keskiviikko 14. joulukuuta 2016

113. Sotaromaani ennen Sotaromaania 1

”Olemme saaneet vangiksi seitsemän venäläistä ja yhden suomalaisen. Venäläiset ammuttiin kohta kylän valloituksen jälkeen, suomalainen seuraavana aamuna, päivän sarastaessa. 
   Ehdin nukkua vain kaksi ja puoli tuntia, kun kersantti Soppi herättää minut sekä kolme muuta tiedustelijaa. Menemme pataljoonan esikuntaan ja jäämme pihalle odottamaan. Pian saapuu luoksemme vartijan kuljettamana saunasta mies. Hän hieroo unisia silmiään, katsahtaa meihin pilkallisesti ja sanoo: -Vai tulitte te hakemaan. (…)
   Vanki kävelee loukkaantuneena edellämme. Hän pistää tarmokkaasti kätensä housuntaskuihin ja sylkäisee vihaisena. Häntä näyttää suututtavan se, ettei hänelle annettu jäähyväisateriaa. Makko yrittää hänen kanssaan keskustelua, mutta mies vaikenee itsepintaisesti. 
   Nyt me taas kohta teemme rikoksen. Meidän on ammuttava tuo edellämme kulkeva mies. Vihaammeko häntä? Luultavasti emme yksikään. Siksikö, että hän on kommunisti, punainen, me porvareita, valkoisia?  Siksikö, että hän on lähtenyt tänne taistelemaan jonkin kuvitellun maailmanvallankumouksen, me kuvitellun Suur-Suomen puolesta? Siksikö, että meidän aatteemme törmäävät jyrkästi toisiaan vastaan? Mutta emmehän me täällä enää välitä aatteista. Ne tapetaan meistä. Meille ovat Karjalan vapaus, Suur-Suomi, isänmaa tyhjiä, merkityksettömiä sanoja; hänelle kommunismi, maailmanvallankumous, ihanneyhteiskunta samoin. Täällä emme voi vihata toisiamme ja aatteemme eivät törmää vastakkain, sillä meillä ei niitä enää ole. Oikeastaan välillämme vallitsee yhteisymmärrys. Meitä yhdistää toisiimme sama pyrkimys: saada riittävästi nukkua ja tarpeeksi ruokaa. Mutta kumminkin meidän on hänet ammuttava. Meillä ei ole itsellämme halua. On noudatettava käskyä. Ja käskyn on antanut mies, joka saa paljon ruokaa, paljon nukkua. Hän kykenee vihaamaan ja näkemään aate-eroavaisuuden valkoisuuden ja punaisuuden, porvarillisuuden ja kommunismin välillä. Mutta hän ei ymmärrä, että pakottamalla meidät suorittamaan mestauksia, hän hävittää meistä viimeisenkin uskon aatteisiin ja ihanteisiin. Hän on omalta osaltaan tekemässä meistä ihmiseläimiä. Ja kun meistä on lopullisesti tullut sellaisia, teemme raakuuksia omin päin.”

(Urho Torikka [oik. Juhani Konkka]: Me sankarit. Kuvaus Karjalan retkeltä. Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1929, 69-71)