käsittelevään alalukuun. Siihen sisältyy tällainenkin huima rinnastus, joka kertoo kuinka ajan tasalla suomalainen proosa ja sitä koskeva tutkimus olivat 1960-luvun puolivälissä: 'Hyry on vienyt meillä äärimmäisyyteen toteavan, kommentittoman kuvaustavan, josta ranskalainen ’uusi romaani’ on tullut tunnetuksi. Mitään vaikutussuhdetta ranskalaisten ja Hyryn välillä ei kuitenkaan liene; kun insinööri Robbe-Grillet on oman tyylinsä motiiviksi kehittänyt teoreettisia perusteluja, on diplomi-insinööri Hyry päätynyt tyyliinsä sen takia, että tällainen kerronta parhaiten vastaa hänen näkemystään elämästä ja maailmasta.' (Suomen kirjallisuus V, 626) 

Vielä huvittavammaksi tämän tyyliin typistyneen ja pysähtyneen ymmärrysvajeen tekee se, että toistaiseksi ainoa Robbe-Grillet-suomennos oli tuolloin jo ilmestynyt (Labyrintissa, 1964) samoin kuin ensimmäiset suomennokset Natalie Sarrautelta (Kultaiset hedelmät, 1964) ja Marguerite Durasilta (Puoli yksitoista kesäiltana, 1963). Hämmästystä ei herättäne sekään, että sekä Sarajas että Laitinen päättivät kirjallisuushistoriaan painottuneen uransa Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden professoreina. Asemastaan huolimatta he olisivat ehkä voineet kyetä ja ehtiä kysymään, miksi Hyryn kuvaustapa luo vain entistä vankemman todellisuusilluusion siinä missä Robbe-Grillet kirjoittaa fiktioonsa monimutkaisilla tavoilla toisiinsa sidoksissa olevia epistemologisia ja ontologisia ongelmia. Robbe-Grillet on erittäin taitava mahdottomien ja yhteismitattomien labyrinttien rakentelija, mutta Hyry vain häkkinsä rajoja hitaasti hahmottava haahuilija, melankoliaa poteva lestadiolainen marsu, josta sukeutuu bonsaimodernismin vaatimukset tahattomasti täyttävä Mr. Chance." 

(Raukoilla rajoilla. Suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa, s. 385-386) 

Toisin kuin joidenkin blogikommenttien perusteella voisi erehtyä luulemaan Hyryn ja Robbe-Grillet'n rinnastaminen oli Kai Laitisen keksintö, ei minun. Laitisen tekemä rinnastus on malliesimerkki kirjallisuushistoriaa vinouttavasta ja kapeuttavasta toimintatavasta, jossa jotain hyväksi havaittua etsitään mieluummin sieltä mistä sitä toivotaan löytyvän kuin sieltä missä sitä olisi.              

22. Jälkisanat 1

Jälkisanoissaan Suomen kirjallisuuden historian neljänteen ja viimeiseen uusittuun painokseen Kai Laitinen kiteyttää käsityksensä kirjallisuushistoriasta tavalla, josta on helppo olla samaa mieltä: ”Kirjallisuushistoriassa ovat kiistattomia, itsestään selviä ja muuttumattomia faktoja vain kirjailijoiden ja teosten nimet ja niihin kytkeytyvät vuosiluvut (eivätkä aina nekään). Kaikki muu aines voidaan vaihtaa, painottaa, ryhmitellä, esittää, tulkita, peittää ja arvottaa monella tavalla. Tästä johtuu, että kirjallisuushistorian lähes jokainen lause voitaisiin kirjoittaa myös toisin. Kirjallisuushistoriat ankkuroituvat tiettyyn aikakauteen ja sen näkemyksiin, kirjallisuus jatkaa kulkuaan eteenpäin. Ainoa pätevä ohjenuora onkin annettu Gunnar Björlingin aforismissa, jonka Bengt Holmqvist jo 1951 lainasi oman suomenruotsalaisen kirjallisuushistoriansa motoksi. Historia – att skrivas på nytt. Alltid. Historia – kirjoitettava uudestaan.  Aina.” (Laitinen 1997, 605)   

Alan vähitellen käsitellä tässä blogissa myös proosahistoriaa kirjoittaessani tekemiäni rajauksia, valintoja, painotuksia ja tulkintoja, proosahistoriani suhdetta edeltäjiinsä sekä määritelmällisesti vajavaista ymmärrystäni siitä mikä on se aikakausi, asema ja kulttuurinen konteksti, josta käsin kirjoitin Raukoilla rajoilla.     

Lähtökohtaisesti näen kirjallisuushistorian hitaasti karttuvana, kehittyvänä ja monipuolistuvana genrenä, jonka eksplisiittiset ja implisiittiset konventiot ja taustaoletukset ovat jatkuvassa käymistilassa. Oletan myös, ettei minun oleteta jakavan ainakaan kaikkia edeltäjieni arvostuksia, pyrkimyksiä ja teoreettisia orientaatioita.