116. Kybermyyrä

”SatWeb – 11.01.2017

Villiintyneet kybermyyrät Ateenan metrotulvan syynä

Ateenan metrotunnelissa velloneelle tulvalle on löytynyt yllättävä syy. Tunneleista löytyneet reiät ovat kybermyyrien aikaansaannoksia. Näin kertoo Ateenan kaupungininsinööri Paulos Kristianos. 

Tunnelisortumien raivauksessa on kokeiltu kybermyyrien käyttöä hyvällä menestyksellä. Tällä kertaa ne kuitenkin jostain syystä villiintyivät ja porasivat uusia reikiä metrotunneleiden ja Ateenan päävesijohtojen välille. Koko kaupungin liikenne oli vaikeuksissa useita tunteja, sillä vedestä vaurioituneet metrojunat oli hinattava varikolle, ennen kuin rata saatiin liikennöitävään kuntoon.

   Koska Ateenan liikenne on paljolti riippuvainen vasta uudistetusta metrosta, useilla asemilla syntyi valtaisia ruuhkia, joiden purkaminen kesti myöhään iltaan asti. Tapahtuneesta aiheutui vain joitakin väkijoukon paineessa syntyneitä lieviä vammoja. Kaikkiaan ainoastaan kahdeksan ihmistä vietiin sairaalaan. 

Tihutöitä myös Italiassa     

SatWebin saamien tietojen mukaan kyse ei suinkaan ollut ensimmäisestä kybermyyrien aiheuttamasta vahingosta. Italiassa nämä biomekaaniset eläimet kaivoivat kolme kuukautta sitten ylös neljä vanhaa oliivitarhaa. 

   Kybermyyrien kehittäjä ja kasvattaja on BioMechanics-yhtiö. Sen tutkimusjohtaja D. Eve Lopping ei kuitenkaan ole menettänyt luottamustaan kybermyyriin. Hänen mukaansa biomekaanisiin sovelluksiin kannattaa edelleen panostaa. 

  ”Myyrät ovat olleet ilmeisesti vielä liian nuoria ja ne on jätetty liian vähälle huomiolle. Niitä on itse asiassa tarkoitus käyttää vain sellaisissa paikoissa, jonne radioyhteys ei yllä ja joissa voi olla niin vaikeita tilanteita, että tietokoneohjatut kaivurit eivät niistä selviä. Myyrät tekevät työnsä hyvin, jos eivät kyllästy.”

Suuri askel

Suuri askel kybermyyrien ja muiden biomekaanisten eläinten kehitykselle oli se, että niiden keinoiho saatiin sopivaksi geenimuuntelun avulla. Tätä ennen erityisesti koneraajojen kehitys oli vaikeuksissa. Aiemmat hermojen sähkökemialliset liityntätavat olivat tulehdusherkkiä, eikä tuotanto pystynyt selviytymään hermojen liitäntäprosesseista. Ratkaisuksi keksittiin niilinhauen perimästä kopioitava sähköaisti. Nykyisen kalan DNA:sta saadut sähkötunto- ja sähköpulssiominaisuudet auttavat kytkemään keinoelinten tunto- ja ohjaussignaalit keinoihon pintaan, josta hermosiirrännäiset kuljettavat ne eteenpäin. 

   Nykyisin valtaosa koneraajoista tuotetaan lääketeollisuuden tarpeisiin, mutta tekniikoiden kehittyminen ja tuotantokustannusten lasku ovat saaneet aikaan sen, että myöskin työssä käyvistä eläimistä on tullut tärkeä valmistusala. 

Eläin vai robotti?    

Kybereläinten käyttömahdollisuuksia tutkitaan parhaillaan useissa yhtiöissä ympäri maailmaa. Sovellusaloja voivat tulevaisuudessa esimerkiksi näkövammaisten opaskoira, maan muokkaus, puiden kaataminen ja kuljetus vaikeissa oloissa, tukkeutuneiden viemäreiden avaaminen, pölynimuri tai jopa lasten ponien korvike.

   Eräs toistaiseksi ratkaisematon ongelma on määrittely. Eri maiden lainsäädännössä puhutaan sekä eläimistä että roboteista, mutta kybereläimet eivät kuulu kumpaankaan kategoriaan. Ratkaisu syntynee YK:ssa sen jälkeen, kun se on ensin pystynyt päättämään, mikä on ihminen eli kuinka paljon ihmisessä saa olla keinoelimiä, ennen kuin säädösten ihmisille tarkoitettua suojaa aletaan vähentää tai poistaa. Tähän mennessä aiheesta esitetyt mielipiteet ovat varsin kaukana toisistaan.”

(Ilkka Hannula – Risto Linturi: Sata ilmiötä 2000–2020. Virtuaali-Helsinki ja kybermyyrä. Yritysmikrot Oy, 1998, 170–171)   

Hannulan ja Linturin kirja tarjoaa sata fiktiivisen uutisen muotoon puettua tulevaisuusskenaariota, jotka ovat edelleen lukemisen arvoisia. Suosittelen vähintään tripolaarista lukemista eli huomion keskittämistä skenaarioiden sisällön ja taustaoletusten ohella ennustamisen lajityyppiin. Kaunokirjallisesti virittynyt ihminen saattaa nähdä Hannulan ja Linturin sadassa ilmiössä myös spekulatiivisen fiktion vastineen Jouko Turkan Aiheille eli teoksen, jonka pohjalta vähäisempi kirjailija tekaisisi kokonaisen tuotannon.              

95. Sisäistetty herruus

”Berliini oli kymmenen vuotta sitten Euroopan henkinen kaatopaikka. Yhä edelleen se on miljoonakaupunki, sillä on kontinentaalit baarinsa ja tanssipaikkansa. Mutta siitä on kokonaan hävinnyt viime kymmenluvun hysteerinen leima.  – Se on suurkaupunki, ja sen kaduilla näkee myös murheellisia ja väsyneitä silmiä – etenkin vanhoilla ihmisillä – mutta niitä näkee jokaisessa suurkaupungissa, myös Helsingin kaduilla. 

   Tulin Berliiniin muutamia päiviä suurten juutalaismellakkain jälkeen. Siitä kertoi enää vain siellä täällä jokin laudoitettu myymälänikkuna sekä niin Berliinissä kuin Münchenissäkin jokaisen ravintolan ja kahvilan oveen liimattu punareunainen julistus: Juutalaisilta pääsy kielletty! Yhdessä ainoassa paikassa huomautettiin: Juutalaisia ei tänne toivota! Berliinin valtiopäivätalossa avattiin tulopäivänäni suuri juutalaisvastainen näyttely. Sinne pyrkiessäni ulottui sisään pyrkijäin jono ovelta parin kadunkulman päähän. Taikasana suomalainen auttoi minut pääsemään suoraa tietä sisään tarvitsematta edes turvautua sanomalehtimiespassiin. Käytävissä ja saleissa liikkui hitaasti, totisin kasvoin valtava ihmisjoukko loputtomana jonona, joukossa myös ilmeisesti epäileviä Tuomaita. Joku harmaapartainen, kiltin näköinen setä huomautti lainkaan ääntään vaimentamatta seuralaiselleen räpytellen likinäköisesti silmiään tutkijan kuperain silmälasien takaa: ’Voiko tämä kaikki tosiaan olla valhetta?’ Kauhupropagandan kaikkien sääntöjen mukaan olisi nyt jonkun pitänyt iskeä häntä pampulla päähän. Vilkaisin odottavasti ympärilleni, mutta mitään ei tapahtunut. Muutamat lähinnä seisovat vain käänsivät häveliäästi päänsä poispäin. 

   Tämän pikkutapauksen kerron vain vähäisenä esimerkkinä siitä, että saksalaiset kyllä juttelevat julkisestikin perin vapaasti asioistaan. Monta kertaa sain matkan varrella kaikkien minuun pumpattujen ennakkoluulojen jälkeen hämmästyä sitä, että ihmiset, joiden kanssa satunnaisesti jouduin kosketuksiin, puhuivat täysin vapaasti ja arkailematta mielipiteistään ventovieraankin kanssa. Nuoret ihmiset olivat täynnä intoa, tarmoa ja uskallusta tulevaisuuden edessä.”

(Mika Waltari: ”Tuntematon Saksa” [1939]. Teoksessa Mika Waltari, Matkakertomuksia, 101–102. WSOY, 1988)             

90. Suomalaisia suurkaupungeissa 3: München joulukuussa 1943

”Näin minä siis kuljeskelen kuulumatta mihinkään, ymmärtämättä kunnolla mitään tästä kaikesta – sillä jos joku esim. kertoo jotakin ’valaisevaa’ täkäläisistä oloista, tulee kohtapuolin joku toinen ja kertoo päinvastaista ja kolmas kertoja esittää jotakin vallan uutta – niin että minä en lainkaan tiedä, puhutaanko minulle aina palturia, vai puhutaanko tottakin. Missään tapauksessa en erota totuutta, valhetta ja leikinlaskua toisistaan ja niinpä en lopulta tiedä mitään. Enkä yritäkään muuta kuin elää päivästä toiseen. 

- - -

Rahoja ei kuulu. Mitään tietoja Berliinistä ei kuulu. Tuo kaikki saa tietenkin minut sen tunnelman valtaan, että en pääse matkustamaan. 

- - -

Missähän kaikki juutalaiset ovat? Asemien odotushuoneiden ovissa (ei kaikissa), käymälöiden ovissa, on pieni kyltti: Juden verboten.  Juutalaisilta pääsy kielletty. 

   Samoin useimmissa – en muista, kaikissako – myymälöissä on säännöstelty aika, jolloin juutalaiset saavat suorittaa ostoksensa. Mutta en todellakaan tiedä, olenko nähnyt ainoatakaan juutalaista. Melkein luulen, että en ole nähnyt. Paitsi – kauan sitten Leitmeritzissa. Olin kävelyllä ja odotin ruoka-aikaa, päivällisaikaa. Suuntasin kulkuni torin varrella sijaitsevaa ravintolaa kohti. Laahasin jalkojani, pääni tuntui raskaalta, henkeäni ahdisti, sillä oli sietämättömän kuuma päivä – tai minä olin sietämättömän väsynyt ja tukaloitunut, niinkuin noina päivinä Lobositzissa, Leitmeritzissa ja Prahassa olin. 

   Vähää ennen ravintolaa tulla tömisti katua kulkue vartijat vierellä ja takana. Repaleisia miehiä, parrat ajamattomat, ja he kulkivat sikin sokin, miten sattui, eivät tarkalleen järjestäytyneissä riveissä. He huusivat ja lauloivat ja nauroivat. Minä ihmettelin – sen verran kuin mitään kykenin ihmettelemään tai mitään ajattelemaan: ketähän nuo ovat ja minnekä he ovat menossa? – Johonkin työhön ehkä. 

   He menivät ravintolaan, johon minäkin olin matkalla. He täyttivät suuren salin ja pitivät kovaa ääntä. He lauloivat äänekkäästi ja toiset nauroivat pakahtuakseen … Jotakin outoa, kummallista, oli tuossa kaikessa. En muista, kysyinkö vai kertoiko joku kysymättänikin, että nuo kaikki ovat juutalaisia, joita viedään jonnekin. He juovat ja syövät tässä ja sitten heidän on lähdettävä. Tuo ’joku’ – lieneekö ollut isäntä tarjoilupöydän takana – kertoi, että läheisyydessä on leiri, jonne  juutalaiset viedään. Hän kiinnitti huomioni siihen, että kaikilla on keltainen tähti rinnassa. 

   Leiri oli Teresienstadt. Eivätkö nuo leirit ole pahoja paikkoja? Sellainen käsitys minulla on ollut. Ja tuossa viedään ihmisiä johonkin sellaiseen, mutta he nauravat ja laulavat ja huutavat täyttä kurkkua, ikään kuin olisivat matkalla johonkin huvitukseen tai kuin heillä juuri nyt olisi erinomaisen hauskaa. – En ymmärtänyt. Tuntui kummalliselta, oudolta ja häivähdyksen verran kylmän kamalalta – sitten kaikki vaikutelmat häipyivät kuuman kesäpäivän raskaaseen oloon.”

(Irja Salla: Hävityksen keskellä. Teoksessa Irja Salla, Kootut teokset 5, 157–159. WSOY 1967 [1947])                                   

64. Suomalaisia suurkaupungeissa 1: paheellinen Pietari

1840-luvun suomenkielisen proosan todellinen tapaus oli Thomas Frimanin (1821–1886) kirjana julkaistu pitkähkö novelli ”Suomen Rahwaan olo Pietarissa. To’ellinen tapaus” (1849), joka omalta pieneltä osaltaan myötävaikutti vuoden 1850 sensuuriasetuksen syntyyn. Novelli paljastaa Pietarin suomalaisväestön sosiaalisen kurjuuden, kehnot asunto-olot (”haisewassa, kostiassa Pietarin Suomen-kortteerissa joka on kymmenen kertaa pahempi Suomenmaan sikapahnaa, sillä se ei ole niin myrkyttäwäinen ihmisen tervey’elle kuin tämä, joka myrkyttää ja kuolettaa ei ainoastaan ruumiin, mutta myös sielunki”), ja huonon maineen kerjäläisinä ja rettelöitsijöinä. Huomiota Frimanin novellissa saavat myös Pietarin sairaalat, jonne ei kannata mennä kuin kuolemaan. Esiteltyään jumalaapelkäävien päähenkilöidensä havaintojen ja kokemusten kautta suurkaupungin kurjuutta novelli päättyy varoituksien säestämään toivoon, jonka lävitse kuitenkin hahmottuu suurkaupungin suomalaisasukkaiden suurten toiveiden ja todellisuuden välinen kuilu.

Frimanin 1830-luvulle sijoittuva novelli on mielenkiintoinen paitsi varhaisena kurjuuden kuvastimena ja esirealistisena yrityksenä tuoda kirjallisuuteen silottelematonta nykyhetkeä ongelmineen myös ensimmäisenä suomenkielisenä kertomuksena suurkaupungin suomalaiskohtaloista ja Pietarista, joka tuohon aikaan oli suomalaisasukkaidensa määrällä mitattuna kolmanneksi suurin ”suomalaiskaupunki” Helsingin ja Turun jälkeen. Kehittymättömien maakuntien Suomesta katsottuna Pietari oli sääty-yhteiskunnan vakautta uhkaavan urbaanin valinnanvapauden rämettämä paheen pesä ja niinpä Frimanin kertomus aloittaa pitkän perinteen, jossa yhdistyvät kaupunki- ja venäläisfobiat, jotka vajaa vuosisata myöhemmin synnyttävät sulkeutuneessa suojeluskunta-Suomessa herkästi yhteen kietoutuvia kirjallisia ja poliittisia fantasioita Pietarin hävittämisestä, polttamisesta ja hukuttamisesta.

Frimanin novelli on täynnä ankaran protestanttista paatosta ja alistumisen ylistystä, joka liittää sen 1840- ja 1850-luvun muuhun kristillishenkiseen pelottelu-, valistus- ja raittiushenkiseen proosaan, johon se tosin tuo Pietarin ja suurkaupungin demonisoinnissaan myös jotakin uutta. Novellin tahaton ja tavaton koomisuus ja yltiöluterilaisuus tiivistyvät kohtaan, jossa kuoleva ihminen ”taisi o’ottaa sitä parainta, rauhallisinta kotimaata – Tuonelata, i’ankaikkista eloa.” Novelli kuitenkin päättyy jotakuinkin onnellisesti, kun paljon kärsinyt päähenkilö palaa perheensä kanssa takaisin Jaakkimaan ja Suomeen.