73. Tutkimuksen murros (osa 4)

(jatkoa postauksiin nro 54-56 )

Yksi ilmeisimmistä internetin yleistymisen ja arkipäiväistymisen seurauksista on kirjailijan tiedon- ja aineistonhankinnan helpottuminen samoin kuin se, että kielitaitoiset kirjailijat pääsevät suoraan ja viiveettä osallistumaan yhä enemmän verkkoon siirtyvään kotimaiseen ja kansainväliseen kirjallisuuskeskusteluun, jossa ideat ovat vasta muotoutumassa. Tällä reaaliaikaisella yhteydellä on sekä välittömiä että kumulatiivisia seurauksia, joiden ansiosta nykyisin noin kolmi-nelikymppiset kirjailijat ovat paitsi Suomen parhaiten koulutettu ja kielitaitoisin sukupolvi myös keskimäärin parhaiten perillä kirjallisuuden uusista käytännöistä ja monesta kotimaisessa keskustelussa katveeseen jääneestä traditiosta. Kokemukseni mukaan he ovat keskimäärin verrattomasti paremmin perillä käyttämistään poetiikoista ja niiden kytköksistä ylikansallisiin traditioihin kuin useimmat heitä arvioivat vanhemman tai jopa saman polven kirjallisuudentutkijat. Pahimmillaan (ja paljastavuutensa vuoksi parhaimmillaan) tämä johtaa kirjallisuudentutkimusinstituution edustajien omahyväiseen ja mestaroivaan monologisuuteen kuten viimeksi kävi esimerkiksi SKS:n julkaisemassa kaksiosaisessa Suomen nykykirjallisuudessa (2013), joka on kattavinaan suomalaisen kirjallisuuden vaiheet 1990-luvun alusta noin vuoteen 2012.

Monilla kirjailijoilla on vähintään maisterin paperit kirjallisuustieteestä ja kun tällainen kirjailija kohtaa tavallisen tohtorin, joka ei tarkemmin tunne kirjailijan käyttämää keino- ja perinnevalikoimaa, tulokset ovat yhtä katastrofaalisia kuin surkuhupaisiakin (epäilijät voivat tarkastaa asian ja myötähäpeän määrän esimerkiksi Suomen nykykirjallisuuden siitä kohdasta, jossa emeritusprofessorit Leena Kirstinä ja Risto Turunen kuvailevat Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaania). Toisaalta tämä on vain yksi mutaatio pitkässä Aleksis Kivestä eli aivan alusta asti jatkuneessa kohtaamattomuuden perinteessä, jossa kriitikot ja kirjallisuudentutkijat eivät kykene erittäin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta dialogiin aikansa kehittyneimmän proosakirjallisuuden kanssa, vaan onnistuvat korkeintaan sellaisen postuumissa puolustamisessa yhden tai kahden sukupolven eli noin 25–50 vuoden viiveellä, minkä ei pitäisi enää imarrella ketään.

Tiivistetysti laajentaen: toisin kuin olisi voinut vielä 1990-luvun puolivälissä kuvitella netin jokapäiväistymisen suurimmat vaikutukset kirjallisuuteen eivät toteutuneet digitaalisen ja ergodisen kirjallisuuden nopeana yleistymisenä (1990-luvun hypertekstifiktioista ja Marko Niemen ja Saila Susiluodon 2000-luvun runoteoksista huolimatta) vaan ne tulivat näkyviksi muun muassa kirjailijoiden ammattitaidon paranemisessa ja kansainvälisessä verkottumisessa ohi perinteisten portinvartijoiden, kirjallisuuden traditioita koskevien käsitysten nopeassa monipuolistumisessa, lajirajojen huokoistumisessa, digitaalisen painotekniikan ja markkinoinnin halventumisessa, pienkustantamoiden nousussa, kirjallisuuskeskustelun muuttumisessa verkko- ja somepainotteiseksi sekä  kirjoittamisen ja lukemisen yhteisöllisissä muutoksissa. Yhdessä nämä kaikki ”trendit” muodostavat dynamiikan, joka ainakin toistaiseksi mahdollistaa kirjallisuuden kentän monipuolistumisen siitä huolimatta, että miltei kaikki kirjallisuutta perinteisesti kapeuttavat tekijät ovat edelleen olemassa ja hyvissä asemissa.  Kannattaa huomata, että monipuolistuminen on luonteeltaan kumulatiivista vaikutteiden kulkiessa kevyesti matalien tai kadonneiden raja-aitojen ylitse sekä kirjallisuuden sisällä että kirjallisuuden, taiteiden, pelien ja populaarikulttuurin ”välillä”. Prosaistit ja runoilijat ottavat oppia toisiltaan ja ovat tervetulleita vieraita tai kaksoiskansalaisia toistensa territorioissa, taiteiden vanhoille rajapinnoille kasvaa uusia käytäntöjä ja proosakirjallisuuden sisälläkin vaikkapa proseduraalisuuden, ergodisuuden, postmodernismin, spekulatiivisen fiktion, valtavirtaproosan ja retroavantgarden harjoittajat ovat jossain määrin kiinnostuneita ja selvillä toistensa tekemisistä.

Kotimaisen kirjallisuuden tutkimuksen kannalta ollaan kaiken tämän seurauksena mielenkiintoisessa tilanteessa. Katkeaako tutkimuksen yhteys 2000-luvun kirjallisuuden nousukauteen tutkimusyhteisön sisäisistä syistä ja erityisesti siksi, että tutkimusresursseja suunnataan vakiintuneen tavan mukaan ja kanonisoinnin kiilto silmissä yhä uudestaan samoihin kohteisiin? Ja jos näin käy, niin jatkuuko sama vanha meno strategisen vetäytymisen jälkeen myös 1800- ja 1900-luvun kirjallisuuden tutkimuksessa, joka on täysin legitiimi kohde itsensä kansallisiksi muistiorganisaatioiksi mahdollisesti muuttaville kotimaisen kirjallisuuden laitoksille. Toisin sanoen: millaista olisi, voisi olla tai pitäisi olla suomalaiseen kirjallisuuteen kohdistuva humanistinen perustutkimus, olipa sen kohteena nykykirjallisuus tai kirjallisuuden historia?

(jatkuu)

11. Tuomas Juntunen kohtaa Joycen ja Neuromaanin

2010-luvulla Joycea osataan perinteisen torjunnan ohella jo käyttää ambivalenttiin moitekehuun eli omahyväisessä ja näennäisen hyvää tarkoittavassa äänilajissa annettuihin rimaa alentaviin konservatiivisiin suosituksiin:

”Neuromaani on sen verran äärimmäinen suoritus, että väistämättä herää kysymys: mitä seuraavaksi? Joyce johtui ja juuttui Ulysseksensa jälkeen Finnegans Waken kielileikkeihin, ja sopii pelätä, että jos Yli-Juonikas tahtoo vielä korottaa rimaa, myös hänen tiensä kulkee kohti lukukelvottomuutta. Ehkäpä olisi viisainta, jos kirjailija nyt katsoisi todistaneensa olevansa nimensä veroinen juonenpunoja ja palaisi perinteisempään kerrontaan. Neuromaani on joka tapauksessa kunnioitusta herättävä järkäle, jonka pariin ei arvostelun valmistuttua tee mieli heti palata.”(Tuomas Juntunen, "Labyrintin varjossa?", Parnasso 6–7/2012)

Kirjallisuuden tason nostamisen yhdistäminen lukukelvottomuuteen ja Joycen käyttäminen varoittavana esimerkkinä ilmentävät hienoa antimodernistista anhavalaista perinnetietoisuutta eikä liene yllätys, että Juntunen on kirjoittanut väitöskirjansa Juha Seppälän romaanien (eikä suinkaan Finnegans Waken) intertekstuaalisuudesta.

Suomalaisten kirjailijoiden, tutkijoiden ja kriitikoiden affektiivisesta suhteesta Joyceen ja kulloistenkin kirjallisten rajojen pystyttelystä ja puolustamisesta Joycen tuotannon avulla saattaisi saada aikaan valaisevan tutkimuksen, jonka ajallinen kaari ulottuisi 1920-luvulta 2010-luvulle.