90. Suomalaisia suurkaupungeissa 3: München joulukuussa 1943

”Näin minä siis kuljeskelen kuulumatta mihinkään, ymmärtämättä kunnolla mitään tästä kaikesta – sillä jos joku esim. kertoo jotakin ’valaisevaa’ täkäläisistä oloista, tulee kohtapuolin joku toinen ja kertoo päinvastaista ja kolmas kertoja esittää jotakin vallan uutta – niin että minä en lainkaan tiedä, puhutaanko minulle aina palturia, vai puhutaanko tottakin. Missään tapauksessa en erota totuutta, valhetta ja leikinlaskua toisistaan ja niinpä en lopulta tiedä mitään. Enkä yritäkään muuta kuin elää päivästä toiseen. 

- - -

Rahoja ei kuulu. Mitään tietoja Berliinistä ei kuulu. Tuo kaikki saa tietenkin minut sen tunnelman valtaan, että en pääse matkustamaan. 

- - -

Missähän kaikki juutalaiset ovat? Asemien odotushuoneiden ovissa (ei kaikissa), käymälöiden ovissa, on pieni kyltti: Juden verboten.  Juutalaisilta pääsy kielletty. 

   Samoin useimmissa – en muista, kaikissako – myymälöissä on säännöstelty aika, jolloin juutalaiset saavat suorittaa ostoksensa. Mutta en todellakaan tiedä, olenko nähnyt ainoatakaan juutalaista. Melkein luulen, että en ole nähnyt. Paitsi – kauan sitten Leitmeritzissa. Olin kävelyllä ja odotin ruoka-aikaa, päivällisaikaa. Suuntasin kulkuni torin varrella sijaitsevaa ravintolaa kohti. Laahasin jalkojani, pääni tuntui raskaalta, henkeäni ahdisti, sillä oli sietämättömän kuuma päivä – tai minä olin sietämättömän väsynyt ja tukaloitunut, niinkuin noina päivinä Lobositzissa, Leitmeritzissa ja Prahassa olin. 

   Vähää ennen ravintolaa tulla tömisti katua kulkue vartijat vierellä ja takana. Repaleisia miehiä, parrat ajamattomat, ja he kulkivat sikin sokin, miten sattui, eivät tarkalleen järjestäytyneissä riveissä. He huusivat ja lauloivat ja nauroivat. Minä ihmettelin – sen verran kuin mitään kykenin ihmettelemään tai mitään ajattelemaan: ketähän nuo ovat ja minnekä he ovat menossa? – Johonkin työhön ehkä. 

   He menivät ravintolaan, johon minäkin olin matkalla. He täyttivät suuren salin ja pitivät kovaa ääntä. He lauloivat äänekkäästi ja toiset nauroivat pakahtuakseen … Jotakin outoa, kummallista, oli tuossa kaikessa. En muista, kysyinkö vai kertoiko joku kysymättänikin, että nuo kaikki ovat juutalaisia, joita viedään jonnekin. He juovat ja syövät tässä ja sitten heidän on lähdettävä. Tuo ’joku’ – lieneekö ollut isäntä tarjoilupöydän takana – kertoi, että läheisyydessä on leiri, jonne  juutalaiset viedään. Hän kiinnitti huomioni siihen, että kaikilla on keltainen tähti rinnassa. 

   Leiri oli Teresienstadt. Eivätkö nuo leirit ole pahoja paikkoja? Sellainen käsitys minulla on ollut. Ja tuossa viedään ihmisiä johonkin sellaiseen, mutta he nauravat ja laulavat ja huutavat täyttä kurkkua, ikään kuin olisivat matkalla johonkin huvitukseen tai kuin heillä juuri nyt olisi erinomaisen hauskaa. – En ymmärtänyt. Tuntui kummalliselta, oudolta ja häivähdyksen verran kylmän kamalalta – sitten kaikki vaikutelmat häipyivät kuuman kesäpäivän raskaaseen oloon.”

(Irja Salla: Hävityksen keskellä. Teoksessa Irja Salla, Kootut teokset 5, 157–159. WSOY 1967 [1947])                                   

86. Suomalaisia suurkaupungeissa 2: pankkiherrojen Helsinki

”Enin kuitenkin ihmetteli Antti sitä muutosta, joka Helsingin huvittelevassa, kepeäkenkäisessä naismaailmassa oli tapahtunut. Porttolat oli tosin poistettu, mutta porttous levinnyt sitä laajemmalle, syvemmälle ja korkeammalle. Oli syntynyt todellinen, suurkaupunkilainen demi-monde, epämääräinen ja kansainvälinen kuin kaikkialla, ulkonaisesti moitteeton, muodikas ja hyvinpuettu, mutta oikeastaan nuorempi, tuoreempi ja kauniimpi kuin monessa ulkomaisessa sivistyskeskuksessa. Siellä se joka tapauksessa oli enemmän varjossa ja syrjässä, täällä se keikkui pinnalla ja antoi suoranaisesti leimaa kaupungille.

(…)

   Se oli kyynillisyyttä pantuna järjestelmään, naishalveksuntaa kehitettynä menettelytavaksi ja elämänkatsomukseksi. Oli aivan kuin miehet olisivat eroottisella alalla ottaneet käsiinsä sen vallan, josta naiset yhteiskunnalliseen arvoon ja kunniaan kohoten olivat tahtoen tahi tahtomattaan luopuneet.

   Antti ei kysynyt enempää.

   Mutta salaa ja itsekseen hän teki monta muuta yhtä mieltäkiinnittävää huomiota. Hän huomasi, että entiset, kodikkaat bodegat viattomine viineineen olivat kokonaan kuihtuneet ja surkastuneet, mutta niiden sijaan tulleet barit väkevine, sekoitettuine, myrkyllisine juomineen. Samoin ettei suurinkaan teatteri-ilta, ei kuuluisimmankaan taiturin konsertti, kauneinkaan taidenäyttely tai parhaankaan kirjan ilmestyminen ollut enää mikään merkkitapaus Helsingissä, vaan ennemmin jonkun uuden atleetin, uuden ulkomaisen tanssijattaren tai oopperatenorin esiintyminen. Isänmaasta ja isänmaan politiikasta ei kukaan puhunut enää. Se oli haihtunut kuin pilveen, kuin yleiseen, aisteja huumaavaan juopumukseen, jossa ei kukaan ajatellut eikä tuntenut mitään ja jossa olisi ollut naivia yrittääkään ottaa ketään tai mitään syvällisemmin.

   Myöskin luonnottomista sukupuoli-vieteistä kuuli Antti puhuttavan, jotka näyttivät tässä yleisen hävityksen ja kadotuksen ilmakehässä hirvittävän laajalle levinneen. Olihan niitä ollut pederasteja ennenkin, mutta vain muutamia ja poikkeus-ilmiöitä, jotka koko kaupunki tunsi ja joita sormella osoitettiin. Nyt niitä sensijaan näytti nousseen maasta kuin sieniä sateen jälkeen. Samoin naisia, joiden sanottiin pitävän enemmän omasta sukupuolestaan kuin toisesta. Olipa ilmestynyt vielä pari aivan uutta tyyppiä, ei uutta Berlinissä eikä Parisissa, mutta uutta meidän pienissä oloissamme, miehiä, jotka elivät epäsiveellisten naisten ansioista, ja toisia, nuoria poikasia, jotka itseään miehille kaupaksi tarjottelivat. Pari sellaista oli Anttikin jo kohdannut öisin kotimatkallaan, naisista puhumattakaan, joilta sai tuskin katuristeystä siihen vuorokauden aikaan rauhassa kulkea. 

   Muuten oli kaupan olevien naisten keski-ikä viimeisen kymmenen vuoden kuluessa arveluttavasti alentunut. Ei ollut enää mikään harvinainen näky nähdä kaduilla keskenkasvuisia, neljän-, viidentoista vanhoja tyttöjä toistensa käsipuolessa kieppumassa ja heittelemässä irstaita silmäyksiä ympärilleen. Erään sellaisen, joka oli niin hutikassa, ettei hän pysynyt jaloillaan, vaan olisi varmaan poliisin käsiin joutunut, oli Antti kerran korjannut kotiinsa seinää vasten seisomasta.

   Tähän mädätyksen maailmaan, tähän saastaisten intohimojen pohjattomaan kuiluun ja pyörteeseen syöksyi Antti nyt kaikkine irtipäässeine aisteineen ja nautintohaluineen aina syvemmälle.”

(Eino Leino: Pankkiherroja. Kuvaus nykyaikaisesta suomalaisesta liike-elämästä. Kustannusosakeyhtiö  Kirja, 1914, 101-102, 104-106)

80. Ajoituksen taju 1

”Kesällä 1934 Gummeruksen Matti Kurjensaari ehdotti Pentti Haanpäälle kirjailijanuran uutta aloitusta. Kirjailijan pitäisi löytää aivan uusi ympäristö ja uusi aihepiiri päästäkseen pois siitä umpiosta, johon hän oli yleisön ja kustantajien silmissä joutunut. Sellaiseksi mahdollisuudeksi Kurjensaari esitti kirjailijan muuttoa Helsinkiin ja suurta helsinkiläisromaania, jonka kirjoitustyötä Gummerus rahoittaisi. Haanpää noudattikin Gummeruksen kutsua ja vietti muutaman päivän matkustajakoti Untolan kalseassa huoneessa. Asemalta hänet oli noutanut ’baskeripäinen mies’ ja vienyt kotiinsa. ’Syönti, eräitä rohkeita ehdotuksia, jotka kokonaan muuttaisivat elämänjärjestystäni’, Haanpää merkitsi muistivihkoonsa. Hän arveli että eiköhän nyt kuitenkin ollut käännytty väärän henkilön puoleen, mutta kustantaja oli itsepintainen: Jää tänne muutamaksi ajaksi ja katsele ympärillesi. Kassasta saat rahaa, jos se siitä kiikastaa. 

   

   ’Helsinkiläisromaani jäi vain oivalliseksi ajatukseksi’, Haanpää muisteli myöhemmin tätä ensimmäistä tapaamistaan kustantajan kanssa. Loppuajan hän vietti huoneessaan City-pasaasin reunalla Rajamäki-pullo vierellään ja slipoverin sisäpuolella ’juudaksen kukkaro’, kustantajan tyrkyttämät ruokarahat. Siellä selkeni päätös: ’Oleskelen minkä oleskelen ja lähden takaisin korpeeni sanokoon tämä herrasselskaappi mitä tahansa.’ 

  

   Vaikka tämä tapaaminen jäi tuloksettomaksi, Haanpää päätti 1936 tarjota Gummerukselle edellisenä vuonna valmistunutta uutta kirjaansa, antimilitaristista romaania Vääpeli Sadon tapaus. Kustantaja totesi kirjan ’taiteellisesti valmiiksi’ mutta joutui torjumaan sen: ’Kun koko maailma on alkanut varustautua, me emme saa heikentää puolustustahtoa.’”

(Jarl Hellemann: Kirjalliset liikemiehet. Kustantajakuvia. Otava, 2002, 189–190.)    

64. Suomalaisia suurkaupungeissa 1: paheellinen Pietari

1840-luvun suomenkielisen proosan todellinen tapaus oli Thomas Frimanin (1821–1886) kirjana julkaistu pitkähkö novelli ”Suomen Rahwaan olo Pietarissa. To’ellinen tapaus” (1849), joka omalta pieneltä osaltaan myötävaikutti vuoden 1850 sensuuriasetuksen syntyyn. Novelli paljastaa Pietarin suomalaisväestön sosiaalisen kurjuuden, kehnot asunto-olot (”haisewassa, kostiassa Pietarin Suomen-kortteerissa joka on kymmenen kertaa pahempi Suomenmaan sikapahnaa, sillä se ei ole niin myrkyttäwäinen ihmisen tervey’elle kuin tämä, joka myrkyttää ja kuolettaa ei ainoastaan ruumiin, mutta myös sielunki”), ja huonon maineen kerjäläisinä ja rettelöitsijöinä. Huomiota Frimanin novellissa saavat myös Pietarin sairaalat, jonne ei kannata mennä kuin kuolemaan. Esiteltyään jumalaapelkäävien päähenkilöidensä havaintojen ja kokemusten kautta suurkaupungin kurjuutta novelli päättyy varoituksien säestämään toivoon, jonka lävitse kuitenkin hahmottuu suurkaupungin suomalaisasukkaiden suurten toiveiden ja todellisuuden välinen kuilu.

Frimanin 1830-luvulle sijoittuva novelli on mielenkiintoinen paitsi varhaisena kurjuuden kuvastimena ja esirealistisena yrityksenä tuoda kirjallisuuteen silottelematonta nykyhetkeä ongelmineen myös ensimmäisenä suomenkielisenä kertomuksena suurkaupungin suomalaiskohtaloista ja Pietarista, joka tuohon aikaan oli suomalaisasukkaidensa määrällä mitattuna kolmanneksi suurin ”suomalaiskaupunki” Helsingin ja Turun jälkeen. Kehittymättömien maakuntien Suomesta katsottuna Pietari oli sääty-yhteiskunnan vakautta uhkaavan urbaanin valinnanvapauden rämettämä paheen pesä ja niinpä Frimanin kertomus aloittaa pitkän perinteen, jossa yhdistyvät kaupunki- ja venäläisfobiat, jotka vajaa vuosisata myöhemmin synnyttävät sulkeutuneessa suojeluskunta-Suomessa herkästi yhteen kietoutuvia kirjallisia ja poliittisia fantasioita Pietarin hävittämisestä, polttamisesta ja hukuttamisesta.

Frimanin novelli on täynnä ankaran protestanttista paatosta ja alistumisen ylistystä, joka liittää sen 1840- ja 1850-luvun muuhun kristillishenkiseen pelottelu-, valistus- ja raittiushenkiseen proosaan, johon se tosin tuo Pietarin ja suurkaupungin demonisoinnissaan myös jotakin uutta. Novellin tahaton ja tavaton koomisuus ja yltiöluterilaisuus tiivistyvät kohtaan, jossa kuoleva ihminen ”taisi o’ottaa sitä parainta, rauhallisinta kotimaata – Tuonelata, i’ankaikkista eloa.” Novelli kuitenkin päättyy jotakuinkin onnellisesti, kun paljon kärsinyt päähenkilö palaa perheensä kanssa takaisin Jaakkimaan ja Suomeen.