114. Sotaromaani ennen Sotaromaania 2

”Lehtori Hällströmiltä, maantieteen ja luonnonhistorian opettajalla oli oma osuutensa meidän lähtöömme. Pidimme tästä vanhasta kumaraisesta miehestä, joka oli rakentanut koko elämänsä täiden pohjalle. Hän rakasti ja tutki vain täitä. Kansalaissodan aikana hän oli koonnut niitä sairaalassa, kasvattanut polvitaipeessaan omalla verellään ja saanut syfiliksen. Mutta hän ei siitä välittänyt. Hänen piti saada väitöskirjansa valmiiksi. Hän oli valmistellut sitä jo kymmenen vuotta – nyt puuttui hänen kokoelmastaan vain yksi täilaji: jos hän onnistuisi saamaan sen, pääsisi selville sen elintavoista, ominaisuuksista ja iästä, silloin olisi työ valmis. Siksi hän monta kertaa, tavatessaan Kekosen ja minut kadulla, puhui: - Olen kuullut, että teidän aikomuksenanne, pojat, on lähteä Karjalaan. Tietäkää, että rintamalla, kuoleman läheisyydessä viihtyvät ja kasvavat erikoisimmat täilajit. Jos löydätte sieltä noin pitkän täin, sellaisen, jonka selässä verijuovat haarautuvat selvästi näkyvinä kahtaalle, tuokaa se elävänä minulle. Sellaisen täin täytyy olla olemassa. Teette arvaamattoman hyödyn suomalaiselle tieteelle.” 

(Urho Torikka [oik. Juhani Konkka]: Me sankarit. Kuvaus Karjalan retkeltä. Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1929, 6)  

”Jaakko istui viereeni ja otti kirjan käteensä. Hän piti sitä ylösalaisin, sillä hän ei osaa laisinkaan lukea. Sitten hän repäisi muutamia lehtiä ja sanoi käyttävänsä ne sätkäpapereiksi. Minä en kieltänyt. Hän repäisi vielä kaksi lehteä, ojensi ne minulle ja sanoi: ’Sinä voit rypistää nämä minkälaisiksi tahansa ja minä saan ne uudelleen aivan sileäksi.’ En ajatellut hänen sanojaan, otin lehdet ja huomasin, että toisesta alkoi runo ’Döbeln Juuttaalla’. Hieroin niitä käsissäni, enemmän suuttuneena siitä, etteivät runot puhuneet minulle enää elävää kieltään kuin Jaakon kehoituksesta. Viimein Jaakko otti ne käsistäni, hymyili tyhmästi ja lempeästi, sanoi 'Nyt niillä on mukava pyyhkiä’, ja meni ulos.” (emt., 92)        

” – Kommunistista Internatsionalea se tarkoittaa, huomauttaa Kekonen; hän on harrastanut paljon sanomalehtien lukemista.

- Niin, niin sitäpä tietenkin. ’Kom-Internin ja maailmanvallankumouksen puolesta, vannomme Karl Marxin’ – tiedättekö, mikä mies se on? Se on juutalainen ja - - -

- Jätä toiseen kertaan, komentaa Soppi. Lue edelleen.

- Älä hätäile. Ja temakookki se on, kansainvälinen kapinoitsija, suuri huijari. – ’Karl Marxin nimessä, joka käski kaikkien maiden proletaareja menemään yhteen’ – vai käski se sitäkin. No, siltä mieheltä voi odottaa mitä hyvänsä.” (emt., 99)    

113. Sotaromaani ennen Sotaromaania 1

”Olemme saaneet vangiksi seitsemän venäläistä ja yhden suomalaisen. Venäläiset ammuttiin kohta kylän valloituksen jälkeen, suomalainen seuraavana aamuna, päivän sarastaessa. 

   Ehdin nukkua vain kaksi ja puoli tuntia, kun kersantti Soppi herättää minut sekä kolme muuta tiedustelijaa. Menemme pataljoonan esikuntaan ja jäämme pihalle odottamaan. Pian saapuu luoksemme vartijan kuljettamana saunasta mies. Hän hieroo unisia silmiään, katsahtaa meihin pilkallisesti ja sanoo: -Vai tulitte te hakemaan. (…)

   Vanki kävelee loukkaantuneena edellämme. Hän pistää tarmokkaasti kätensä housuntaskuihin ja sylkäisee vihaisena. Häntä näyttää suututtavan se, ettei hänelle annettu jäähyväisateriaa. Makko yrittää hänen kanssaan keskustelua, mutta mies vaikenee itsepintaisesti. 

   Nyt me taas kohta teemme rikoksen. Meidän on ammuttava tuo edellämme kulkeva mies. Vihaammeko häntä? Luultavasti emme yksikään. Siksikö, että hän on kommunisti, punainen, me porvareita, valkoisia?  Siksikö, että hän on lähtenyt tänne taistelemaan jonkin kuvitellun maailmanvallankumouksen, me kuvitellun Suur-Suomen puolesta? Siksikö, että meidän aatteemme törmäävät jyrkästi toisiaan vastaan? Mutta emmehän me täällä enää välitä aatteista. Ne tapetaan meistä. Meille ovat Karjalan vapaus, Suur-Suomi, isänmaa tyhjiä, merkityksettömiä sanoja; hänelle kommunismi, maailmanvallankumous, ihanneyhteiskunta samoin. Täällä emme voi vihata toisiamme ja aatteemme eivät törmää vastakkain, sillä meillä ei niitä enää ole. Oikeastaan välillämme vallitsee yhteisymmärrys. Meitä yhdistää toisiimme sama pyrkimys: saada riittävästi nukkua ja tarpeeksi ruokaa. Mutta kumminkin meidän on hänet ammuttava. Meillä ei ole itsellämme halua. On noudatettava käskyä. Ja käskyn on antanut mies, joka saa paljon ruokaa, paljon nukkua. Hän kykenee vihaamaan ja näkemään aate-eroavaisuuden valkoisuuden ja punaisuuden, porvarillisuuden ja kommunismin välillä. Mutta hän ei ymmärrä, että pakottamalla meidät suorittamaan mestauksia, hän hävittää meistä viimeisenkin uskon aatteisiin ja ihanteisiin. Hän on omalta osaltaan tekemässä meistä ihmiseläimiä. Ja kun meistä on lopullisesti tullut sellaisia, teemme raakuuksia omin päin.”

(Urho Torikka [oik. Juhani Konkka]: Me sankarit. Kuvaus Karjalan retkeltä. Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1929, 69-71)